Kunnes pelko meidät erotti

Voit kirjoittaa oman tarinasi.

Valvojat: Karju, Notavictim

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
Uppis
Viestit: 4
Liittynyt: 02 Heinä 2017, 23:33

Kunnes pelko meidät erotti

Viesti Kirjoittaja Uppis » 14 Heinä 2017, 00:45

Puolen vuoden aikana on jo ollut voimia näillä sivuilla käydä syntynyttä tiedonjanoa sammuttamassa ja ehkä joskus vain huokaisemassa, että en ole yksin, vaikka niin kovin yksinäiseltä tuntuukin usein. Lukuisia hetkiä mahtuu, kun en ole tiennyt, soittaisinko srk auttavaan puhelimeen, näpyttelisin heidän tai vastaavan chattiin tai läheiselleni, kuinka paha on olla. Koitan tuon pahan olon jotenkin kuvata sanoinkin nyt, kun hetki hiljaisuutta, lapset nukkuu enkä ole vielä itse sipannut. Välillä podin epäuskoa, olenko narsistin kanssa tekemisissä lainkaan, vai onko kyse muusta, mutta nykytietämykselläni löytyy niin narsistisia piirteitä, mutta varmasti muutakin persoonallisuuden häiriötä.

Avioliittovuosia tuli 10v mittariin ja kaksi alaikäistä kouluvuosiaan aloittavaa ihanaa lasta tästä liitosta siunaantui. Esikoinen ei ollut kuin vajaan vuoden, kun ensi kertaa puolisoni "räjähti" ja rähjäsi, syyn on aika kullannut, mutta lopputulos oli sohvan selkänojassa nyrkin mentävä aukko. Seksistä, paremminkin seksittömyydestä, kyllä tiedän näiden vuosien myötä raivokohtauksia tulleen ja viimeiset noin kolmisen vuotta, viimeisin pahin, riidat vain tihenivät ja otteet kovenivat, vaikkakin väkivallan muoto oli pääasiassa, seksuaalisen ja fyysisen ohella, henkistä. Huorittelua, nimittelyä, syyllistämistä, nyrkeillä lyömistä viereeni, seiniin tms, ei minuun, ahdistava, iloton ilmapiiri kotona - kuin tuo kirjoitus nettisivuilla "narsisti kodin valtiaana". Kodin ulkopuolella hän oli juurikin se supliikki, seurallinen, niin ihana ja miellyttävä mies. Tämä muutos tapahtui, jonkun meille joskus harvoin tullessa kylään, ihan vain naps ovikellon soitosta.

Näihin vuosiin mahtuu hyvääkin, lasten kasvun ja kehityksen seuraamista, mutta aina siellä jossain enenevässä määrin mustasukkaisuutta ajastani, ei muista miehistä ja kaikki. Aivan kaikki oli tehtävä yhdessä. Hänestä oli hienoa esitellä perhettä päivän päätteeksi lenkillä tai kauppareissulla, jonne niin kovasti olisin toivonut yksin pääseväni, kun hoitovapaalla 24/7 olin kodin palveluksessa. Hän teki pitkä päivää ja jossain määrin tämän ymmärsin, mutta varmasti jokainen tietää, mitä se illalla ennen sulkemisaikaa on kahden vaippapöksyn kanssa. Ja kun ei eri hyllyväleissäkään voinut mennä ilman kännykkä soittoa "missä olet?!" ja sitä pistävää katsetta kohdatessa, kun ajattelin reissua nopeuttaa tyyliin hae maidot, minä hoidan vaikka hedelmät jne. ja ihan siis informoiden tästä. Kauppakeskuksissakin oli kaikki ostokset kierrettävä yhdessä, muksuja mukana kuljetellen (Luojan kiitos oli maissinaksut keksitty) eikä tässäkään voinut "eriytyä" ns. miesten ja naisten juttuihin.

Koin tukahtuvani. Olin kotona lapsia varten, miestäni varten. Ei väliä kuinka päivä, ilta tai vaikka edellinen yö oli mennyt, olinko kuinka usein herännyt, olinko siivoillut vatsatautisen muksun ripulit ja oksennukset niin minulta odotettiin, kun talo hiljeni, myös aviovelvollisuuden täyttöä. Töihin paluu kuopuksen tullessa 3v ikään oli osin helpotus. Palasin työhön, josta kovasti pidän ja pääsin ns. aikuisten maailmaan. Olen muuttanut eri paikkakunnalta ja täällä ystävät lähinnä työkavereita ja mieheni kautta tulleita perhetuttavia. Mutta siis oikeastaan vieraat, jotka harvoin meillä kävivät, lähinnä lasten merkkipäivät, olivat sukulaiset. Paluu töihin rikastutti taas sosiaalista elämääni.

Ei mennyt kauan, kun huomasin, että päivätyöläisenä, en voinutkaan hehkuttaa muiden tapaan perjantain tuloa, en kokenut viikonlopun lähestymistä lainkaan juhlallisena, vaan ajattelin usein, että pääsisinpä vain suoraan maanantaihin. Seksirintamalla sain hiukan armoa arki-iltoina, kun oli jaksettava töihin aamuisin, muksujen päivärytmiin tulleet päikkärit päiväkodissa venyttivät illan nukahtamista, mutta viikonloppuisin tuli olla seksiä ja, jos vaikka oli menkat niin siitäkin muisti joka kerran osoittaa mieltä. Vielä imettäessänikin minun olisi pitänyt nuo pari kuppikokoa suuremmat, pinkeät, maitoa tihkuvat rintani suoda hänen ilokseen. En kyennyt. Seksiä oli ja milloin häntä kiihotti mikäkin asia sängyssä, pääasiassa sukkahousut, joita uskollisesti häntä miellyttääkseen puin, vaikka olen niitä niiden olemassaoloon havahtumisen jälkeen pitänyt hyvin epämiellyttävinä. Hän osti niitä, jos en ollut itse huomannut ostaa. Koin tämän alentavana, mutta jotenkin vain elämä jatkui ja petipuolellakin, vaikka siitä hiljalleen kipinä sammui juuri sen takia, että mitään hetkeä tai niin painavaa syytä ei olisi saanut olla, että hänen tarpeet olisivat jääneet tyydyttämättä. Se oli hänen unilääkkeensä.

Parisuhteen alkumetrit olivat juuri niin tuttu tarina siitä, kuinka koin olevani lottovoittaja, prinsessa suorastaan näissä huomionosoituksissa, ja kuinka kohtelias, hurmaava, ihana hän oli. Meidän suhteessa muutos tapahtui tosin vasta lasten syntymän jälkeen, eli en muista juurikaan pohtineeni onko tämä nyt se oikea, suhteen alussa. Suhdettamme varjosti puolison 5v takainen ero ja exä erinäisin edesottamuksin, mutta olin kuullut tarinaa kuinka häikäilemätön, narsistinen persoona hän oli niin toki puolustin miestäni, olin tiukkana, kummastelin, kuinka hän heidän tuolloin 11v lasta käytti aseena. Mustasukkaisuus oli hyvin läpinäkyvää, mutta tämä rauhoittui, kun jouduin erääseen riitaan poliisitkin paikalle kutsumaan. En koskaan antanut tuumaakaan periksi niissä missä tiesin, ettei se olisi ollut lapsen edun mukaista. Nyt taas useiden vuosien jälkeen mietin puolisoni kohdalla, että kuinka en osannut ja edelleenkään osaa olla niin määrätietoinen ja puoleni pitävä, vaan annan tapahtua yhtä sun toista, joka ei varmasti ole ei lasten eikä minunkaan edun mukaista.

Pakko itsekin todeta, että on kovin poukkoilevaa tekstiä, mutta silti vain pintaraapaisua hyvin vaiherikkaaseen elämään, moniin koukeroihin, joista lopputuloksena olivat hyvin ahdistavat tunteet puolitoista vuotta takaperin joulun alla, kun koiraa ulkoiluttaessa huusin autiolla kentällä ääneen kuinka pääsen tuosta miehestä eroon. Itkin, satoi vettä, sisarukseni oli lapsineen joulun vietossa meillä ja aika oli yhtä teatteria ja kotileikkiä. Samoin kuin satunnaiset kyläilyt muualla. Välimme olivat puolisoni kanssa tulehtuneet. Koin olevani vain seksiä varten, muuta virkaa ei ollut. Toki hoidin lapset, työni, kodin. Mutta kaikki jotenkin kulminoitui seksiin tai sen puutteeseen. Sillä syyllistettiin, kun en velvollisuuttani täyttänyt. Tekisit edes "käsitöitä" oli jotenkin halventavinta, mitä pyysi. Jopa eturauhassyövällä minua syyllisti, että minä, pihtaamalla, sen hänelle vielä aiheutan?! Hyvin itsekeskeiseksi oli elämänsä muuttunut. "No sex, no sex" kuului hänen mennessään makkariin minun puunatessa lapsia iltapesuilla. Ei tullut osalliseksi siihen, ei auttanut. Edelleenkin kuitenkin kaikki muu tuli tehdä yhdessä, niin kuin hän oli asian ajatellut, vapaa-ajalle tulisi olla suunnitelmat, ettemme vain kökötä kotona ja lapsetkaan eivät opi mitään liikunnallista. Olin niin väsynyt, masentunut, ahdistunut tähän kaikkeen, että olisin voinut vain nukkua. Tosin nukkumaankaan en päässyt koskaan rauhassa, koska häntä ei seksipaineissaan nukuttanut. Pitkään "ostin kotirauhaa" pedin puolella, mutta tuolloin olin jo ihan rikki.

Naapurit ihailivat tarmokasta, ihanaa miestäni, jonka kanssa otin jo liki päivittäin yhteen. Olin kuin vanki kodissani, lapset pelkäsivät raivokohtauksia, jotka tosin suurimmaksi osaksi ajoittuivat heidän ollessa nukkumassa, tai niin ainakin luulin, mutta vanhempi näistä nyt jälkeenpäin kertoi. En voinut mistään keskustella, en peloistani, en työasioista, en voinut vain istua kainalossa ilman ettei se olisi ollut jokin signaali hänelle. Henkinen, fyysinenkin yhteys kuoli, mutta niin mentiin anteeksipyynnöistä toiseen, marttyyriudesta uhkailuun, uhoon, huorittelusta rakkaudentunnustuksiin jne."Saatanan tyhmä ämmä ja pihtari, huora" olivat jo arkipäivää, ei tosin lasten kuullen.

Kodin ulkopuolinen elämä oli juuri kuin oppikirjasta, puitteet olivat enemmän kuin ok. Kiiltokuvaperhe, kunnes sen kodin ovi sulkeutui ja alkoi oma maailma. Loppujen lopuksi jouduin yöllä kodista pakomatkoilla muutaman kerran, kun koin hänen taholtaan uhkaa, kiinnipitoa tai vain kerta kaikkiaan kuunnella tuota jo lähes joka öistä monologiaan ja raivoamistaan. Äärimmäiset tilanteet olivat, kun puoliso tarttui linkkariin, kun ilmoitin, etten tällaista ala-arvoista nimittelyä enää kuuntele, tein lähtöä ja eräänä aamuna suuttui jostain mitättömästä asiasta niin, että kietoi hiusten kuivaajan johdon kaulani ympäri. Avioerosta ei voinut ääneen mainitakaan, kun en tiennyt tuleeko reaktio uhmalla vai marttyyriudella, asumuserokaan ei tullut kysymykseen - "ajattele näitä ihania lapsiamme ja mikä heille on parasta..." vielä erittäin rauhallisella äänellään, tuli häneltä hyvin syyttävästi. "Sitäkö se Jumala näille ihanille lapsille toivoo" jne.

Lopputulos oli, että romahdin kerran puhelimessa siskoni kysyessä, miksi olen niin välinpitämätön, kun hän meillä vieraillessaan oli jotain hänelle merkityksellistä kertoa. En enää jaksanut sisäistää mitään, en olla läsnä lapsille, itkin salaa heiltä, ajatukset synkkenivät, vaikka tiesin, ettei minusta itsemurhaan olisi. Silloin kerroin kaiken, itkin, itkin ja itkin. Siitä jotenkin hänen kuuntelusta, myötäelämisestään ja tuestaan rohkenin varata työterveyteen ajan, joka johti taas psykologille ja loppujen lopuksi miehenikin kanssa niin kriisikeskukseen kuin srk perhetyön piiriin - tuloksetta tosin. Hän puhui kuin Runeberg ja käytti sivistyssanoja, oli hyvin kohtelias ja minuakin kohtaan erittäin huomaavainen. En silti säästellyt, vaan ajattelin, etten mitään menettäisi enää ja koko prosessin aikana sain myös perheelleni kerrottua missä mennään. Sitä jatkui edelleen kuukausia, saadut ohjeet eri keskusteluista eivät kauas meitä kantaneet, vaan riidat palasivat, ohjeita mm. peruutus parisuhteessa ja keskittyminen vanhemmuuteen kaikuivat kuuroille korville. Hän kävi kiinni milloin missäkin, uhkaili muilla naisilla, väheksyi, huoritteli jne. Erään kerran menin sovittuun paritapaamiseen hänen aikatauluerehdyksestä yksin ja kun sain sanotuksi kaikki pelkoni ääneen niin olimme jo parin vuorokauden kuluttua turvakodissa.

Turvakoti oli nimensä veroinen turvasatama. Kaikki se tunnemyllerrys, kun minut sinne ohjattiin soittamaan neuvoa kysyäkseni ja ainoa ohje oli, että tämä kierre on katkaistava ja niin häneltä salaa tein pikasuunnitelmat koiran hoitopaikasta, pakkasin mitä nyt yritin minun ja lasten viikkoon tarvetta olevan ja ne pari rakkainta lelua kummallekin. Koulu ja päiväkoti oli jo aiemmin infottu, että olen hankalassa tilanteessa, joten he kyllä olivat aivan ihanasti tukena tässä hyvin pikaisessakin muutoksessa. Mutta se mitä eniten siinä pelkäsin, lasten hätä ja pelko, kun sinne mentiin ei toteutunutkaan. He olivat kuin kotonaan, kerroin miksi siellä ollaan ja mikä sen tarkoitus on, heidän ikätaso huomioiden ja se oli valtava helpotus meille kolmelle.

Kaksi viikkoa vierähti, yksi paritapaaminen oli, puolisoni oli sitoutunut Jussityöhön ja väisti kotoa pois, pääsin lasten kanssa kotiin. Asumme edelleen erossa, mutta hän vaikeuttaa kaiken , mitä vaikeuttaa voi ja toki ymmärrän, että olemme eri vaiheissakin olleet jo pitkään. Asiat kun pitkittyy niin ne mutkistuu ja niin on käynyt. Alkuun pidin rajat, hän tapasi lapsia muualla, yhteyttä pidettiin viestein, mutta voimavarani olivat ne samat kuin ennen turvakotia ja en jaksanut puoliani enää parin kuukauden jälkeen pitääkään niin hyvin. Tilanne lipsui siihen, että tapasi lapsia pihamaalla, kohta jo sisälläkin ja näihin alkoi tämä henkinen painostus ja syyllistäminen tulla kuvioon. Hengellisti joka asiaa, puhui lasten kuulleen tunteistaan ja kuinka koki minut epäreiluna ja hän sovittelisi, mutta minä vain olen niin kylmä ja kova jne. Meitä yhdistää enää lapset ja liian iso asuntolaina, minkä takia hän myös vetoaa, ettei lasten tarvitse kaupungin vuokrataloihin lähteä tms. Pitääkö heidänkin onni rikkoa, kun hän hieman käyttäytyi huonosti. Hän on muuttunut ja ymmärtää nyt kaiken jne jne. Tässä loukussa olen. Neljännesmiljoona velkaa, kaksi äärettömän suloista lasta, voimaton, arvoton olo, näköalattomuus, toisen vastahankaisuus kaikessa mikä vie erilleen. En ole jaksanut selvittää kuinka edes pääsisin tästä asunnosta pois, koska en saa hänestä sitä "harkinta-aikaa" jonka halusin, tyhjän tilan välillemme, että voisin miettiä mitä elämällä teen. Hän joka kerta ujuttaa ajatuksiaan, ja kuittasikin kerran, että hänen tehtävänsä on nyt vain valloittaa sinut takaisin...

Toivon teille jokaiselle voimia, kuka missäkin tilanteessa olette. Itse pohdin tilannetta paljon, vaikea olla pohtimattakaan, kun jotain pitäisi tehdä, mutten jaksa. Lapset ovat minulla, hän asuu vanhemmillaan. Ei ota lapsia sinne, mutta ei edes osoitteenmuutosta ole tehnyt. Avioeroa olen hakenut keväällä, sekin hyvin pitkän kamppailun kanssa. Olen katsonut peiliin sen sata kertaa, mitä tein väärin ja välillä koittanut sanoa itselleni, että ei ole hätää. Hengellisyys, sillä uhkaaminen, vallankäytön välineenä käyttäminen ei ole niissä vielä tullut vastaan, joita olen lukenut, mutta tämäkin mietityttää. Kuinka voikaan toinen ihminen toisen hajottaa ja sen kaiken keskellä vannoa rakkautta. Tuntui hyvältä tämä tähän kirjoittaa. Pitkä tarina, vaikka vain sitä pintaa. En tiedä kuinka tämä tarina etenee ja päättyy, mutta päivä, välillä tunti kerrallaan mennään.

Venica
Viestit: 325
Liittynyt: 12 Tammi 2017, 09:12

Re: Kunnes pelko meidät erotti

Viesti Kirjoittaja Venica » 14 Heinä 2017, 01:19

Kyllä sinä selviät. Niin kuin sanoit päivä kerrallaan.se ei tule enää onnistumaan. Hän.ei muutu ja hän ottaa heti uuden naisen kostaakseen sinulle. Anna vain ottaa.alat työstämään itseäsi ja keskittymään lapsiisi ja itseesi. Olet oman ja lapsiesi elämien tärkein ihminen että jaksat pitäö kaiken koossa. Se on nyt tärkeintä.elä ota sitä rikkojaa enää pyörimään nurkkiin.

Uppis
Viestit: 4
Liittynyt: 02 Heinä 2017, 23:33

Re: Kunnes pelko meidät erotti

Viesti Kirjoittaja Uppis » 19 Heinä 2017, 16:25

Kiitos vastauksestasi Venica ja hämmennyksen määrä vain niin valtava, samoin se epävarmuus tulevasta. Näköalattomuus on tullut tutuksi, vaikea suunnitella mitään eikä ole juurikaan sitä aikaa, josta ammentaa voimia näihin askel kerrallaan askelmiin. Tältä sivustolta on tullut lukuisia kirjoituksia luettua ja jossain sopukassa sitä vielä jaksaa uskovansa, että elämä voittaa vielä.

Surusydän16
Viestit: 278
Liittynyt: 09 Joulu 2016, 11:34

Re: Kunnes pelko meidät erotti

Viesti Kirjoittaja Surusydän16 » 19 Heinä 2017, 21:44

Kyllä se voittaa, mutta ennen sitä narsistista on päästävä eroon. Ei mitään välimuotoja, ystävyyttä, ei mitään yhteydenpitoa, kun se mitä on lapsien takia pidettävä. Hyvin tiukat rajat.
Vasta sen jälkeen helpottaa, älä jää välitilaan roikkumaan, muuten huomaat narsistin muuttaneen takaisin. Se on voimanponnistus, mutta se voima täytyy yrittää ammentaa jostain ❤❤❤.
Sen jälkeen voi huokaista ❤❤❤

Uppis
Viestit: 4
Liittynyt: 02 Heinä 2017, 23:33

Re: Kunnes pelko meidät erotti

Viesti Kirjoittaja Uppis » 07 Loka 2017, 17:22

Kuukausia on kulunut, ei vielä tosin kovin montaa, tuosta hetkestä, kun tänne kirjoitin. Itseäni silloin vertaistukea täältä hakiessa, edelleenkin, oli samankaltaisissa tilanteissa olleiden tarinoiden jatko-osat huojentavia. Tarinat, missä tietäisi, kuinka ollaan hankalasta elämänvaiheesta huolimatta liikahdettu eteenpäin, mikä auttoi, mikä oli ehkä virhe liike. Siksi ajattelin myös kirjoittaa, että kuuluu parempaa, vaikkei kaikki asiat ole vielä ratkaistu.

Järjestelymme toimii nyt ihan näiltä viikoilta niin, että vuorottelemme vanhempina vuoroviikoin lasten luona yhteisessä kodissamme, jonka myynti tulee kysymykseen keväällä/kesällä 2018 ellei lasten isä ratkaise tuota kysymystään, kuinka voisi asunnon ottaa omiin nimiinsä. Vaadittaisiin lisävakuutta tai esim. kesämökin myyntiä, joka jouten ollut jo vuosia. Itse sain asunnon itselleni läheltä työpaikkaani niille viikoille, kun en ole lasten kanssa. Vaihdamme perjantaisin eli aamulla toisen vanhemman kanssa alkaa arkinen aherrus ja eri vanhemman kanssa päättyy. Viikonloppu aikaa olla yhdessä ja saada kiinni seuraavan viikon ohjelmasta koulun ja vapaa-ajan osalta. Tuolla viikolla ei toisella vanhemmalla ole myöskään asiaa yhteiseen kotiin. Emme vuorottele yhteiseen "hyppykämppään" kokemani lähisuhdeväkivallan sekä jonkin asteisen vainoamisenkin takia. Meidän aikuisten kohtaamiset on minimoitu nyt mahdollisimman vähiin.

Kuulostaa tähän kirjoitellessa niin mutkattomalta, mutta tuleva exäni on kyllä tehnyt kauppaa, taitaisi päästä teatterikorkeaankin noilla näyttelemisen taidoillaan, mutta olen onneksi niin vertaistuen, läheisten, ystävien ja ammatti-ihmisten taholta saanut niin hyviä eväitä, että olen jaksanut olla vahva, pitää kiinni sovitusta parhaani mukaan. Ensimmäinen viikko ei toteutunut suunnitelmien mukaan, kun asuntoni löytyi niin nopeasti, eikä työvuoroihin hänen osaltaan voitu (?) vaikuttaa. Suunta silti parempaan ja toki tavoitteena se jokin koti, johon lapsineni mahdun, jonka oven voin sulkea ja kodiksi kutsua.

Matka ei ole ollut, ei taida myöskään lähitulevaisuudessa olla, mutkaton. Pintaan nousi jo tämän turvakodin jälkeen kotiuduttuamme asioita, joita terapeutin kanssa nyt pohdittu, että vaativatko vielä käsittelyä jälkikäteen, kun nämä pakolliset hoidettu. Esim. alkuun lasten sylissä pito herätti vastenmielisiä tunteita, en silti sysännyt heitä syrjään, säpsähtelyt kolinoista tai koiran kilareista ja haukkukohtauksista illan/yön tunteina takapihalle, tunteesta, että jollain tavalla olisin kontrollin alla kesällä, jo turvakotiaikaankin saivat vahvistuksen, kun exä jäi kiinni, osin itse tunnustikin. Nyt minulla on kuitenkin koti, jonka osoite ei tule hänen tietoonsa, kirjani pidän kotiosoitteessamme siihen asti, että pääsen omaan kotiin lasten kanssa. Edelleen askel kerrallaan periaatteella mennään. Vertaistuesta valtavan kiitollisena. Jos itse jotain näin jälkikäteen tekisin toisin - lähtisin turvakodista lapsineni suoraan omaan kotiin, kaikesta tunteiden vuoristoradasta huolimatta.

Edelleen jokaiselle asioiden kanssa, eri vaiheissa kulkeville lämpöä, voimaa ja tsemppiä syksyyn!

Nappi3
Viestit: 8
Liittynyt: 21 Loka 2018, 23:06

Re: Kunnes pelko meidät erotti

Viesti Kirjoittaja Nappi3 » 12 Marras 2018, 23:27

Mitä sinulle kuuluu nyt? Haluaisitko kertoa? Toivon kovasti, että olet jo selvemmillä vesillä.
Itse vielä asun yhdessä mieheni kanssa, mutta olemme sopineet eroavamme heti kun se on mahdollista. Minulla myös kokemusta tuosta hengellisyydellä syyllistämisestä.

Vastaa Viestiin