narsistinen äiti/isoäiti

Voit kirjoittaa oman tarinasi.

Valvojat: Karju, Notavictim

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
Wham
Viestit: 1
Liittynyt: 24 Loka 2018, 18:27

narsistinen äiti/isoäiti

Viesti Kirjoittaja Wham » 20 Maalis 2019, 18:30

Tässä tarinani. Toivon kovasti kommentteja, sillä olen todella hämmentynyt ja kaipaan kokemusasiantuntijuutta. Narsismi on minulle uusi asia.

Olen 30-vuotias pienen vuotiaan lapsen äiti ja ihastuttavan miehen avopuoliso.
Tulen nelihenkisestä perheestä: äiti, isä, minä ja nuorempi sisko. Olen pitkään uskonut minulla olleen onnellinen lapsuus ja julistanut kuinka "viisas, karismaattinen ja rohkea" äitini on. Todellisuudessa koko perheemme on elänyt hänen mielialojensa ja mielivaltansa varassa. Kutsuin häntä pitkään "tyranniksi". Isääni hän on jojottanut mennen tullen ja tämä kehotti meitä lapsiakin aina olemaan äidille kilttejä. Nuoruudessa pidin äitiä sekä pelottavana että outona. Hän oli kova moralisoimaan muita ja monesti viisaan/empaattisen kuuloinen ajatuksissaan. Itseään koskettavissa asioissa hän oli kuitenkin mustavalkoinen, jopa hiukan vainoharhainen ja mystisesti aina paras, viehättävin ja osaavin kaikessa.
Muutin 20-vuotiaana toiselle paikkakunnalle opiskelemaan. Tänä aikana sairastuin masennukseen ja syömishäiriöön, joihin ymmärsin hakea apua vasta pari vuotta myöhemmin.
Masennusaikoinani huomasin, että en sietänyt kosketusta ja pelkäsin, että joku puristaa minua vyötäröltä. Näin toistuvia painajaisia siitä. Inho kosketukseen kohdistui erityisesti äitiini. Unissani hakkasin häntä mielipuolisesti hengiltä. Olin myös todella kireällä tuulella jatkuvasti hänen aikanaan: hain häneltä tukea päätöksiini jatkuvasti, mutta samalla huomasin ärsyyntyväni kaikesta mitä hän teki tai sanoi.
Lääkärin kehoituksesta kirjoitin äidille kirjeen, jossa kerroin sairauksistani. Kerroin kirjeessä toivovani, ettei minuun kosketa ja ettei syömistäni kommentoitasi. Äiti luki sen minun ollessa vieressä. Hän totesi ilmekään värähtämättä, ettei ollut vastuussa tunteistani tai aikoisi vahtia käytöstään. Seuraavana aamuna ollessani hän tuli selkäni takaa ja siveli sitä ohimennessään sanoen, ettenkö aio syödä kuin Puolikkaan omenan. Muistan tuolloin tajunneeni, että pyyntöni meni kuuroille korville. Ajattelin kuitenkin olevani kohtuuton, kun vaadin moista. Annoin periksi ja ajattelin hänen olevan oikeassa - vika oli pääni sisällä. En kuitenkaan koskaan halannut äitiä takaisin ja väistelin häntä parhaani mukaan.
Pian hoitoon hakeutumiseni jälkeen tapasin nykyisen mieheni. Aiemmin olin antanut kohdella itseäni tosi huonosti miesten kanssa, pelkäsin läheisyyttä ja pyrin olemaan "helppo", että minusta pidettäisiin. Minun oli kuitenkin helppo olla tämän miehen kanssa: uskalsin kertoa mielipiteitäni ja kiukutellakin. Aika ajoin sain kuitenkin itseänikin pelästyttäviä kilareita, jotka eivät sopineet "kilttiin luonteeseeni". Suutuin omituisista asioista, huusin, haukuin ja jopa potkin. Häpesin itseäni ja pelkäsin hänen jättävän minut. Viha vain pursusi ulos, enkä osannut (tai ehkä halunnutkaan) hallita sitä. Saimme riidat aina selvitettyä ja pienin askelin kehityin ja opin luottamaan häneen. Kerroin kosketuskammostani ja harjoittelimme sitä yhdessä. Koin voivani paremmin ja lopetin terveyskeskuspsykologin tapaamiset. Suhde äitiinkin parani hiukan, koska näin häntä harvemmin ja pääsääntöisesti mieheni seurassa.

Pari vuotta sitten huomasin olevani raskaana. Raskausaika lähensi minua äitini kanssa ja koin tarvitsevani häntä. Kun lapseni syntyi, en kyennyt imettämään. Imetys ällötti ja olin aivan hajalla. Pyysin äitini apuun. Jouduin kerjäämään häntä tuntitolkulla jäämään potilashotelliin kanssani, kun mieheni piti lähteä töihin. Tiuskin ja rähjäsin, ja pyytelin käytöstäni anteeksi. Pelkäsin, että hän lähtee. Äiti sanoi ilmekään värähtämättä, että sanoo sitten kyllä kun hänelle riittää. Vauvani huusi, kun en kyennyt ruokkimaan häntä. Pumppasin ilkosillani maitoa ja äiti otti vauvan syliinsä. Hän istui minua vastapäätä ja antoi sormensa tämän suuhun imettäväksi. Lamaannuin. Minun teki mieli kuristaa äiti. Tunsin oloni nöyryytetyksi ja epäonnistuneeksi.
Äidin kannustamana lopetin imetyksen ja siitä olen hänelle ikuisesti kiitollinen.
Kävin paljon äitiyslomalla vanhempieni luona. Molemmat olivat hyvin innoissaan lapsenlapsesta. Äidin into oli kuitenkin omaa luokkaansa. Hän kirjaimellisesti omi lapsen itselleen ja poistui tämän kanssa aina toiseen huoneeseen. Hän halusi tehdä kaiken ja puhui muutaman kuukauden ikäiselle vauvalle kuinka heillä oli jo yhteisiä mielenkiinnon kohteita ja miten hän jäisi vuorotteluvapaalle lapsen mennessä kouluun. Hän oli myös hyvin intiimi: pussaili suulle, antoi imeä sormea (jotka kielsimme pian ja hän kielsi koskaan pussanneensa suulle) ja oli koko ajan iholla tavalla, joka muistutti enemmän puolisoiden välistä läheisyyttä. Minua suututti ja kuvotti. Luulin vian kuitenkin olevan minussa, hormonit ehkä. Pahinta oli minun jatkuva, hyvin vaivihkainen kritisointi ja toimintatapojeni kyseenalaistaminen. Hän saattoi usein sanoa hyvin dramaattisesti lapselleni häntä ruokkiessaan, että "ei ole minun vikani, että ruokasi loppui". Kun kutsuin lastani karhuksi, äiti tuli väliin "voi et sinä ole mikään karhu". Tai että käydessäni kaupassa hän syö salaa lapsen kanssa mansikoita, vaikka olin kieltänyt. Nämä vain esimerkkeinä. Minulla oli myös jostakin syystä kauhea kiire takaisin vauvan luo, jos olin jättänyt hänet äitini kanssa tunniksikin. Ongelmaa ei ollut muiden aikuisten kanssa. Puhuin tästä isälle ja siskolleni. Siskoa äidin käytös ärsytti myös, isäkin huomasi, mutta pyysi olemaan kiltti äidille, vaikka kerroin, että minua ahdistaa kovasti.
Huomasin myös, että äitiäni nähtyä olin todella väsynyt ja kiukkuinen kotona, raivosin tyhjästä miehelleni, enkä kestänyt lapseni itkua. Olin jatkuvasti itkuinen, vihainen enkä jaksanut keskittyä mihinkään. Viime syksynä mieheni passuutti minut lääkäriin: minulla diagnosoitiin keskivaikea masennus ja minusta tehtiin lähete psykiatriselle päästäkseni psykoterapiaan.

Lääkärin kannustamana kirjoitin jälleen äidilleni kirjeen (naiivisti kuvittelin sen nyt auttavan..) Muotoilin kirjettä useamman viikon, jotta se ei vain loukkaisi. Kerroin myös isälleni, että tulen juttelemaan äidin kanssa ja hän yllättäen tarjoutuikin auttamaan minua. Kirje oli tarkkaan muotoiltu niin, että puhun vain miltä minusta tuntuu (kyseenalaistaminen, mm. edellä mainitut kommentit) ja kerroin väleihin myös hyviä asioita. Ei äiti ymmärtänyt. Hän alkoi itkeä ja sanoi ettei ole vastuussa tunteistani, ajatusmaailmani oli kuulemma mustavalkoinen ja minun piti ymmärtää, että hänkin vasta opetteli isoäitiyttä. Ensin hän kielsi tehneensä monia asioita ja sanoi, että minun pitäisi ymmärtää hänen ronskia huumorintajuaan. Onnistuin pysymään rauhallisena ja hoin, että rajojamme on kunnioitettava, jotta voimme jatkossakin nähdä yhtä usein. Sanoin, että jos rajojani ei noudateta, joudun rajoittamaan tapaamisia - äiti sanoi minun uhkailevan häntä. Isäni tuli paikalle ja meni tolaltaan nähdessään meidän riitelevän. Isä hyökkäsikin minua vastaan ja jyrisi, ettei minulla ollut oikeutta päättää asioista joista puhuin. Lamaannuin ensin, mutta sitten sisälläni kiehahti. Jokin mielipuolinen raivo heräsi ja aloin karjua, että en suostu enään tähän, haluan kotiin. Lähdin eteiseen, jolloin äiti tuli eteeni ja otti hartioistani kiinni, ihan kevyesti estääkseen minua lähtemästä. Huitaisin häntä sivuun ja karjuin lähteväni. Kun äiti ei luovuttanut, löin häntä. Ja kun olin lyönyt kerran, eikä äiti edelleenkään päästänyt minua ohitseen annoin tulla, "pimahdin". Lätkin ja huidoin häntä nyrkeilläni. Kun isäni tarrasi vielä minusta kiinni, annoin tulla ja potkin äitiä pois. Huusin tappavani heidät molemmat, jos eivät päästäisi minua. Minulle tuli jopa niin kaikkivoipa olo, että tappaisin heidät oikeasti jos en rauhottuisi. Silloin lopetin riehumisen ja sanoin soittavani poliisit. Soittaessani äiti huuteli, että tarvitaan myös ambulanssi, että minä olen sairas, psykoosissa. Hullulta minusta tuntuikin. Isäni itki lohduttomana. Äiti oli kylmän rauhallinen, tunteettoman oloinen. Laitoin viestiä siskolleni, joka kirjoitti, että "äiti yrittää tehdä susta hullun, muista että et ole". Tämän hän perusti omiin kokemuksiinsa äidin kanssa, sillä heillä oli ollut mutkikkaampi suhde aina. Kun poliisit tulivat, äiti istui alas ja piteli poskeaan jääpussilla (huuli oli auennut). Toinen poliiseista vei minut ulos, jolloin aloin itkeä ja nauraa samaan aikaan. Oloni oli jopa hyvä - se oli oikeati parempi kuin aikoihin! Joku möykky sisältäni oli hävinnyt.

Myöhemmin tajusin, että näinhän se oli aina mennyt: äiti ei kestänyt kriitikkiä ja isä ei kestänyt nähdä äitiä pahalla mielellä. Siskonikin avautui minulle ensimmäistä kertaa ja kertoi äidin aikanaan huoritelleen häntä, syötättäneen voirasian tyhjäksi (kun luuli siskon leikkineen voilla) ja isän syyttäneen, että jos äiti hänet jättää, se on siskon syytä. Kuitenkin, kun siskoni oli viettänyt pari päivää vanhemmillani, häneltä tuli
viesti, että hän samaistui versiooni tapahtumista paremmin, mutta ei tiennyt mikä on totta ja että vanhempien reaktio oli ymmärrettävä, koska olin tiuskinut heille jo vuosia. Äiti oli myös itkenyt hänelle olleensa aivan surkea äiti. Minulle äidin dramaattinen pahoittelu ei mennyt enään läpi.

Tunsin itseni avuttomaksi ja yksinäiseksi. Aloin ottaa selvää asioista. Tutustuin ensimmäistä kertaa narsismiin: kuvaukset ovat kuin suoraan elämästäni. Roolit täsmäävät perheeseeni, koko valtarakenne ja munankuorilla kävely - lähes kaikki äitini, isäni, siskoni ja minun piirteet lueteltuina. Äidiltä on tullut tekstiviestejä, joissa hän kertoo olevansa huolissaan mielenterveydestäni ja rakastavansa minua. Olen rajoittanut hänen näkemisiään niin että hän on selkkauksen jälkeen nähnyt poikani ja minut vain mieheni läsnäollessa (neljä kertaa puolen vuoden sisällä), emmekä ole antaneet hänen poistua lapsen kanssa yksin mihinkään. Äiti on vaikuttanut ylpeän/loukatun oloiselta, eikä ole katsonut minua silmiin. Isä on käyttänyt hysteerisesti, itku kurkussa koko ajan.

Asiasta ei ole äidin kanssa puhuttu, mutta isäni kanssa olen jutellut. Olen kertonut hänelle aika ronskein sanoin henkisestä ja fyysisestä väkivallasta, joilla pelotellen äiti on meitä pitänyt hihnassaan, kohtuuttomista rangaistuksista (esim ala-asteikäisenä syönyt leipää roskiksesta) ja julkisista nöyryytyksistä (esim koulun pihaan kesken välitunnin kiikutetut aluskalsarit). Pahinta lapsuudessa oli yleinen tunnelma, kaikilla on ollut kivaa ja on naurettu - kunhan olemme olleet "kiltisti" ja tehneet niinkuin äiti haluaa. Isä ei ole uskaltanut puuttua äidin toimintaan.
Sanoin, että voin vielä jutella äidin kanssa, kunhan isä on myös kuulolla ja minulla mieheni mukana. Heistä ei ikinä kuulunut mitään asian tiimoilta, kunnes viime viikolla äiti oli päässyt lukittuun porraskäytäväämme ja käynyt pudottamassa minulle kirjeen: monisivuisen tekstin. Siinä hän ylidramaattisesti kertoo kuinka olin tappaa hänet, ja kuinka kirjeeni oli kauhea lista syytöksiä. Irrotan kuulemma ikäviä asioita kokonaisuuksista ja unohdan kaikki hyvät asiat. Roskiksesta syömisenä oli myös kuulemma oma vikani,hän vain opetti kunnioittamaan ruokaa. Sanoi että itsepintaisesti menneisyyteen. Hän julisti vetäytyvänsä lapseni näkemisistä, koska ei aio muuttaa toimintaansa. Ei halua anteeksipyyntöä, mutta kuulla minun toimineen väärin. Yhdellä sivulla hän sanoi ettei ymmärrä ehdottomuuttani lapseni kanssa, eikä aio muuttaa toimintaansa, mutta arvostaa arvomaailmaani jne... Ja lopussa rakkaudentunnustukset. Hyvin ristiriitaista viestintää, jossa hän puhui ensin yhtä ja sitten toista.

Olo on aika tyhjä. Hylätty? Toki hän teki minulle helpoksi sen, ettei tarvitse miettiä kuinka usein häntä tulisi nähdä. Suhde isään vain kuolee, jos annan äidin mennä. Isä ei ikinä käännä selkäänsä äidille, edes lastensa tai lastenlastensa takia.

Ajatuksia? Kuulostaako tutulta?

Ja iso Kiitos kun luit.

NeitiK
Viestit: 162
Liittynyt: 15 Joulu 2015, 22:54

Re: narsistinen äiti/isoäiti

Viesti Kirjoittaja NeitiK » 21 Maalis 2019, 12:58

Hei, ensiksi haluan lähettää sinulle paljon voimia! Olet joutunut niihin raskaimpiin kierteisiin, mitä narsistin kanssa voi joutua. Tästä on kuitenkin mahdollista vielä selvitä ja löytää ulospääsytie, tähän meidän kaikkien on tärkeää uskoa. Tarinassasi on paljon tuttuja asioita ja tunnelmia, ja se herättää sen saman tutun jumiin ahdistetun hulluksi tekevän tunnelman. Nostaisin tekstistäsi esille kohdan: "Laitoin viestiä siskolleni, joka kirjoitti, että "äiti yrittää tehdä susta hullun, muista että et ole"." Tämä on lause, jota on tärkeää painottaa itselleen. Reaktiosi ovat varmasti olleet luonnollisia siinä valtavan ahdistavassa tilanteessa, jossa olet 24/7 elänyt, mutta koska tällaisissa tilanteissa tunteet paisuvat ja paisuvat, ne voivat purkautua järjettömillä mittasuhteilla. Sen jälkeen narsisti saa niin nannaa, niin nannaa itselleen, ja voi paistatella vielä pitkään sankari-uhrina.

Tällä hetkellä on pakko ottaa tilanne sellaisena kuin se on, et voi enää peruuttaa takaisin. Nyt ollaan tässä, kartoita ne ihmiset elämässäsi, jotka ovat todella ja vilpittömästi tukenasi. Tarvitset joitakin ihmisiä, joille voit puhua avoimesti tunteistasi, suunnittella mitä aiot tehdä, ja joista tiedät, etteivät he pistä sinua takaisin "surman suuhun", koska "niin nyt vain kuuluu tehdä". Jos terapiasi ei ole vielä alkanut, tunnustele ihan rauhassa ja kysele, mitä mieltä eri terapeutit ovat esim. perhesuhteista ennen kuin teet valinnan. Tarvitset sellaisia paikkoja ja sellaisia ihmisiä, joiden seurassa voit purkaa tuntemuksesi turvallisesti niin, etteivät ne paisu vastaaviin mittasuhteisiin. Tuollaisen kohtauksen provosoiminen sinussa on myös väkivaltaa, ja kohtauksesi paisui siksi, että koit turvattomuutta väkivallan alla. Yritit järkevällä ja itseäsi kunnioittavalla tavalla asettaa rajoja, mutta koska se varmaankin oli sinulle samalla uutta, se oli myös herkkä tilanne. Kun sait vastaukseksi väkivaltaa (vääristelyä - "ei sinulla ole oikeutta asettaa rajoja, se on uhkailua, minä olen ainut joka saa määrätä täällä") ja isäsi asettui tukemaan tätä väkivaltaa, se luonnollisesti aiheuttaa valtavaa turvattomuuden tunnetta. Olit yksin puolustamassa omaa hyvinvointiasi, ja joudut olemaan vanhempiasi vastaan, henkilöitä, jotka lapsuudessasi olivat kaikkivoipia ja paljon voimakkaampia kuin sinä, tämä tunne voi hyvinkin palautua ja palautuukin tällaisissa tilanteissa. Vähemmästäkin ihmiset ovat joutuneet valtaviin kohtauksiin.

Siksi on tärkeää, että haet itsellesi turvallisuutta muiden ihmissuhteiden kautta. Se on olennaista, sillä muuten olet edelleen yhtä yksin ja riski tunteiden paisumiselle on yhä suuri, sillä narsisti tulee aivan varmasti provosoimaan niitä ja kovaa. Oma hyvinvointisi on nyt numero ykkönen (tilanne kuulostaa sen verran vakavalta), ja voit pistää ihan suoraan yhteydet sinne päähän kiinni siksi aikaa kun tahdot (saat itse valita, millä tasolla haluat jatkossa olla tekemisissä). Voit sanoa, että tarvitset taukoa ja miettimisaikaa omien asioidesi kanssa. Vaikka hän onkin nyt "julistanut", ettei aio olla tekemisissä, kokemuksesta voin sanoa, etteivät tällaiset "julistukset" useinkaan kestä kauaa. Lähdettä on saatava, ja jos et reagoi tähän marttyyrijulistukseen anelemalla häntä takaisin, hän keksii uuden lähestymistavan. Sen jälkeen, älä vastaa mihinkään. Jos yhteydenottoja tulee väkisin, älä reagoi. Tärkeintä on, että et reagoi. Pura tunteesi muiden ihmisten kanssa, on todella hyvä, jos pääset terapiaan sitä tekemään. Silloin kun tilanne kääntyy niinpäin, että sinä et reagoi, narsisti on yleensä se, joka alkaa tekemään övereitä asioita. Silloin sinulla on itsellesi ja mahdollisesti muillekin selkeät näytöt siitä, miksi et halua olla hänen kanssaan tekemisissä. Silloin kuitenkin, jos narsisti saa sinut provosoitua reagoimaan, tilanne on toisinpäin. On valtavasti näyttöä siitä, miksi sinä olet epätasapainossa ja mikä pahinta, narsisti voi näyttää täysin tasapainoiselta. Sillä vaikka narsisti olisi ollut kuinka kiero tahansa, sinulla ei ole silti oikeutta tehdä hänelle pahaa, se on aina väärin. Tämä ei ole pelkästään muiden silmissä huono asia, vaan myös sinun itsesi kannalta. Voit alkaa pikkuhiljaa kokea, että sittenkin olet hullu ja kaikki vika on sinussa. Tiedän, että reagoimattomuus on välillä todella vaikeaa, ja todella suuria tunteita nousee pintaan, mutta pyri siihen kaikilla voimillasi. Hae tukea niiltä ihmisiltä, joilta sitä oikeasti saat.

Äitisi kuulostaa sen verran hienovaraiselta, että olet kohdannut sen riskin, minkä näissä tilanteissa helposti kohtaa - terveydenhuollon ammattilaiset, jotka kehottavat sinua "korjaamaan" välejäsi hänen kanssaan. Nämä korjausyritykset johtavat narsistin kanssa usein ojasta allikkoon, sillä kun kerrot hänelle rehellisesti miltä sinusta tuntuu, se on hänelle verinen ja kamala loukkaus, jota hän vellottaa mielessään pitkään ja haluaa kostaa. En tällaisia tarinoita lukiessani yleensä suosittele sitä, sillä narsistin kostonhimo - se on omaa luokkaansa. Maailmassa on monia ihmisiä, jotka eivät ymmärrä miten valtavaa hienovaraista väkivaltaa vanhempi voi harjoittaa lastaan kohtaan. Siinä mielessä on siis kovetettava itsensä tällaisten ihmisten kommenteja ja kehotuksia kohtaan. Osa voi olla ihan hyvää tarkoittavia, mutta vain ymmärtämättömiä. Vaikein tilanne on tässä ehkä isäsi kohdalla. Et voi mitenkään pakottaa ketään näkemään asioita sillä tavalla, kuin ne itse näet. Jokaisen on käytävä läpi oma prosessinsa, ja jos isäsi ei ole siihen valmis, hän ei tule sitä käymään läpi. Valitettavaa on se, että joskus täytyy katkaista välejä myös heihin, jotka puolustavat narsistia. Kuvasit tarinassasi isäsi käyttäytymistä, ja valitettavasti asettumalla äitisi puolelle hän ehkä tietämättäänkin harjoittaa samaa väkivaltaa sinua kohtaan. Narsistin puolustajat usein tietämättään (tai jotkut joskus tietäen) jatkavat ja voimistavat narsistin väkivaltaa, ja he ovat usein pelinappuloita narsistin väkivaltapelissä. Tällöin ei voi tehdä muuta, kun irrottautua myös tällaisen ihmisen läheisyydestä, sillä toinen vaihtoehto olisi olla jatkuvasti hänen väkivaltansa kohteena. Tilanteet ovat erilaisia, ja erilaisia mahdollisuuksia on, mutta kuvauksesi perusteella isäsi vaikuttaa puolustavan äitiäsi aika vahvasti.

Valtavasti voimia sinulle! Kysyit kuulostaako tutulta ja kyllä, löysin sieltä paljon tuttuja asioita. Uskoin itsekin lapsuuteni olleen onnellinen, ja kuvauksesi "viisaasta, karismaattisesta ja rohkeasta", mutta samalla mystisesti aina parhaasta ja osaavimmasta, muita moralisoivasta ja empaattisen kuuloisesta henkilöstä on aivan kuin omia aiempia ajatuksiani. Myös moni muu kohta kolahtaa selkeästi tuttuudellaan. Tällä hetkellä on varmaankin olennaista, että selvität itsellesi miksi koet erilaisista äitisi tekemistä asioista kuvotusta tai ärtymystä. Tarkoitan tällä sitä, että teet itsellesi näkyväksi ja selkeäksi ne teot, joita hän tekee ja jotka aiheuttavat sinussa nämä reaktiot. Näin tiedät, mitä kehosi yrittää sinulle viestiä näillä tuntemuksilla, ja että ne eivät vain ole sinun "ongelmiasi", joista "hän ei ole vastuussa" (aika perinteinen narsistin kommentti muuten, sillä se sinänsä on oikein, eikä sitä oikein voi kumota, mutta narsisti kuitenkin käyttää sitä ikään kuin se oikeuttaisi hänet käyttäytymään miten tahansa ja ettei hän ole tehnyt mitään väärää). Kehon viestit ovat tärkeitä, ne kertovat sinulle mitä tilanteessa tapahtuu. Kun tilanne muuttuu sellaiseksi, että osaat hahmotella A->B->C, tunteet eivät enää paisu niin valtaviksi, että ne purkautuisivat omia aikojaan ulos kauheana könttinä.

Vastaa Viestiin