Yhteisillä matkoilla tai luonani kyläillessään hän keskityy minuun, mutta ongelmana on sitten, että minä tavallaan jään koukkuun häneen, koska minulle jää mieleen ja tunteisiin nuo hyvät hetket.
Välimatkaa meillä on n.300 km, mutta minä naisena ja liian kilttinä ajan useimmiten hänen luokseen. Aikaa häneltä ei välttämättä hirveästi lyhyinä yhdessäoloaikoinamme minulle jää...
Kaipaan normaalia suhdetta, jossa jokaista tekemistäni ei kytätä, eikä minulle jää syylistettyä oloa siitä, että olen ottanut jonkun asian keskusteluun. Nyt tuntuu, että olen toiselle vaan viihdykettä tai jonkinlainen hyödyke.
Normaalin ihmisen kanssa voi käsittääkseni suunnitella tulevaisuuttakin, niin ettei hänelle tule "paineita". Nyt aiheutan vain paineita, jos haluaisin ottaa elämää tosissaan ja suunnitella yhdessä jotain todellista.
Puhelinkeskustelummekin pyörivät lähinnä hänen asioidensa ympärillä, joskus tuntuu, että onko hän ollenkaan kiinostunut minusta ihmisenä?
Ehkä minua pitää tässä suhteessa se, että mies ei ole agressiivinen tai väkivaltainen, kuten ex-aviomieheni oli ja jotenkin vertaan häntä ex-mieheeni.
Mutta se piinaava rauhallisuus ja päättämättömyys on henkisesti tuskallista. Itse tykkään edetä asioissa, mutta tuntuu, että tämä rauhaa rakastava ihminen (joka kyllä sinkoilee omien maatilan ja metsätöidensä perässä koko ajan jonnekin), ei kykene edistymään yhtään missään, mikä liittyy parisuhteeseen.
