Ihana ja kamala. Lähdin, mutta entä muistot? [Covert Narsisti?]

Voit kirjoittaa oman tarinasi.

Valvojat: Karju, Notavictim

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
Keinutuoli
Viestit: 1
Liittynyt: 28 Syys 2018, 22:57

Ihana ja kamala. Lähdin, mutta entä muistot? [Covert Narsisti?]

Viesti Kirjoittaja Keinutuoli » 31 Loka 2018, 00:23

Kirjoittamisen aloittaminenkin tuntuu vaikealta. Jämähdin paikoilleni näppäimistöni ääreen.

Aion kirjoittaa yksityiskohtaisesti, sillä tiedän, että jos edes yksikin yksityiskohta resonoi jonkun toisen kokemuksen kanssa, voin sitä kautta olla avuksi ja lohduksi.

Lukiossa tutustuimme. Hän oli minua hieman nuorempi poika. Hän oli perusluonteeltaan kovin kylmä, vaikka charmantti ja huumorintajuinen; ei halunnut turhaan halailla tai koskea ketään... Ainakin sellaista roolia hän veti muun karismansa ohella, mutta jotenkin aina näin hänen lävitseensä. Tämä viileys ja jonkinlainen "tunnekylmyys" herätti minussa kiinnostusta, oli se sitten esitettyä tai ei. Empaattisena ihmisena näin myös, että hänessä oli jotain "rikki" ja minä halusin auttaa ja helpottaa hänen oloaan, koska kiinnyin häneen ajan myötä kovin ja olin kovin kiinnostunut hänen elämästään. Aavistelin, että hän oli ihastunut minuun ja eräs taideteoksenikin vaikutti häneen syvästi. Hän kertoi, että se oli hienoin, mitä hän on koskaan nähnyt. Olimme osa tiivistä kaveriporukkaa, mutta meidän kahden välillemme alkoi muodostua ns. syvempi yhteys. Kaverit ympärillämme alkoivat ihmettelemään pojan käytöstä, joka oli nyt (ihastumisen myötä) muuttunut: minua hän kohteli eri tavalla kuin muita, kehui avoimesti, oli jopa alkanut ottaa fyysistä kontaktia.

Viime vuoden alussa hän tuli kertomaan tunteistaan. Olimme silloin olleet tekemisissä, soitelleet ja viettäneet yhteistä aikaa tiiviisti jo noin kuukauden, parin verran. Minun oli kuitenkin sanottava hänelle, että vaikka pidin hänestä paljon, en voisi alkaa seurustelemaan hänen kanssaan. Haluaisin pysyä hyvinä ystävinä. Hän vastasi myöntävästi ja totesi, että tämä vaihtoehto oli parempi, kuin että olisin kavahtunut hänen tunnustustaan ja ns. heittänyt hänet kokonaan pois. Niin jatkoimme tiivistä oleiluamme, kävimme elokuvissa, kahviloissa ja kuljeskelimme ympäri kaupunkia. Tottakai nyt ymmärrän, että toisen ihastumisen tunteet eivät siitä noin vain lähde pois ja minun olisi jo silloin pitänyt alkaa vähentää kontaktia eikä ns. "herätellä hänessä toiveita". Jokatapauksessa tilanne oli hankala, sillä minä todella näin hänet äärettömän hyvänä ja hauskana tyyppinä ja halusin olla hänen ystävä. Lähettelimme sydämiä ja kutsuimme molemmat toisiamme hellittelynimillä, minäkin, sillä todella välitin hänestä. En vain koskaan nimittänyt häntä tai puhunut hänestä poikaystävänäni.

Jälkikäteen katsottuna hälytysmerkit alkoivat aika heti. Hän oli todella intensiivinen sanallisissa rakkaudenosoituksissaan ja hän todella muisti asioita, joista olin hänelle sanonut tai josta olimme yhdessä jutelleet tai vitsailleet. Mm. helmikuussa ystävänpäivänä hän väkersi minulle lahjan, mistä olimme ohimennen pariin otteeseen heittäneet läppää. Hän ilmoitti, että olen hänelle tärkeintä, mitä maailmassa on. Tässä vaiheessa olimme hädin tuskin tunteneet toisemme juuri ja juuri puolivuotta ja olleet tiiviimmässä yhteydessä vasta noin pari kuukautta. Olin toki todella otettu ja imarreltu hänen rakkaudenosoituksistaan ja sanoistaan. Perusminältäni kun entisenä koulukiusattuna puuttuu omanarvon ja tärkeyden, merkityksellisyyden tunne, joten tämän pojan tunnustukset kolahtivat oikeaan paikkaan. Hän myös oli aina ylimalkaisen kiitollinen kaikesta ja vähätteli itseään, kertoen olevansa minusta ja seurastani superonnekas, ikään kuin hän ei ansaitsisi sitä kaikkea hyvää, jota hänelle annan.

Luonnollisesti minulla oli fyysiset rajat, sillä en halunnut tehdä hänen, tärkeän ystäväni kanssaan asioita, joita itse odotan avioliittoon. Tästä huolimatta olimme kuitenkin todella läheisiä myös fyysisesti niin paljon kuin pystyimme, sillä todella halusin miellyttää häntä ja joustaa niin paljon kuin mahdollista. Oli ihana nähdä, että hän voi hyvin ja on onnellinen. Halailimme, kävelimme käsi kädessä ja jopa nukuimme toistemme vieressä sylikkäin. Yritin aina silloin tällöin toki muistuttaa häntä, että hän on minulle vain läheinen ja tärkeä ystävä, mutta aina kun mainitsin asiasta, hän meni silminnähtäen alakuloiseksi, mököttäväksi, passiivisagressiiviseksi, mitä se nyt olikaan... Tässä oudossa, hieman pelottavassa tilassa hän pyysi, voisinko jättää käsitteen ystävä tai kaveri pois. Jätin, sillä en halunnut nähdä ystävääni sellaisena.

Jonkin ajan kuluttua noin huhti-toukokuun aikoihin kun ystävä-sana oli jätetty aikoja sitten pois olimme sitten yhteisellä reissulla. Siellä meillä meni hieman yli fyysisessä läheisyydessämme, mutten puhunut asiasta mitään, kun olimme lähdössä koteihimme. Hän onneksi ottikin asian esiin: hän sanoi suoraan, että hänen mielestään meidän olisi nyt hyvä aloittaa seksin harrastus, koska pystyimme aina puhumaan kaikesta, jopa siitä mikä intiimeinä hetkinä oli kivointa, niinkuin teimmekin. Sanoin suoraan, että en aio harrastaa seksiä ennen avioliittoa, että se on osa minua ja arvomaailmaani. Poika uppoutui jälleen tähän outoon, tyysmykkään tilaan ja sitä minun tuli katsella ja yrittää olla läsnä ja reippaana reissun viimeiset pari tuntia. Hän ei jutellut, ellei ollut pakko. Kävelimme vaan ympäriinsä. Ja niin, kun hän oli päässyt kotiin, lähetti minulle viestin: onneksi olin niin väsynyt matkan jälkeen, etten tehnyt itselleni mitään pahaa. Siksi, kun kieltäydyin seksistä hänen kanssaan. Olin tiennyt hänen itsetuhoisuudestaan, jota hän vitsinomaisesti heitti kaveriporukassamme ja hän tiesi, että se vaikutti minuun suuresti ja aiheutti minussa huolta. Tässä vaiheessa syyllistin itseäni siitä, että olin erilainen nykyaikaisessa seurustelukulttuurissa ja minulla oli omat arvoni. "Jos vain rakastaisin häntä takaisin yhtä suuresti, kuin hän rakastaa minua, hän ei käyttäytyisi noin. Minä aiheutan hänelle tätä kärsimystä."

Ajan kuluessa joukkoon sateli häneltä liuta myös muita vahvoja ilmauksia. Olin hänelle hänen jumalansa, jota ilman hän ei voisi kuvitella elävänsä. Hän todella voisi leikata pois vasemman nimettömänsä osoittaakseen uskollisuuttaan ja vannoutumistaan minuun, sillä hän ei voisi kuvitella elämäänsä ketään muuta, kuin minut. Jokainen tuleva nainen tai tyttö tulisi olemaan vain minun korvikkeeni. Hän oli minuun yhteydessä joka päivä ja jos halusin pitää ns. "sometaukoa", kerroin siitä hänelle aina etukäteen ja sometaukopäivän jäkeen hän kertoi, kuinka rankkaa hänellä oli ollut ilman kontaktia minuun. Olimme vitsillä heittäneet, että tunnemme toisemme niin hyvin, että tietäisimme, mistä toinen menisi rikki. Hän eräänä päivänä kirjoitti sitten vakavissaan rakkaudentunnustuksen yhteydessään romanttiseen sävyyn, että voisi minut helposti rikkoa, muttei aio kuitenkaan tehdä sitä, sillä hän tarvitsee minua. Ja kaiken tämän keskellä, olin vain otettu, täynnä kaihoisia huokauksia ja ihastelua häntä ja hänen suuria tunteitaan kohtaan. Kamalaa.

Oli kesä ja nukuimme taas vierekkäin. Illalla hän ehdotti fyysisin elein lähes huomaamattomasti intiimin asian viemistä pidemmälle, mutta siirsin hänet pois ja pysyimme jonkinlaisissa rajoissani. Aamulla sama tapahtui kuitenkin uudestaan, hän ehdotti taas kehollaan asian viemistä pidemmälle ja minä suostuin. Totesin ääneen kiertoilmaisulla, että tämä on nyt rajani rikkomista, vaikka jatkoin mukana. Hän sanoi, että häntä ei ainakaan haitannut, vaikka se niin oli, sillä se selvästi oli nautinnollista molemmille. Tämän jälkeen hän kysyi samantien, että meninkö nyt rikki. Sanoin, että no jaa ja että minun pitää miettiä nyt tätä koko asiaa. Niinpä sain myöhemmin Luojan kiitos rohkeutta todeta, että en halua asian toistuvan. Hän kävi viestien välityksellä itkuiseksi. En muista, pyytelikö hän anteeksi. Viikkoa myöhemmin rohkeuteni kasvoi ja niin kerroin hänelle, etten halunnut välillemme enään jatkossa mitään intiimiä ja sensuellia, sillä olimme vieneet suhdettamme alueelle, johon en alunperin halunnut lähteä, kuten hän oli tiennyt arvoistani ja asenteistani. Sanoin, että meidän tulisi tehdä vain asioita, joita ystävät tekevät ja siinä se. Olimme tällöin puistossa. Kuulemansa jälkeen tämä poika alkoi kiehua sisältä ja tuijotti vain maahan. "Nyt mä oon ihan rikki", hän totesi ja käveli dramaattisesti lähimmän puun luo, jota hän alkoi hakata nyrkeillään rystyset verille. Hän palasi luokseni kyyneleet silmistä valuen ja kysyi, että eikö hän saisi enää rakastaa minua. Olisinko tehnyt tämän päätöksen, vaikka hän ei olisi vienyt intiimiyttä niin pitkälle? Totesin, etten tiedä, johon hän vastasi, että sitten hän ei kadu (rajojeni rikkomista).

Käyskentelimme sen illan kaupungissa ja hän oli oudossa tilassaan, kuin maniassa: passiivisagressiivinen, päätään pudisteleva, virnuileva, itkuinen... Välillä hän oli normaalimpi ja pystyi keskustella ja välillä taas tilassaan, jossa hän tuijotti vain tyhjyyteen. Hän alkoi jopa toistelemaan jotain tekstinpätkää, joka kertoi hylätyksitulemisesta ja itsetuhoisuudesta. Minäkin itkin ja silloin hän taas vaikutti kuuntelevaiselta ja jotenkin oudon tyytyväiseltä. Saatoin hänet puolimatkaa kotia ja hänen vanhempansa tulivat häntä toiveestani hakemaan. Sinä yönä hän lähetteli viestejä kasapäin puhelimeeni, jossa pyyteli anteeksi käytöstään. Hän kirjoitti mm. että "hän rankaisi itseään satuttamalla kaikista tärkeimpäänsä", eli minua. Silloin uskoin häntä, mutta nyt ymmärrän, kuinka sairasta koko touhu ja ajatus oli. Hän oireili vielä päivän tai parinkin tuon jälkeen ja tuntui, että kaikki sanomiseni joilla yritin tuoda häntä maan pinnalle ja joilla yritin kertoa omista tuntemuksistani, mm. miten intiimit muistot eivät tuoneet minulle iloa vaan häpeää, satuttivat häntä ja saivat hänet kärsimään vielä enemmän, syvemmälle outoihin tiloihinsa. Hän sai kohtauksia joista kertoi: hän ei ollut saanut unta, hän oli tärissyt tunnin ja päässä oli soinut vain yksi sana "anteeksi". Hän oli purrut itseään ja kaikki oli tuntunut epätodelta.

Tästä huolimatta pystyimme kuitenkin jatkamaan, usein hyvällä mallilla. Eräs puhelu muutama päivä tuon traagisen tapahtuman jälkeen oli erityisen euforinen ja me molemmat totesimme sen ääneen. Siinä tilassa ajattelin, että tästä ihmisestä en koskaan halua päästää irti. Tämän täytyy olla jotain suurempaa, koska tämä tunne ja kokemus syvästä yhteydestä oli niin hyvä ja suuri. En silloin tiennyt, että se on osa kemikaalista ja hyvin todellista trauma-bondingia, ja väkivaltaista sykliä (abusive circle).

Luojan kiitos lähdin pois maasta. Tulisin olemaan vähintään vuoden poissa, ajatuksena että enemmänkin. Hänkin tiesi siitä. Näytti kerran myös puun kotipihaltaan, johon suunnitteli lyövänsä nyrkkinsä sinä päivänä, kun lähden. Sinä päivänä kun lähdin, hän olikin toisenlainen. Halasimme pitkään ja itkimme onnesta. Hän kertoi, ettei tämä ollutkaan lainkaan surullinen hetki, vaan täynnä rakkautta. Ja että hän ei tulisikaan satuttamaan itseään.

Olimme viikon ilman kontaktia, että saisin asettauduttua uuteen työhöni ja elämääni. Taukoviikon loppupuolella hän kyllä päätyi Facebookissa tykkäilemään kaikista kommenteistani, joilla kiitin ystävieni kommentteja uudessa profiilikuvastani. Näin hän muistutteli itsestään. Taukoviikon jälkeen Skypetimme. En edes muista, kysyikö hän miten minulla on homma lähtenyt käyntiin tai mitä minulle kuuluu, mutta hän alkoi samantien kertomaan, että hän on joka päivä kirjoittanut minusta ja hänestä muistioita, ajatuksia: haluaisin tanssia kanssasi... Kaikki muistuttaa sinusta... On vaikea hengittää... Et ole kuollut, olet vain poissa... Hän puhui myös siitä, kuinka haaveilee naimisiinmenostamme, joka voisi tapahtua vaikka noin kymmenen vuoden päästä. Kun hän huomasi, että en kommentoinut mitään ja olin selvästi hieman vaivaantunut, hän totesi, että meidän ei tarvitse puhua naimisiinmenosta "vielä". Hän kysyi, kaipasinko minä häntä ja totesin suoraan, että toki minulla oli kaikkia ystäviäni ikävä, mutta minulla on täällä nyt uusi elämä. Hän muuttui taas alakuloiseksi ja synkäksi ja minä turhauduin tästä ja tulin myös itse osittain alakuloiseksi. Hän huomasi sen ja sanoi ääneen: "Osa musta on tosi tyytyväinen, et sain sussa tunnereaktion aikaan".

Tämän täytyi loppua. Yritin viimeisen kerran puhua hänelle järkeä ja todeta, kuinka hän on minulle vain hyvä ystävä, ketä haluan tukea ja kenenkä elämää haluan jäädä seuraamaan ja tsemppaamaan, mutta hänen tulisi lopettaa haikailunsa, koska en voisi antaa hänelle sitä, mitä hän haluaa. Hän lähetti itkunauruhymiön ja sarkastisesti kiitti minua, rakastaan, mielenterveytensä tuhoamisestaan. Taas hän ilmoitti tappavansa itsensä hamassa tulevaisuudessa, kun ymmärtäisi, etten koskaan rakastanutkaan häntä. Meni puolituntia ja hän laittoi "anteeksi", häntä vain "sattuu niin paljon". Viikon jälkeen Skypessä minun oli pakko todeta, että tämä suhde ei ole hyväksi kummallekkaan ja että meidän tulee erota. Ensin hän suhtautui siihen melko kevyesti ja tyynesti, tyylillä: "toivottavasti toivut nopeasti, sillä mua tulee sua ikävä", mutta kun sanoin, että kyse ei ole enään minun toipumisestani vaan että hänenkin tulisi toipua, hän jälleen kysyi, eikö hän saisi enää rakastaa minua ja alkoi itkeä, sanoen, ettei minun tule vastata. Hyvästelimme toisemme kyynelin ja minä estin hänet kaikkialla, mistä hän tiesi etukäteen.

Yks kaks, olinkin vähän yli puolentoista viikon jälkeen takaisin Suomessa, jäädäkseni. Kävin vierailulla entisessä lukiossani, jossa hän paraikaa opiskeli viimeistä vuottaan. Kävin siellä kaikille avoimissa, minulle tärkeissä tapahtumissa, tietty vältellen häntä ihmismassan joukossa. Hän oli kuullut paluustani toista kautta etukäteen ja niin huomattuani minut seuraili minua, päästen lopulta lähelleni: "Miten sä oot voinu?" Hän kysyi silmät säihkyen, alkaen silittämään käsivarttani. Siirsin hänen kätensä pois ja totesin, että päivä kerrallaan. Hän tuli luokseni myös myöhemmin, kuin alistuneena, yrittäen toivoa jotain, mutta keskeytin hänet kehottaen häntä lukemaan sähköpostinsa: sinne olin poikkeuksellisesti laittanut viestiä siitä, miten en halua vielä käydä hänen kanssaan kasvotusten keskustelua ja että minä ottaisin häneen kyllä kontaktia sitten, kun pystyisin. Hän vastasi viestiin taas autuaalisen kiitollisena, että olin häneen yhteydessä. Hän jopa pahoitteli "typerää käytöstään", kun oli tullut noin luokseni. Hän kuitenkin varoitti, että ei kyllä välttämättä pystyisi olemaan minusta erossa, jos jatkaisin koululla käymistä. Itse haluan korostaa, että tämä koulu oli ja on minulle kuin toinen koti kaikkine tapahtumineen ja hän tiesi kyllä sen merkityksen minulle. Hän pyysi minua pysymään sieltä poissa, mikäli en halunnut häneltä kontaktia. Meni kuukausi ja minulla oli pakollinen käynti koululla paperityön vuoksi. Näin silmäkulmasta kuinka hän huomasi minut ja muutamat yhteiset kaverimme, jonka kanssa istuin. Hän hautasi kasvonsa käsiinsä ja sen jälkeen tuli istumaan mukaan, kysyen minulta kuulumisia aivan normaalisti, ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Jälkikäteen lähetin hänelle taas viestin, jossa ilmoitin olevani tuohtunut hänen käytöksestään. Hän vastasi, että ymmärsi suuttumukseni ja sen, etten halua jutella, mutta ei voinut muuta. Mikäli hän ei olisi tullut juttelemaan minulle, hän olisi saanut paniikkikohtauksen ja tulisi saamaan jatkossakin, ellen pysyisi poissa koululta "meidän molempien hyvinvoinnin tähden". Näiden viestien ohella hän taas leperteli, kuinka olin edelleen hänelle tärkeintä koko maailmassa, vaikka itse näkisinkin hänet merkityksettömänä. Hän muistutti, kuinka oli ollut valmis omistamaan koko elämänsä minulle ja voisi tehdä mitä tahansa takiani. Hän myös käytti erittäin henkilökohtaista ja kipeää vertausta, joka oli monta kuukautta aiemmin saanut minut itkemään ja josta hän oli pyytänyt silloin anteeksi. Mutta ei, hän käytti sitä taas, yrittäen sanoa, ettei yritä sillä satuttaa.

Nyt uutena vuotena 2018 ilmoitin virallisella viestillä, että tämä oli tässä; emme todennäköisesti voisi enää olla tekemisissä ja että laitan hänestä kaikki kontaktit kiinni, enkä toivonut häneltä enään mitään kontaktia. Tähänkin hän kuitenkin ehti vastata viestillä lempeästi, että kaikkea hyvää jatkoon. Ja niin se kävi, että hän lopulta otti muutamat yhteiset ystävämme sirkukseensa ja käytti heitä, tahallisesti tai tahattomasti, lähettämään minulle informaatiota hänestä: et voi tulla koululle, hän saa paniikkikohtauksen... Hänellä on masentavia ja itsetuhoisia ajatuksia... Hän ennemmin kuolisi kuin eläisi ilman sinua...Tämä on vakavaa, teidän täytyy puhua... Nämä "ystävät" eivät lopettaneet minulle viestittelyään, vaikka olin kerran, jopa useamman kerran pyytänyt, että en halua kuulla tai keskustella tästä pojasta. Eivätkö he pysty olemaan sekä minun että pojan kavereita ilman, että he yrittävät näin selvitellä välejämme? Varoituksien jälkeen eeposviestittely, tilanteen analysointi, syyttely ja jopa ämmäksi haukkuminen jatkui. Mukana oli myös epäselvää mökötystä, mistä kysyessäni en saanut vastausta. Lopulta katkaisin välit ja estin nämä "ystävät", sillä siinä vaiheessa en vain jaksanut enää taistella; en jaksanut elää siinä pelossa, että kohta saan taas kuulla tästä pojasta. Tästä he toki loukkaantuivat, sillä hehän "yrittivät vain auttaa".

Tapauksesta ja viimeisestä kohtaamisesta pojan kanssa on nyt vähän yli puolivuotta. Yksi yhteinen ystävä on pyytänyt anteeksi osasta toiminnastaan ja olisi halunnut jutella asiat läpi, koska hän koki, että on tapahtunut jokin "väärinkäsitys". Minun osaltani ei, sillä tiedän mitä he ovat minulle sanoneet ja että minulla on ollut kaikki oikeus estää heidät ja poistaa ystäväpiireistäni.

Tämän kirjoittaminen helpotti ja selkeytti taas kuvioita päässäni. Kompastuskiveni on se, että koen tarvitsevani jatkuvaa muistutusta näistä pojan aiheuttamista kauheuksista, koska ilman niitä mieli ajautuu niihin hyviin muistoihin, joissa koen, että en todellakaan voi löytää ketään muuta, kenen kanssa kemiani, huumorintajuni ja muu maailman ihmettely loksahtaisi paremmin kohdalleen. Vaikka ymmärrän, että ne hyvätkin hetket ovat voineet olla osa hänen "taktiikkaansa" tai tyhjyyttään, ei se tee tästä sen helpompaa... Mietin, peilasiko hän suhteessamme minua ja käytöstäni, omien identiteettiäni ja maailmankuvaani... Usein hän kiittelikin minua siitä, mitä kaikkea olen hänelle opettanutkaan.

Jos luit tänne asti, huokaisen ja kiitän. Vaikka olen itse tutkinut ja lukenut ja verrannut pojan käytöstä paljoon, haluaisin erittäin mielelläni kuulla teidän ajatuksianne koko sopasta. Kaikki yksinkertaisemmatkin huomautukset, esimerkiksi että "tuo ei ole tervettä", ovat tervetulleita pidempiin analyyseihin asti. Ne helpottaisivat ja auttaisivat.

Kiitos,

Keinutuoli

Jasmiini
Viestit: 40
Liittynyt: 16 Touko 2018, 13:41

Re: Ihana ja kamala. Lähdin, mutta entä muistot? [Covert Narsisti?]

Viesti Kirjoittaja Jasmiini » 31 Loka 2018, 10:19

Luin tarinasi, ihan loppuun asti. Minua erityisesti tässä tarinassa mietityttää tuon nuoren miehen ikä, kun oma narsisti oli muutaman kymmenen vuotta vanhempi, ja pohdin narsistin kehitystä sairaudessaan. Sinun narsistisi on osannut sanoittaa omaa toimintaansa, eli” satuttaa itseään kun satuttaa sinua”, ja jään miettimään kariseeko tämä narsisteilta ajan kuluessa, kun toiminta varmaan kehittyy ikään kuin sen vasteen mukaan mitä he muissa herättävät, ja huomaavat olevan toimimatonta tai tuovan ongelmia.

Olet ollut todella vahva että olet tuossa iässä kyennyt irtautumaan, vaihtoehto olisi voinut olla 20 v piina, mistä on vuosi vuodelta vaikeampi päästä pois. Mielenkiinto myös herää siitä näkökulmasta, pystyisikö tätä nuorta saamaan vielä hakemaan apua, ja mitkä asiat ovat johtaneet tähän. Toki niitä ei tarvitse täällä avata eikä välttämättä ole edes tiedossakaan, mutta varma on se, että narsisti kehittyy. Eikä siis hyvässä, jos ei saa apua johon sitoutuu.

Tekstistä voi lukea sen että narsisti tietää mitä tekee, koska tietää että se koskee sinuun. Ja siitä löytyy myös sama kummallinen vetovoima minkä itse olen kokenut empaattisen ihmisen ja covert-narsistin välillä, se on jotain mitä ei pysty selittämään, ja kaikki paha unohtuu hetkessä. Kai sitä ajattelee että rakkaus korjaa kaiken, mutta todellisuudessa rakkaus voittaa kaiken muun paitsi kuoleman ja narsismin. Rakkaus narsistiin on todella tuhoisaa. Narsisti ei voi itselleen mitään, ja hajoittaa toisen. Vamma on jossain niin syvällä.

Jään miettimään oletko sinä saanut itsellesi apua? Tämä kokemus on rankka kenelle tahansa. Narsisti kokee kateutta tunnetiloille joita empaatikoilla on, koska ei itse kykene niihin, ja myös jäljittelee toisen tunteita. Nuo kommentit siitä miten paljon on sinulta saanut, on myös se merkki siitä että olet antanut hänelle häivähdyksen normaalista elämästä, johon hän ei kuitenkaan itse koskaan kykene.

NeitiK
Viestit: 143
Liittynyt: 15 Joulu 2015, 22:54

Re: Ihana ja kamala. Lähdin, mutta entä muistot? [Covert Narsisti?]

Viesti Kirjoittaja NeitiK » 31 Loka 2018, 12:51

Hei Keinutuoli, olet hienosti osannut kuvata tarinaasi ja olet siihen hyvin saanut ylös tärkeimpiä asioita. Palaa takaisin lukemaan kirjoitustasi aina, kun tarvitset muistutusta siitä, miten asiat oikeasti menivätkään. Olet ilmeisesti vielä nuori, ja siksikin on hienoa, miten olet kyennyt asettamaan rajoja myös sinne ystäviesi suuntaan. Tällaiset sopat ovat hankalia, mutta olet oikeassa siinä, että sinun ei tarvitse olla tekemisissä niiden sivullistenkaan kanssa, jotka eivät toistuvista pyynnöistäsi huolimatta lopeta sopan keittämistä. Ansaitset elämääsi rauhaa ja vapautta tästä draamasta. Olet osannut hienosti ymmärtää, että ainut vaihtoehto on ollut katkaista kaikki välit poikaan, sillä toistuvat yrityksesi jostakin lievemmästä eivät ole onnistuneet. Se on raskas päätös, mutta usein välttämätön. Sinulla on täysi oikeus arvomaailmaasi ja rajoihisi, ja saat pitää niistä kiinni.

Se, mikä tarinaasi lukiessa nousi mieleeni, oli, että et oikein missään vaiheessa itse sanonut halunneesi aloittaa hänen kanssaan suhdetta. Sen sijaan toistat useasti, että halusit pitää hänet ystävällisen etäisyyden päässä, mutta koska hän ei antanut periksi, hän pääsi luikertelemaan mieleesi ja sai sinut tekemään asioita, joita et ehkä muuten olisi tehnytkään? Oletko siis tavallaan koskaan ollut oikeasti itse kiinnostunut hänestä, et ainakaan itse ole tehnyt sitä valintaa, vaan hän. Kun kuvailet "ystävyyssuhdetta", jossa nukutte vierekkäin ja toinen maalailee sinua jumalalliseksi prinsessaksi, tämä ei kuulosta ihan ok:lta. Kuvio muodostuu epäterveeksi sitä kautta, että myös oma käytöksesi muuttuu epäterveeksi. Tuskin tekisit tällaisiä tekoja ystävän kanssa, jos tilanne olisi selkeä ja reilu? Yritit ehkä pitää itseäsi kiinni omissa rajoissasi sanoittamalla itsellesi, että hän on vain "ystävä", mutta johonkin sisäiseen osaan sinussa hän pystyi vaikuttamaan niin, että aloit toimia toisenlaisella tavalla. Tämän hän tietysti huomasi, ja kuvauksesi perusteella oletan, että juuri sitä hän odotti, halusi ja voimisti panoksiaan saadessaan liikuteltua sinua haluamaansa suuntaan. Muuten en osaa kuvailla mitä patologiaa hänellä ehkä on, tai mikä tämän kaiken taustalla on, sillä ihmisiä on niin erilaisia. Se on kuitenkin selvää, että hän ei millään muotoa kunnioittanut sinua ja rajojasi. Huiman manipulatiiviselta (ja taitavalta siinä) hän kuulostaa ikäisekseen. Yleensä tuollainen "tietoisuus" omasta toiminnastaan näissä tapauksissa palvelee manipulatiivisia tarkoituksia. Siksi tarinasi kuulostaa jokseenkin huolestuttavalta.

Tällä hetkellä on hyvä ehkä tarkastella hieman myös sitä, mihin sisäiseen osaan hän sinussa pystyi vaikuttamaan. Miksi oma käytöksesi alkoi myötäillä häntä, mitä asioita hän "tarjosi" tai "lupasi" sinulle, joita kovasti olisit halunnut? Tällaiset kuviot eivät yleensä toimi tai onnistu, ellei siellä ole olemassa jokin koukku, joka pitää kiinni. Mainitset jo koulukiusaamisesta aiheutuneet tuntemukset ja tarpeen hoivata häntä. Näistä pääset varmasti eteenpäin löytämään vastauksia. Tarve hoivata "rikkinäisiä monstereita" kumpuaa usein jostain omasta sisäisestä haavasta, jota on vaikea huomata siksi, että kaiken pinnalla voi ajatella olevansa "hyvä ja empaattinen ihminen". Empatialla on kuitenkin rajansa, oman hyvinvointinsa kustannuksella ei voi "hoivata" henkilöä, joka ei ota hoivaa vastaan ja käyttää tilannetta hyväkseen käyttääkseen sinua.

Tarinasi perusteella vaikutat tietoiselta asioista, ja uskon, että kun vain käsittelet ja pohdit asioita lisää, toipumisesi on hyvällä mallilla. Sinulla on vielä elämä edessäsi, ja pystyt tämän jälkeen jatkamaan sitä vahvempana ja näistä kokemuksista oppineena voit erottaa ja löytää myöhemmin paremmin "sen oikean", joka oikeasti kunnioittaa sinua.

Vastaa Viestiin