Pohdiskelua

Narsistinen vanhempi voi aiheuttaa lapsilleen puutteita itsetunnossa, itseluottamuksessa ja selviytymisestä elämässä aikuisiässä sekä haasteita luottaa toisiin ihmisiin.

Valvojat: Karju, Notavictim

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
Hubertus
Viestit: 9
Liittynyt: 30 Touko 2018, 13:08

Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertus » 04 Tammi 2019, 21:11

Asuin kotona vanhempieni kanssa 45 vuotiaaksi saakka. Syy siihen oli, että tein itselleni lupauksen 20 vuotiaana että autan vanhempiani sen aikaa, että he pääsevät ’jaloilleen’. Äitini oli aina lapsena puhunut perheen epäonnesta minulle ja siitä varmaankin minulle jäi se tunne, että he ovat pudonneet johonkin loukkuun, jonkin sattuman tai epäonnen seurauksena. Siis jonkin heistä itsestään riippumattoman syyn. Vanhemmillani ei ollut autoa, saati ajokorttia ja he asuivat maaseudulla, jossa auto on aivan välttämätön, jos siellä yleensä meinaa elää. Muistan sen lojaaliuslupauksen vieläkin täysin selvästi. Minun kävi sääliksi heidän tilanteensa, tunsin halua auttaa heitä. Olisin voinut vaan lähteä. Vuodet kuluivat eikä heidän tilanteensa kohentunut vaan sain toimia heille apuna aivan kuin asia olisi ratkaistu heidän osaltaan sillä että minä mahdollistan heidän elämänsä paikassa jossa heillä ei muuten olisi mahdollista elää

Kysymys kuuluu mikä minä oikein olen, koska menin tuohon loukkuun? Olenko tyhmä, liian empaattinen vai mikä? Olivatko vanhempani narsisteja koska eivät järjestäneet asioitaan kuntoon vaan elivät minun antaman tukeni ansiosta ja heidän elämänsä oli suhteellisen ongelmatonta. Minulle asiasta muodostui ongelma, tunsin koko elämäni valuneen hukkaan ja aivan turhaan. Isäni kuoli ja asuin äitini kanssa jonkin aikaa kahden. Äitini kanssa sain kyllä auttaa edelleen häntä, mutta en olisi saanut itselleni saavuttaa mitään. Parin vuotta isäni kuoleman jälkeen menin pyytämään apua itselleni mielenterveystoimistosta. Menin sinne syyllä että tunsin itseni huonoksi, kelpaamattomaksi, rumaksi, epäonnistuneeksi ja lisäksi tunsin äitiäni kohtaan vihaa. Vihan tunne pelästytti minut, ajattelin silloin olevani henkisesti sairas. Eihän vanhempaansa, ei varsinkaan äitiään, saa vihata. Se säälin ja auttamisen tunne äitiäni kohtaan olikin muuttunut ajan myötä syväksi vihaksi.

Kävin useaan otteeseen tunnin jaksoissa MT-toimistossa ja minua haastatteli psykologit, psykiatrit ja hoitajat ja olin myös ryhmäterapiassa. Lopulta he sanoivat minulle, etteivät löydä minusta mitään henkistä vikaa, vaan olen heidän mielestään täysin terve. Tämä jotenkin avasi silmäni ja aloin katsella äitiäni uudessa valossa ja näin tavallisen raadollisen ihmisen, normaalia heikompilahjaisen ja kykyisen, joka yrittää vain toista hyödyntäen selvitä omasta elämästään. Sillä ei siis ole väliä uhraako hän lapsensa elämän selvitäkseen itse. Lopetin silloin kutsumasta häntä äidiksi ja nykyisinkin kutsun häntä hänen etunimellään. Jotenkin en voi sanoa häntä puhuessani äidiksi.

Emme asu enää samassa, luojan kiitos. Muisto vain elää vahvana, liiankin vahvana.

Lisää pohdintaa:

Äidilläni on, näin luulen, todella heikko tai huono, kuinka se nyt sanotaan, itsetunto. Osin varmaan johtuu siitä, ettei ole pahemmin kouluja käynyt. Hän ei keskustellut siitä mitä voisimme tehdä, koska häneltä loppuu sanominen ja puhe. 'Small talkkia' tulee kyllä vaikka, kuinka paljon. Hän sanoi ettei hän kykene puhumaan vaikka omista tai yhteisistä tulevista tekemisistä koska ei osaa hahmottaa tulevia asioita mielessään. Siksi hän eli tässä hetkessä ja jos jotain uutta tuli, se oli aina yllätys, ei koskaan suunniteltu asia. Elämä oli kuin lottoa, jossa ei koskaan satu päävoittoa, joka ratkaisisi kaiken. Hän ei usko, jos hänelle sanoi, että näin tulee käymään, jos vaikka jätät jonkin asian tekemättä, tai huolehtimatta tai jos teemme näin, niin tapahtuu noin. Äiti ihmetteli miten muka kukaan voi nähdä tulevaan, koska sehän on ennustamista. Hän ei ole ymmärtänyt, että on olemassa suunniteltuja asioita, jotka ovat kuin ennustaisi tulevia tapahtumia. Hän ei tee suunnitelmia vaan kaikki tapahtuu joko Ex tempore, täysin suunnittelematta, tai siten ei ole mitään. Äidilläni oli nuorempi sisko, jota äitini suorastaan ihannoi ja jonka hän idealisoi. Epäilen että siellä perheessä oli kovaa narsismia, kulisseja pidettiin yllä. Kuuluiko äitini heidän hoviinsa? Olen sitä miettinyt paljon. Heidän perheessään vallitsi kova manipulointi ja tietynlainen ideologia, jota heidän omat lapsensakin toistivat. Äitini varmasti oli altis kohde manipuloinnille, koska hänellä ei ollut omia näkemyksiä niin ehkä toiset asettivat hänelle omat näkemyksensä koskien meidän perhettämme. Olen huomannut, että äitini toistelee vieläkin tuon siskonsa perheen ideologiaa, hän pitää sitä kuin ohjenuoranaan elämässä. Äitini sisko osasi suunnitella oman perheensä elämää eteenpäin, näki tulevat ongelmat, ja se oli äidilleni kuin ihme. Se on aika normaalia yleisesti ottaen, että tekee suunnitelmia. Äiti ei koskaan epäillyt, että hänellä olisi joku ongelma, koska ei pysty samaan, vaan hän nosti siskonsa ja samalla myös siskonsa perheen korkealle jalustalle. Äiti ei huomannut, että omassa perheessä kaikilla muilla paitsi hänellä, on vastaavat kyvyt, mutta hän itse mitätöi ne.

Isässäni oli myös jotakin outoa, johtuiko tuo sitten hänen suhteestaan äitiini vai mistä. He riitelivät paljon mutta en koskaan saanut lapsena, tai nuorena murrosikäisenä, selvää mistä heillä oikein riita tuli, tapahtui jotain näkymätöntä, joka sai aikaan sen, että isä suuttui. Koskaan en nähnyt isän suuttuvan kenellekään muille kuin äidilleni. Äitini ehkä tiesi silloinkin keinot millä ihmisen saa suutahtamaan, kuten huomasin sen kyllä sitten itse, kun myöhemmin asuin äitini kanssa. Hän taitaa sanattoman viestinnän, jolla pienillä merkeillä osoitetaan tyytymättömyyttä, halveksuntaa mutta ei esimerkiksi välittämistä. Negatiiviset asiat ilmaistaan kehonkielellä, puhumattomuudella tai muulla vastaavalla. Vain lähimmät tietävät mitä se tarkoittaa, ulkopuoliset eivät sitä tajua. Isäni ehkä teki asioita puolustaakseen itseään. Äidilläni oli sukua lähellä, juuri tuo siskonsa, mutta isälläni oli lähimpienkin sukulaistensa luokse satoja kilometrejä, joten isälläni ei ollut oman sukunsa tuomaa puolustusta. Isän suku ei tiennyt mitään mitä täällä tapahtui, he näkivätkin enintään kerran vuodessa. Ajattelen sitäkin, jos isälläni olisi ollut oma suku lähempänä, ei äitini suku olisi niin uskaltanut nokkia. Tuo voi olla hyvin yleistä, että vieras suku ryhtyy kiusaamaan liian kauaksi omasta suvustaan joutunutta. Helppo uhri ja toiset tuntevat valtansa. Joku tämäntapainen asia siinä ehkä täytyy olla.

Ja vielä sellainen jännä episodi että kun isäni kuoli, äitini sisko ja siskon mies tulivat vartavasten minun luokseni sanoamaan, etteivät he pidä minun äidistäni. Että ihme juonenkäänteitä. En tuotakaan ymmärtänyt, enkä vieläkään keksi miksi he tekivät noin.

Tuo viha äitiäni kohtaan on säilynyt edelleen. Mutta se esiintyy pääosin silloin kun olen yksin, vihan tunne on kova. Jos käyn äitini luona, pystyn pitämään sen sisälläni, paitsi muutamana kertoina, kun hän taas tapansa mukaan alkoi ärsytysrumban, niin sanoin hänelle suorat sanat. Sanoin, ettei sinua tule ikävä, kun kuolet. Vitutti niin paljon. Mutta ei äitini välitä siitä, vaikka kuinka haukkuisi siis sanoisi, mikä hän on ja mitä oikein tekee, hänellä on sarvikuonon tai alligaattorin nahka, siihen ei uppoa mikään. Ei ainakaan minun sanani, ehkä siksi, että olen varmaankin hänen lapsenaan hierarkisesti häntä alemmassa asemassa. Se tuntuu minun sanojeni mitätöinnille ja onkin sitä? Sama mitä sanon, äiti ei välitä. Häneltä puuttuu kolmas ulottuvuus eli tunne. Jos hän soittaa ei hänellä koskaan ole mitään oikeaa asiaa, utelee ennemminkin kaikesta.
Samanlainen hän oli nuorempanakin, asioissa koskaan ei mitään syvyyttä, ei koskaan sellaisia puheita jotka johtaisivat tekoihin. Hätäilyä jos jonkinlaisesta turhasta asiasta. Voi sanoa, että hänen roolinsa ja tehtävänsä asioissa oli hätäily ja panikointi sellaisista asioista, jotka tuskin koskaan toteutuvat, joka johti juuri Ex tempore ratkaisuihin, jotka taas loivat yleistä epävakautta kaikkeen.

Venica
Viestit: 320
Liittynyt: 12 Tammi 2017, 09:12

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Venica » 05 Tammi 2019, 21:41

Hei
En tiiä osaanko mitään vastata mikä antaisi sinulle vastauksia. Jotain häikkää äidissäsi on... jotenki vaikuttaa että hänellä ei ole tunneälyä johon kuuluu myös empatia.

Entäs jos äidillesi on.vaan sanottu pienenä, että sun tulee.tehdä näin, sun tulee tuntea näin ja hänellä on jääny itsenäistyminen kokonaan kasvamatta. Eli lapsen uhmavaihe jäänyt terveellisesti kokematta ja myös murrosiän. Niitähän on lapsella useita uhmavaiheita. Onko äitisi isälläsi kaiken työn teettäny vai sinulla?

Jotenki vielä pitäisi kuulla lisää ennen kuin vois sanoa että onko narsismiin päin taipuvainen.

krassi
Viestit: 227
Liittynyt: 23 Syys 2013, 10:29

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja krassi » 06 Tammi 2019, 11:26

Olen samoilla linjoilla Venican kanssa siitä, että äitisi ei ole mahdollisesti itsenäistynyt koskaan. Jotkut ihmiset aikuisenakin olettavat ja odottavat, että muut hoitavat heidän asiansa ja tukeutuvat liikaa muihin. Ehkä äitisi on kovettanut itsensä eikä tunne empatiaa sinua kohtaan. Tai hän on lapsuuden kokemusten takia kehittynyt empatiakyvyttömäksi. Minusta ei ole kovin olennaista, onko äitisi narsisti tai sopiiko häneen joku muu diagnoosi. Harrastelijoilla ei ole edes oikeutta antaa diagnooseja. Ammattilaisillekin diagnoosien antaminen on monesti vaikeaa.

Tärkeintä minusta on nyt se, että olet aloittanut itsenäisen elämän, etkä asu enää äitisi kanssa. Et ole yksin sen asian kanssa, että asuit pitkään vanhempiesi luona. Monella meistä on erikoinen elämän polku. Pohtailu menneestä on luonnollista ja tärkeääkin. Voit olla iloinen siitä, että hoitohenkilöstö on todennut sinut terveeksi. Olet selviytynyt hankalasta tilanteesta. Nyt on mahdollista katsoa ja suunnitella elämää eteenpäin.

Hubertus
Viestit: 9
Liittynyt: 30 Touko 2018, 13:08

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertus » 06 Tammi 2019, 13:19

Olette melko todennäköisesti oikeassa molemmat, Krassi ja Venica. Äitini tuntuu jutellessamme kuin juttelisi jonkun nuoruuden kaverin kanssa niitä ja näitä. Asiat ovat sitä tyyliä, ei huolta huomisesta tai kova valitus jostakin sillä hetkellä olevasta asiasta, joka ei välttämättä edes vaikuta hänen asioihinsa. Asiallista asiaa ei tule koskaan suoraan sanottuna vaan se esitetään valitusten kannattelemana, juttuun tai jos hän tarvitsee apua, sisältyy aina jonkinlainen stoori, jonka joutuu kuuntelemaan ja päättelemään mikä oikein on hätänä. Tavallaan hän on lapsi, ja minä vanhempi. Toiminta on suunnittelematonta, jota voisi nimittää tuhlaavaksi. Hän elää tietyllä tavalla uhkarohkeasti, tiettyjen asioiden suhteen, mutta toisten asioiden suhteen hän pelkää kovasti eikä uskalla mitään. Kovaa epävarmuutta. Häneltä puuttuu kuitenkin ainakin yksi narsisteille ominainen piirre, hän ei huuda tai korota ääntään ikinä. Ei räjähtele. Hänen siskonsa, josta kerroin aiemmassa viestissä oli juuri räjähtelevä persoona, siinä sai hänen perheensä kuulla kunniansa. Samoin hän räjähteli äidilleni, komensi, ja äitini, vaikka oli vanhempi, totteli ja selvästi pelkäsi. Äidilleni oli ehkä pahinta, että jos hänen oma siskonsa arvostelisi häntä, joten hän yritti mielistellä siskoaan ja hänen perhettään ja siten alensi itsensä ja koko perheen statusta alaspäin. Varoi siis tekemästä mitään sellaista, josta saisi negatiivistä palautetta ja meidän perheemme asioita lopulta hallittiinkin osittain ulkopuolelta.

Äitini tarvitsi ja tarvitsee vieläkin auktoriteetin, jota uskoo. Hän ei luota muihin kuin tiettyihin ihmisiin, hän epäilee voiko se mitä minä sanon, olla oikein. Siksi perheessä oli aivan kestämätön asetelma, niihin, jotka ovat perheessä mukana, heitä ei uskota siinäkään asiassa, millainen meidän perheen tilanne on, vaan äidin piti kysyä tilannetta sellaisilta, joihin hän luottaa, ja joiden hän varmaankin arveli heittävän tilanneanalyysiin lonkalta. Asioita siis edes tietämättä. Hän syrjäytti ne henkilöt, jotka tietävät, ja turvautui kuin ennustaja- eukkoihin, jotka katsovat tulevaisuuden kahvinporoista.

Ehkä se oli hänen kehittymättömän näkemyksensä siitä, kuinka vastuullisen perheen vanhemman tulee toimia. Ehkä kaikki on vain syvää tietämättömyyttä. Rasismia sellaisia asioita kohtaan, jota hän ei tunne. Hän on ehkä hieman fysiikaltaan kömpelö. Äidin pään sisällä näytti olevan paljon liikettä, mutta tuntuu ettei ole oikein järjestyksessä. Hän reagoi eteen tuleviin asioihin vähän liian nopeasti. Juuri tuo Ex tempore päätöksen tekeminen sitten seurauksena. Päätös annetaan pikana, sitä enemmälti miettimättä. Eli hyvä ja välttämätönkin asia saa heti kielteisen päätöksen, tai täysin älytön asia saa hetkessä myönteisen. Äitini ei osaa arvioida tai vertailla asioiden eri vaihtoehtoja, vaan se on tyyliin ensimmäinen, joka eteen tulee, joko hyväksyy tai hylkää, ja se siitä, koko asiasta, vaikka olisi 10 muutakin vaihtoehtoa vielä samaan asiaan liittyen. Hän kehuu olleensa kova urheilja, mutta en koskaan vaan nähnyt että hän olisi urheillut mitään. Ehkä urheilu hänen kohdallaan rajoittuu aikoinaan koulun liikuntatunteihin, luulen.

Mutta se on mielenkiintoista, että jos perheessä on tuontapainen henkilö, hänet voitaisiin siis vain jyrätä yli. Mutta koska ollaan ehkä empaattisia, niin halutaan että kaikilla olisi tyytyväisyys, siis mukava olla. Kaikki saisi jotain. Kun yksi sitten osoittautuu hankalaksi se estääkin kaiken ja kaikki pysähtyy. Vaatii itselleen kaiken huomion. Yritetään saada se yksi mukaan, mutta se ei vaan onnistu ja me ei hylätä tai jyrätä häntä, niin tilanne kestää ja kestää. Hän pääsee siten sellaisen asemaan, joka tuollaiselle ei kuuluisi, päättämään kaiken mitä tehdään vain sen perusteella, hyväksyykö hän vai ei. Hänestä tulee yli-ylijohtaja, joka päättää asian kuin asian toteutumisen sanomalla kyllä tai ei. Asiaa kuitenkaan tuntematta tarkemmin. Siis se vaikuttaa eniten miltä hänestä sillä hetkellä tuntuu. Kuitenkin tämä henkilö ymmärtää tärkeytensä, aistii sen että muut tekevät hänen vuokseen jotakin ja tekee sen väärän päätöksen että muut tulevat hakemaan turvaa häneltä, kun kyse onkin hänen auttamisesta.

Olen tavallaan selvinnyt hyvin, mutta aina jotakin vammoja aina tulee, kun tuollaisen joutuu. Pääasiallisesti se mikä tänään on huonoa on että kun jouduin elämään 45 vuotiaaksi tuollaisessa ympäristössä, on melko mahdotonta päästä enää siihen kehityskulkuun, joka olisi ollut ilman että olisin jäänyt. Elämästä puuttuu nykyisin ne asiat, joita muilla on luonnostaan tullut, minä olen kuin olisin komerossa ollut elämältä piilossa ja päästetty sitten vapaaksi 45 vuotiaana. Tiettyjä elintärkeitä kontakteja jäi puuttumaan kokonaan, täytyi aina vain kontaktoida vanhempansa kanssa. Käsittelen nyt näitä asioita ja yritän kompensoida myös niitä jollakin, se on ainoa mahdollisuus. Äitini kohdalta olen jo kauan aikaa sitten luopunut toivosta että hän ymmärtäisi sen että jokin meillä oli pahasti pielessä. Mutta hän vain elää omassa maailmassaan jossa kaikki tapahtui vain, eikä hän mahtanut millekään mitään. Käyn hänen luonaan kylässä aivan vain pakosta, en koskaan viikonloppuisin enkä juhlapyhinä. Vaan arkena ja muiden asoiden lomassa. Yritän välttää kontakteja häneen kaikella tavalla.

Heikko itsetuntoisuus voi mahdollisesti korjaantua vain että tekee jotain hyvää itselleen. Sellaista, josta hyötyvät omat läheisimmätkin. Ei siis täysin itsekästä hyvää. Muutkin huomioon ottaen. Varastaminen toiselta ei nosta itsetuntoa, vaan laskee sitä, saman tekee valehteleminen. Tekee siis jotain, jonka takana voi itse seisoa. Oppii miltä hyvä ja tyytyväisyys tuntuu. Jos ryhtyy toisten tarpeita täyttämään vaikka auttaakseen vain, se saattaa horjuttaa omaa itsetuntoa, koska se toinen ei saata ollakaan apuusi tyytyväinen koskaan. Etkä saa sitä päätökseen ikinä. Joudut tekemään sitten pakkoratkaisuja, jotka antavat sen kuvan, että olisit itsekäs, mutta jotka on tehtävä päästäksesi oravanpyörästä. Tämä taas tarkoittaa että alkuperäinen tarkoituksesi epäonnistui ja olet tietyllä tapaa huono, koska et onnistunut. Jos siihen liittyy vielä ulkopuolinen haukku-komppania, jotka yrittävät polkea sinua maanrakoon, koska olet heidän mielestään itsekäs, se on aika katastrofi. Yleensä muut eivät tiedä perheen sisäisistä asetelmista ja ratkaisu saattaa tuntua heistä hyvin itsekkäästi ajatellulta. Mutta joskus tarvitaan asioiden kulun muuttamiseksi keinoja, jotka vaikuttavat muulta kuin ne oikeasti ovat.
Viimeksi muokannut Hubertus 06 Tammi 2019, 14:46, yhteensä muokattu 1 kertaa.

krassi
Viestit: 227
Liittynyt: 23 Syys 2013, 10:29

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja krassi » 06 Tammi 2019, 14:19

Ehkä äitisi on lapsellisuudessaan oppinut kertomallasi tavalla saamaan tahtonsa läpi. On siinä narsistisiakin piirteitä.

En osaa antaa neuvoja. Kerron kuitenkin siskostani. Hän on minua pari vuotta vanhempi. Tyypillisenä isosiskona hän on esittänyt tietävämpää kuin minä. Hän on saanut tahtonsa läpi sanomalla: "voi, kun minua ahdistaa tämä meidän erimielisyys." Keskustelu on sitten pitänyt lopettaa, koska häntä ahdistaa.

Kyllästyin tähän malliin. Laitoin hänet selkää seinää vasten asiassa, jossa mielestäni olen oikeassa. En piitannut enää ahdistuksestaan. Lopputulos on se, että siskoni ei ollenkaan pysty keskustelemaan asiallisesti. Välimme ovat täysin poikki.

Pidän siskoani aikuisena lapsena, joka on saanut kaiken valmiina. Nyt hän on pulassa, kun en mene mukaan kaavaan, jolla hän on pyörittänyt muita.

Hubertus
Viestit: 9
Liittynyt: 30 Touko 2018, 13:08

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertus » 06 Tammi 2019, 16:07

Pitkälti se on varmasti lapsuudenkokemusta, joka kasvattaa ihmisen toimimaan tietyllä tavalla. Mutta se ei välttämättä tarkoita sitä, että saa tahtonsa aina läpi. Se voisi olla myös hyväksynnän hakemista, josta tulee lopulta pakkomielle. Hakee luottamusta. Vaikka saisi sitten sen hyväksynnän ei ymmärrä mitä se on ja vaatii vain sitä yhä enemmän. Kun on jotenkin petetty, miten luottaa enää mihinkään. Hyväksyntä ei ole mikään esine, vaan se on näkymätöntä, jonka ehkä vain pystyy aistimaan muista. Jos ei ole saanut hyväksyntää, ehkä ei ole sille vastaanotinta muodostunut, jonka avulla sen voisi tuntea. Jos ei ole saanut rakkautta, ehkä ei kykene tunnistamaan, milloin minua rakastetaan, vaan aistii sekä luulee aina saavansa jotain päinvastaista. Jos saa vihaa osakseen aistii vain kaikkialla vihan ei muuta. Kehittyy tunto, joka tunnistaa vain tietyt asiat.

Tuo tapa, jonka teit siskollesi, Krassi, on ehkä takuu siitä, että vihaa on ja pitkään. Se on rajojen rikkomista, niiden rajojen, jotka siskosi on itselleen asettanut suojellakseen itseään. Ylitit ne ja astuit hänen maaperälleen, luulen. Vaikka siskosi olisi väärässä. Mutta toimit ehkä aivan oikein, koska vain rajoja rikkomalla saa jotain uutta aikaan, muuten kaikki menee kuin juna kiskoilla samaa rataa ikuisesti. Kunhan vetäydyt pois hänen alueeltaan. Tuo pakottaa muuttumaan suhteita tavalla tai toisella luulen, ja lopputulos riippuu ymmärtääkö siskosi asian vai ei. Kytevä kauna voi jäädä, joka leimahtaa jossakin tilanteessa yllättäen sinua kohtaan avoimeksi vihaksi.

Ainoa vaihtoehto varmaankin on vain erillään oleminen. Ei kannata tehdä siitä mitään 30 vuotista sotaa.

krassi
Viestit: 227
Liittynyt: 23 Syys 2013, 10:29

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja krassi » 06 Tammi 2019, 19:03

Tuo hyväksynnän hakeminen on hyvä näkökulma äitisi kohdalla.

On myös hyvä huomio, että siskoni suojelee itseään käytöksellään. Asioita ajattelee usein vain omasta vinkkelistä. Olen tasapainossa välien katkeamisen kanssa. Asioihin vaikuttaa paljon se, että huomaako siskoni, että hänkin voisi ajatella toisin kuin ennen. En odottele ihmeitä. Erillään pysyminen on nyt hyvä tilanne. Sotaan en ryhdy.

Harmaus
Viestit: 171
Liittynyt: 06 Helmi 2017, 21:16

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Harmaus » 07 Tammi 2019, 15:06

Mullakin tuli mieleen ensimmäisenä toi läheisriippuvuus ja itsenäisyyden puuttuminen. Kyllähän siinä voi alkaa sitten muuteskin oireilemaan koska jotkut asiat ovat semmoselle ihmiselle mahdollisia vain toisten kautta. Jäi mietityttämään toi kans mitä kerroit, sekoittaa tulevaisuuden suunnittelemisen ennustamiseen... joo, ei kukaan näe tulevaisuutta mutta siihen voi omilla teoilla vaikuttaa.
Tietty jos itsetunto on ammuttu alas aina kun oot koettanut päästä kohti parempaa ja uhmavaiheet elämässä on tukahdutettu tai täysin assosioitu "vääriksi" tavoiksi toimia ("kaikki itsekkyys on pahasta" vs "on sekä tervettä että sairaalloista itsekkyyttä"), lopputulos voi olla juurikin toi. Lopulta tilanteen vaan hyväksyy koska et ole saanut kokea asioita toisin. Ja siinä sitten oireilee. Oli kyse mistä tahansa ongelmasta, läheisriippuvuudesta tai alkoholismista, varmasti siinä myös narsistiset piirteet nostaa kellä tahansa päätään, mutta kaikkien "pohjimmainen ongelma" ei ole se narsismi. En kummiskaan osaa ottaa enempää kantaa tohon nyt.
Se voisi olla myös hyväksynnän hakemista, josta tulee lopulta pakkomielle. Hakee luottamusta. Vaikka saisi sitten sen hyväksynnän ei ymmärrä mitä se on ja vaatii vain sitä yhä enemmän. Kun on jotenkin petetty, miten luottaa enää mihinkään. Hyväksyntä ei ole mikään esine, vaan se on näkymätöntä, jonka ehkä vain pystyy aistimaan muista. Jos ei ole saanut hyväksyntää, ehkä ei ole sille vastaanotinta muodostunut, jonka avulla sen voisi tuntea. Jos ei ole saanut rakkautta, ehkä ei kykene tunnistamaan, milloin minua rakastetaan, vaan aistii sekä luulee aina saavansa jotain päinvastaista. Jos saa vihaa osakseen aistii vain kaikkialla vihan ei muuta. Kehittyy tunto, joka tunnistaa vain tietyt asiat.
Vähän aiheen ulkopuolelta mutta toi oli tosi hyvin sanottu.
Narsismista ollaan levitetty tietoa sukupolvien ajan, sanottu ettei tämä ole hyväksyttävää, mutta vieläkin ollaan siinä pisteessä ettei sille käytännössä tehdä yhtään mitään. Onko tästä siis hyötyä?

Hubertus
Viestit: 9
Liittynyt: 30 Touko 2018, 13:08

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertus » 11 Tammi 2019, 12:49

Mutta itseäni kun ajattelen niin mietin, mikä sai minut tekemään tuon ratkaisun, tietysti nuoruuden naivius, että asiat ovat aina vain asioista kiinni. Ei nähnyt, että ihmiset itse voivat vaikuttaa omiin asioihinsa tai olla vaikuttamatta. Tai he vaikuttavat toistenkin asioihin. Kun autat pulassa olevaa, joudutkin itse pulaan. Sama itselläkin, minähän tein tuon ratkaisun itse omalta kohdaltani, ei minua pyydetty tai vaadittu tekemään sitä. Kyse on vain siitä, pystyykö olmaan tarpeeksi itsekäs ja toisia kohtaan julma, silloin kun tarvitaan itsekkäitä päätöksiä, jotka pelastavat minut. Minä en tuossa tapauksessa pystynyt tekemään sitä päätöstä, että lähden ja teen vain itselleni, vaan päätin auttaa vanhempanikin ylös koska asiasta olisi varmasti minulle jäänyt paha mieli. Toisaalta minulle ei nyt ole sen suhteen paha mieli, että hylkäsin ihmiset ja saatoin heidät entistä hankalampaan tilanteeseen. Olenko sitten läheisriippuvainen, en osaa sanoa. Mutta epäonnistuin asiassa kuitenkin, ja en osannut antaa periksi jo ajoissa.

Tietyllä tavalla elimme kuin äitini olisi ollut minun lapseni vaikka kuitenkin olen sitten hänen lapsi. Vanhemmilla on oikeus puuttua lapsen elämään, koska he auttavat häntä. Mutta miten on asian laita tässä ristikkäisessä tilanteessa? Pitääkö lapsen antaa vanhempansa puuttua asioihinsa, jos lapsi joutuu kuitenkin huolehtimaan vanhemmastaan? Äidillä on vanhemman oikeus lapseen mutta lapsi kuitenkin huolehtii vanhemmastaan. Siinä menee asiat ristiin ja se on vähän väärin jos äiti yrittää puuttua täysi-ikäisen lapsensa, joka vielä huolehtii hänestä asioihin ja elämään. Normaaliperheissä vanhemmat hoitavat lapsen tiettyyn ikään asti, he selviytyvät sitten yleensä ilman lapsen apua sen jälkeen. Äitini osasi näytellä henkilöä, joka tulee toimeen ilman kenenkään apua. Eleet ja ilmeet ja muu olemus kertoi aina siitä, että hän tulee toimeen (eikä kenenkään tarvitse häntä auttaa) Ketään ei oikeasti kiinnostanut meidän tilanteemme. Kaikille oli selvää, että me autamme äitiämme, mutta kukaan ei koskaan kysynyt äidiltämme. että miksi lasten on tehtävä sinun eteesi että etkö itse voi järjestää asioistasi niin ettei lasten tarvitse olla lähellä ja läsnä. Muut, siis lähinnä äidin sukulaiset hyväksyivät sen.

Aivan kuin he olisivat ajatelleet, että se heidän siskonsa on vammainen, joka tarvitsee apua. Se oli vain normaalia, että meidän perheessämme näin tapahtuu. Kuitenkaan heidän omissa perheessään ei ollut samanlaista, lasten ei tarvinnut auttaa. Äidin omat siskot olivat hänen puolellaan, ja jos olisi hänet jättänyt pulaan olisi kyllä kuulunut perästä millaisia lapsia me olemme. Tuo äidin homma oli kuin salaisuus, jonka läheiset tiesivät ja hyväksyivät, jota ei saanut paljastaa, ettei äidin suku joudu häpeämään. Silloin huomasin, että heillä ei ole minkäänlaista oikeaa tietoa meidän asioistamme, mutta kuitenkin he tietävät: Äitisi ansiota kaikki. Ehkä häpeä pistää piilottelemaan asioita ja suoraan valehtelemaan asiat toisin.

Äitini ulkoiset piirteet, silloin kun muita on läsnä, on täysin erilaiset kuin mitä ne oikeasti on. Hänelle on yhdentekevää, miten asiat sitten on, jos hän ei saa asioista kerran määrätä, jos hänen antaa määrätä, se on katastrofi koska silloin siinä on muita kokkeja hämmentämässä liikaa. Hän masentuu, jos ei saa huolehtia. Hänen kanssaan ei ole millään tavalla tehtynä mahdollista saada mitään asiaa onnistumaan. Joko asiat menee pieleen koska hän ei viitsi tehdä minkään eteen mitään, koska ei saa päättää, siis hoitamattomuuttaan, tai sitten jos hän saa jostakin päättää, hän päättää täysin harhaan, koska muut taluttavat kuin pässia narussa. Elämä sellaisen kanssa on täyttä helvettiä.

Jos äitiä pitäisi yhdellä sanalla kuvata sanoisin että hän on Hankala. Erityisen vaikeaa, jos tuollaisen kanssa joutuu oikeasti elämän asioita hoitamaan. Pintapuhetta muiden kanssa, hänet on tehty elämään siten, eikä hänen tarvitse ongelmiaan ratkoa, aina on lapsi joka vetää häntä ja hänen kuormaansa reessä. Kuin kivirekeä vetäisi. Ehkä suurin opettaja äidille on ollut vanhat suomalaiset elokuvat, joissa kaikki tapahtuu silhuettimaisesti ilman syvyyttä. Kouluttamaton piikatyttö nousee suureen asemaan rakkauden kautta. Äitini luulee että se on totta eikä keksittyä viihdettä. Hän eläytyy niihin liikaa. Siksi hän odottaa että asiat menisivät niinkuin noissa elokuvissa, aina kaikki päättyy onnellisesti, köyhästä piiasta tulee rikas vaikutusvaltainen emäntä rakkauden kautta. Oikeassa elämässä asiat ei menekään noin, vaan pitää yrittää ja tehdä, sinnikkäästi. Äitini odottaa vaan elämän onnenpotkua, jota ei koskaan tule. Epäilen että vaikka onni potkisi häntä miten paljon tahansa, hän ei sitä edes itse ymmärtäisi.

Se onni on jo ehkä potkaissut, koska hänelle on tullut lapset, jotka oikeasti auttavat. Äitini sisko sanoi äidilleni että sinä olet onnellinen, kun sinulla on tuollaiset lapset. Äitini ei vaan ehkä ymmärrä, koska hän pitää sitä täysin luonnollisena, koskaan ei minkäänlaista kiitosta tule, vaan ehkä valitus että joku asia on huonosti.

Äidilläni ei ole koskaan mitään oikeaa asiaa soittaa minulle, joten hän viimeaikoina on ryhtynyt soittelemaan että tiettynä kellonaikana alkaa joku ohjelma. Hän huolehtii taas tärkeistä asioista, omasta mielestään. Enkä edes katso noita ohjelmia, mistä hän soittelee, vaan ne ovat ehkä hänen suosikkiohjelmiaan. Minä tulen vihaiseksi kun vain näen että äitini soittaa, koska tiedän ettei hänellä ole mitään oikeaa asiaa. Koska hän on minulle aiheuttanut elämässä huonoa tunnetta, en oikein siedä että sellainen ihminen ryhtyy soittelemaan sitten tyhjänpäiväistä. Kuitenkin sitten hänelle tuleva apu mitä annetaan on vakavaluonteista. Jos joku muu henkilö soittaa minulle ja vaikka kuinka tyhjänpäiväisestä asiasta, eikä tarvitse edes asiaa olla, on minun rodella kiva jutella. Kun tuollainen, joka on aiheuttanut huolta ja harmia minulle, soittaa tyhjänpäivästa on se jotenkin vastenmielistä. Äsken oli hätä, nyt puhutaan sitten taas jo liirumlaarumia. Aivan kuin mitään ei olisi ollutkaan. Unohti jo sen aiemman.

Marianne
Viestit: 45
Liittynyt: 26 Kesä 2016, 12:56

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Marianne » 12 Tammi 2019, 13:57

Hei Hubertus
Olen lukenut Riitta Hyrckin kirjaa Haavoittunut itsetunto -ohut- ja paksunahkaisen narsistin häpeäkokemus. Lapsen itsetunnon kehityksen pohja luodaan 0-3 kk iässä, jolloin vauva saa käsityksen hoitajansa vastavuoroisesta kommunikoinnista tai sen puutteesta, onko hän toivottu ja arvostettu vai ei. Jos lapsi vai ruokitaan, pestään ja laitetaan olemaan jonnekin, eikä hänen kanssaan kommunikoida, tunnisteta tunnetiloja ja tulla hätiin kun itku alkaa, alkaa lapsi tuntea tuskaa ja häpeää itsestään. Myöhemmällä iällä lapsesta kasvaa aikuinen johon se häpeä on piintynyt ja jota hän ei kestä. Kovanahkainen narsu projisoi häpeän muihin ihmisiin alkamalla kiusata ja mollata heitä. Ohutnahkainen kokee elävänsä vain muiden ihmisten kautta. Hän hakee hyväksyntää yrittämällä epätoivoisesti miellyttää muita.
Siinä iässä kun lapsi hahmottaa olevansa äidistään erillinen oma yksilönsä, lapsi haluaa kokeilla, ettei äiti katoa minnekään. Hoitosuhteen pitäisi olla silloin niin turvallinen, ettei hylätyksi tulemista ja hoitajan katoamista tarvitse pelätä.
Äitisi tapauksessa tulee mieleen eräs tuntemani ihminen. Hän ei osaa ajatella loogisesti ja hän siteeraa isäänsä vailla minkäänlaista arvostelua. Pohjimmiltaan hän on hyvin avuton ja onneton hoitamaan omia asioitaan ja tekee päätökset tunteella hätiköiden. Kaikkineen hän haluaa välttää minkäänlaista päätösten tekoa ja jättää mieluummin asiat omaan tilaansa kuin että tekisi jotain. Toisia hän yrittää silti komennella niille tavoille, joille hänet on kasvatettu. Hänen kotonaan lapsena ei kuria ja kuritusta säästelty. Isä oli äkkipikainen ja outo uskonnollinen fanaatikko. Lapsilta, joita oli paljon, oma ajattelu oli kielletty ja kun isä karjaisi, niin silloin piti juosta lujaa. Isän edesottamukset olivat välillä melko omalaatuisia. Luulen niin, että koska omaan ajatteluun ei oltu kannustettu, eikä sillä ollut ollut mahdollisuutta kehittyä, se on jäänyt kehittymättä. Ihmisellä ei ole valmiuksia ajatella itse, koska se oli kielletty asia. Kotiympäristö oli taatusti myös niin stressaava, että näillä stressihormoneillakin on kasvavan lapsen aivojen kehityksen kannalta ollut haitallisia vaikutuksia.

Vastaa Viestiin