Haluaisin rohkaisua ja neuvoa tilanteeseeni.
Avioiduin 2010,siihen asti olin tyttäreni yh.
Muutimme yhteen, yhteinen poika syntyi vuoden sisällä. Siitä muuttui mieheni suhtautuminen minun tyttööni.
Mies alkoi kategorioimaan, mikä poikamme oli minun tytölle. Hänen mielestään velipuoli joka kovasti särähti korvaani kun asuttiin saman katon alla eikä tyttöni oma biologinen isä ole missään kuvioissa mukana.
Lapsemme ristiäiset tuli, tyttäreni ei kelvannut pyyhkimään vauvan päätå, sen piti tehdä pappi. Miehenia alkoi päivä päivältä enemmän ja enemmän näyttämään kielteisiä tunteita tytärtäni kohtaan. Hyviäkin päiviä oli mutta mitä isommaksi tyttöni tuli, sitä vähemmän mieheni oli hänen elämässään. Minä äitinä huolehdin, kasvatin ja rakastin, mieheni tuli kuvioon kun tarvitsi tulla komentaa ja silloin hyvin lasta alistavaan sävyyn. Kommunikaatio ongelmista johtuen olimme perheneuvolan asiakkaana, mutta emme saaneet pitkälle asti kantavaa apua. Mieheni petrasi kunnes palasi samaan kuvioon kun aika kului.
Päivät kului, totuin asetelmaan minä +tyttöni ja minä + muu perhe. Olimme kuin kaksi perhettä saman katon alla. Toki pidin asiaa pahana, mieheni ei oikeastaan ollut kun fyysisesti läsnä lapseni arjessa. Kävimme jopa pariterapiassa mutta sekään apu ei kantanut. En koskaan ymmärtänyt asian laitaa oikein, tai osannut ajatella voisiko se aiheuttaa ongelmia lapselleni.
Murrosikä kun alkoi, tyttäreni käytös muuttui uhmakkaaksi ja asiat kärjistyi siihen että hänet kiireellisesti sijoitettiin. Alkoi parin vuoden elämänkoulu, jossa kärsijänä ensisijaisesti oli tyttöni. Hän masentui ja muuttui itsetuhoiseksi ja hänet huostaanotettiin. Olin ainoa joka piti häneen yhteyttä, yhdessä kyllä kävimme perheellä katsomassa tyttöäni ja mieheni joutui perhetyön keskusteluihin mukaan. Mutta asia ei ollut henk koh hänelle kovinkaan elämää järisyttävä muutos. Meistä riippumattomista syistä lapseni sijoitus ko paikassa lopetettiin joka oli meille tottakai parasta pitkäämn aikaan. Tyttäreni pääsi kotiin ja on ollut nyt jo yli vuoden kotona ja huostaanotto on peruttu.
Mutta mieheni käytös ei ole muuttunut. Hän ei puhu lapselleni, ei ole kiinnostunut mitä hänelle kuuluu. Voi olla viikkoja puhumatta, muuta kun pakolliset. Kun mainitsen asiasta, mieheni kertoo että kyllä hän esim eilenkin puhui mutta minä en ollut vain kotona. Itse en kuule enkä näe mitään kommunikointia kunnes alan kyseenalaistaa meidän avioliiton, miettii asumuseroa niin mieheni käytös muuttuu. Hän petraa ja huomioi tyttöäni kunnes palaa samaan kuvioon takasin ajan saatossa.
Tämä turhauttaa ja ahdistaa ja kun asiasta puhun läheisilleni niin yleensä en saa tukea ajatuksilleni että tämä ei ole hyväksi lapselleni, toki voivat sen myöntää mutta samaan hengen vetoon vetoavat yhteisten lastemme kautta, miten heidän käy erossa ja saavat minut entistä epävarmemmaksi. Eivät he voi uskoa että mieheni oikeasti olisi niin paha tai ei välitä, pistävät kokemattomuuden ja oman lapsuuden kasvatuksen piikkiin. Jolloin minulle ei jää kun keino ymmärtää silläkin uhalla että tyttäreni kärsii ja kritisoi mieheni käytöstä kasvattaa yhteisiä lapsiamme mollaamalla ja pitää sitä kovin pahana. Hän kysyy miksi en suo hänelle normaalia perheelämää ja deb takia koen syyllisyyttä päivittäin. Nyt kun tyttärelläni on poikaystävä, mieheni suhtautui aluksi häneen positiivisesti mutta yhtäkkiä käytös muuttui ja nyt pojan vieraillessa meillä, mieheni on kuin ei huomaisi häntä. Hän ei suostu että poika tulee yökylään, kun hänen kotonaan ei pelehditä eli pelkää että nuoret harrastaa seksiä mutta tyttöni saa kyllä mennä pojan kotiin eikä häntä sen enempää kiinnosta mitä siellä tapahtuu. En tajua yhtään mikä logiikka.
Olen ihan hukassa, ja onneton. Koen itseni tyhmäksi ja jopa oman lapseni kustannuksella pidän tätä yllä. En vain tiedä mitä teen, minne muutan, pärjäänkö rahallisesti.
Pelkään. Minulla on pienet piirit täällå, oma suku ja perhe muualla. Ei ole ketään tukea. Kertokaa minulle miten te koette ja näette tilanteeni, hyväksynkö tosiasian että mieheni kaltoinkohtelee tytärtäni, pelkään tulevaisuutta mutta hyväksyn sen ajatukselka että eromme toisi todennäköisesti muita ongelmia ja pelkään vastaanottaa ne. Mutta samalla mietin miksi annan lapseni kärsiä,
