Sivu 1/1

Mistä alkaisin.....

Lähetetty: 27 Kesä 2020, 16:24
Kirjoittaja Utopia
Hei,

Siis mistä alkaisin....?

Tuntuu, että voimat loppuu enkä jaksa enää.

Viimeisinä kuukausina olen analisoinut tai ainakin yrittänyt, koko elämäni ihmissuhde vinkuroita ja tullut siihen tulokseen, että olen läheisriippuvainen.
Lapsuudenkodissa kapinointia ei sallittu. Tuli olla kiltti ja ahkera ja mukautuvainen vanhempien toiveisiin. Ja sillä kiltteydellä "ostin" vanhempien hyväksyntää ja huomiota. En ole koskaan oppinut puolustamaan mielipiteitäni: meillä ei koskaan riidelty. Eriävät mielipiteet, no niitä ei vain ollut....
Tunsin itseni aina ulkopuoliseksi, jotenkin sivuun siirretyksi, vanhempieni symbioottisen kuplan ulkopuolelle.
Seurustelusuhteissa sama kaava jatkui ja olin helppoa saalista.....narsisteille. En vain aikanaan tajunnut, että kaikki eivät ole yhtä kilttejä ja empaattisia kuin minä.
Tapasin tulevan mieheni, ihanan, huomaavaisen, erilaisen.....
Siinä vaiheessa, kun olin valmistautunut eroamaan hänestä, koska ensihurmoksen laaduttua olin huomannut muutakin kuin ihania luonteenpiirteitä.....
mustasukkaisuutta, kontrollointia, agressiivisuutta.....esikoinen ilmoitti tulostaan! Olin ansassa!
Ja kilttinä mukauduin ja päätin, että kyllä tästä selvitään.
Poika oli muutaman kuukauden ikäinen, kun mieheni päätöksestä muutimme toiselle puolelle Suomea. Koska suuremmasta kaupungista hän saa helpommin töitä....no joo. Itse olin tehnyt kahta työtä koko raskausajan ja rahat olivat aina loppu. Hoidin kaiken; laskut, kodin, lapsen, hänen työhakemuksensa.... Sai hän töitä, mutta työsuhteet olivat aina lyhyitä, koska pomo oli hullu, työkaverit tyhmiä idiootteja.....
Kaikki ystäväni ja sukulaiseni jäivät satojen kilometrien päähän, olin yksin. Mustasukkaisuus paheni, alkoholinkäyttö lisääntyi....
En kertonut kenellekkään asioiden oikeaa laitaa ja kätevästi olin kaukana sukulaisistani eikä minulla ollut muita "ystäviä" kuin mieheni kaverien vaimot.
Hän jatkoi elämistään, kuin "pellossa". Meni niin kuin huvitti, oli kaveriden kassa ties missä, rahasta oli jatkuva puute, minun pankkitilini oli hänen käytössään, mistään ei voinut keskustella,koska se päätyi aina riitaan, ostamani vaatteet hän heitti roskiin, koska näytin huoralta.....
Ja kuitenkin menimme naimisiin pojan ollessa vajaan vuoden. Hän oli juuri saanut oleskeluluvan. Hänelle oli erityisen tärkeää, että oleskelulupa oli kunnossa ennen avioliittoa, ettei kukaan voi syyttää häntä "paperiavioliitosta". Muistan ajatelleeni hääpukua pukiessani; "teenkö nyt tosi pahan virheen?"
Hän löi minua ensimmäisen kerran, kun poikamme oli noin puolitoistavuotias. Olin täysin järkyttynyt. En voinut tajuta mitä minulle tapahtui. Seuraavana päivänä karkasin poikamme kanssa turvakotiin. Hän löysi meidät. Tuli katuvaisena tapaamaan....pysyin tiukkana; haluan etäisyyttä, terapiaa, haluan olla turvassa. Hän suostui kaikkeen ja halusi nähdä poikamme varmistaakseen, että hän voi hyvin. Hain pojan huoneestamme ja vein hänet tapaamaan isäänsä turvakodin eteisaulaan. Mieheni otti pojan ja poistui mitään sanomatta ulos pakkaseen. Olin täysin paniikissa. En tiennyt mitä tehdä. Sain puhelun, jossa hän kylmästi ilmoitti, että mikäli haluan vielä tavata lastani, on minun aiheellista tulla viipymättä kotiin.
Ja minä palasin. Kaikki jatkui, kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Minä hoivasin, huolehdin, annoin rahaa, majoitin hänen sukulaisiaan, jotka tulivat ulkomailta kylään kuukaudeksi ilman pennin hyrrää.....
Hän varasti ja myi varastettua tavaraa....ja minä pelkäsin.
Enkä kertonut kenellekkään.....
Karkasin toisen kerran turvakotiin erään pahan riidan päätteksi. Hän teki harkitun itsemurha yrityksen ja sai minut taas palaamaan....
Ja olin uudelleen raskaana.
Aloitimme uudelleen. Ja hän sai "kuningasajatuksen"; muutamme Belgiaan. Hänellä on siellä sukulaisia, joilla hyvät yhteydet ja töitä tarjolla....
ja minä uskoin. Enkä uskaltanut kysyä vanhempieni enkä keneenkään ulkopuolisen mielipidettä tai neuvoa....
Irtisanoimme asunnon, kaikki irtaimisto laitettiin varastoon ja lähdimme laivalla Tukholmaan ja sieltä bussilla kohti Antverpeniä. Olin seitsemännellä kuukaudella raskaana.
Oli vuosi 1995.

En jaksa tällä erää kirjoittaa enempää, olen täysin puhki. Tämä on ensimmäinen kerta, kun kerron näistä asioista näin seikkaperäisesti kenellekkään. Tuntuu jotenkin hurjalta lukea omaa kirjoitusta....on kuin lukisi jonkun toisen elämästä....

Re: Mistä alkaisin.....

Lähetetty: 28 Heinä 2020, 14:53
Kirjoittaja Emäntä
Voimia sinulle. Kirjoittaminen auttaa selkiyttämään ja katsomaan asioita kuin ulkopuolelta. Kannattaa jatkaa.