Vereslihalla

Narsistinen vanhempi voi aiheuttaa lapsilleen puutteita itsetunnossa, itseluottamuksessa ja selviytymisestä elämässä aikuisiässä sekä haasteita luottaa toisiin ihmisiin.

Valvojat: Karju, Notavictim

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
Vastaa Viestiin
Lilian
Viestit: 11
Liittynyt: 16 Heinä 2014, 09:12

Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja Lilian »

Ihanaa, kun tämä foorumi on taas avattu ja pääsen kaltaisteni seuraan. :)

Olen tullut melko pitkän tien siitä, kun äitini kanssa alkoivat hakaluudet. Olimme hyvin läheisiä ennenkuin minä perustin perheen. Tuntui, että naimisiin mentyäni äiti alkoi kiristää otettaan minusta kaikki hajosi käsiin minun saatuani ensimmäisen lapseni. Silloin alkoivat vaikeudet toden teolla. Minä kapinoin ja pyristelin vanhemmistani irti, mitä en ollut tehnyt silloin, kun sen aika olisi oikeasti ollut. Tietenkin vanhemmilleni oli rankkaa ja kummastuttavaa se, että heidän aina niin kiltti ja tottelevainen tyttärensä yhtäkkiä omasikin mielipiteitä ja oman tahdon sekä tarpeet. En antanut heidän enää alistaa itseäni.

Olen yrittänyt raivota ja keskustella vanhempieni kanssa, mutta aina kun minusta tuntuu, että tulemme taas toimeen, tulee esille joku juttu, josta äiti on pahoittanut mielensä ja vika on tietenkin minussa.

En millään jaksaisi kirjoittaa kovin seikkaperäisesti näitä asioita, mutta haluaisin kuitenkin tukea ja ymmärrystä......

Nyt ollaan sellaisessa tilanteessa, että minä olen kuvitellut jälleen kerran, että meillä menee ihan hyvin, vaikka vanhempani ovatkin omalla tavallaan omituisia, itsekkäitä, itsekeskeisiä ja joustamattomia. Olen kuvitellut, että kaiken sen terapian jälkeen, jota olen itselleni ostanut, osaisin olla vanhempieni kanssa niin, että tulisimme toimeen ja että lapseni voisivat viettää aikaa vanhempieni kanssa. Isovanhemmat ovat tärkeitä lapsilleni. Äiti valittaa jatkuvasti siitä, että he eivät näe lapsiani "koskaan". Olen selittänyt, että mieheni ja minä käymme kumpikin töissä, sen lisäksi meillä on se lapsiperhearki hoidettavana, lasten harrastukset, omat harrastukset ja ystävät. Olisi kiva, kun olisi aikaa ihan vain olla kahdestaankin puhumattakaan siitä, että saisi joskus olla ihan yksin. Äiti olevinaan ymmärtää tämän, mutta valitus vain jatkuu ja marttyyrius, koska meillä ei ole aikaa mennä vierailemaan vanhojen ihmisten luokse. Vanhempani ovat siis eläkkeellä, mutta erinomaisessa kunnossa, virkeitä ja aktiivisia. Olen yrittänyt tehdä kompromissiratkaisua ja pyytänyt heitä meille useaan otteeseen kahville tms. Olen myös järjestänyt heille mahdollisuutta olla lasten kanssa ilman meitä meillä tai lähiympäristössä. Ikinä ei ole sopinut. Äiti ei halua tulla meille jostain omasta syystään, jota minulle ei kerrota. Ainoa tapa, jolla hän haluaa olla lasten kanssa on se, että lapset menevät heille, heidän elämäänsä ja arkeensa kulkemaan perässä, kun vanhempani hoitavat askareitaan. Toisin sanoen, lapset eivät äitiäni kiinnosta pätkääkään, vain se, että hän voi tuntea itsensä tärkeäksi ja kehuskella ystävilleen miten lapsenlapset ovat olleet kylässä.

Kaikki kärjistyi nyt pari viikkoa sitten siihen, että jälleen kerran keskustelin tästä asiasta äitini kanssa puhelimessa ja hän sanoi ihan suoraan ettei itseasiassa edes halua olla minun kanssani missään tekemisissä, vain lapset kiinnostavat. "Onhan se ihan kiva kuulumiset vaihtaa aina välillä, mutta lapset ovat prioriteetti." Minä en tapani mukaan osannut taas sanoa tähän mitään, mutta saavutettu itsevarmuuteni ja välinpitämättömyyteni romuttui ja olen taas vereslihalla. Nyt tapahtui se, mitä olen koko ikäni, syntymästäni saakka, pelännyt: oma äitini hylkäsi minut, koska en osannut olla tarpeeksi kiltti.

Mielessäni pyörii vain kaksi asiaa: 1) Miten olen voinut elää elämässäni tähän saakka, kun äitini on niin tunnekylmä ja narsistinen? Minä säälin sitä pientä tyttöä, joka olen ollut ja suren suremasta päästyäni hänen kohtaloaan. 2) Miten voin hyvillä mielin antaa lapseni sen naisen hoidettavaksi, kun tiedän, että hän rakastaa heitä yhtä vähän kuin on minua rakastanut? Mitä jos hän mainupuloi heitä ja kääntää selkänsä ja kävelee pois, kun lapseni käyttäytyvät vastoin äitini tahtoa? Kestääkö minun sydämeni nähdä lasteni sydämien särkyvän, kun mummo hylkää heidät?

Äiti pelaa peliä, jota minun pitäisi osata pelata ilman, että tiedän sääntöjä. Minulle ei kerrota mitään. Esimerkiksi siitä, miksi äiti ei halua tulla meille, ei voi keskustella. Mitään syitä ei kerrota minulle, niistä vaietaan. Tämänkin on pakko olla jonkin sortin henkistä väkivaltaa. Tämä on valtapeliä. Minä en ehkä kestä enää. Haluaisin katkaista välit, mutta mieheni kannustaa juttelemaan vielä. Minä en usko, että juttelemisesta on mitään hyötyä, sillä äitini on sairas. Olen yrittänyt jutella, olemme olleet jopa terapeutilla yhdessä, mutta äiti "ei kokenut tarvitsevansa sitä".

Tämä ahdistuksen tunne ja paine rinnan päällä ja itku kurkussa on niin tuttu lapsuudesta. Minulla oli silloin koko ajan tälläinen olo. Paitsi silloin, kun olin onnistunut miellyttämään tarpeeksi ja sain hetken loistaa äidin laupeudessa. Vihaan ja säälin sitä naista.
nallekarhu
Viestit: 6
Liittynyt: 25 Kesä 2014, 21:26

Re: Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja nallekarhu »

Tekstisi kosketti.

Olen itse paininut samojen kysymysten kanssa, kohdallani on vaan kyse isästäni. Minäkin jätän noita yksityiskohtia vähemmälle, mutta mainitaan, että isäni ei ole koskaan kyennyt luomaan läheistä ihmissuhdetta omiinkaan lapsiinsa.

Sinun kertomuksesi omasi monia minulle tuttuja aineksia. Tarinasi on täynnä samoja piirteitä, kuin minun isäni suhtautuminen lapsenlapsiinsa.
Minunkin lapseni tapasivat pitkään isoisäänsä ainoastaan silloin, kun me menimme käymään hänen luonaan, eivätkä lapset tuntuneet häntä silloinkaan kiinnostavan. Minä mietinkin, että onko lastenlasten tapaamisessa tärkeintä se, että isoisä voi kertoa työpaikan kahvipöydässä, että lapset ovat käyneet kylässä tai, että naapurit näkevät automme hänen pihallaan.
Minäkin ajattelin, että isoisä voisi käydä välillä meillä, ja yritin tehdä sen hänelle helpoksi, mutta aina oli jotain.... Puhelimessa isoisä puhui lastenlastensa kanssa ainoastaan, kun halusi kiristää kylään luokseen. Isoisä harjoitti myös "lahjontaa" isojen joulu- ja syntymäpäivälahjojen avulla.

Tämä ihmeellinen lastenlasten ympärillä, ja kautta, pidetty valtapeli oli ja on minusta todella ahdistavaa, koska valtapelissä puolustautuminenkin on jonkinlainen vastaus, ja osallistuminen peliin.

Minäkin aloin oireilla jo esikoisemme syntymän aikoihin. Mietin omaa kummallista isäsuhdettani ja lapsenlapsen johdosta jälleen nousevaa valtapeliä. Lopulta minäkin mietin, että joutuvatko minun lapseni mukaan tähän peliin, jossa he tanssivat isoisänsä kiukuttelun tahdissa. Leijonaemo minussa heräsi ja päätin toimia. Vaikka varsinaisesti minä en tehnyt asian hoitamiseksi mitään, päinvastoin. Päätin ainoastaan testata, että kuinka paljon isoisä haluaa tavata lapsenlapsiaan. Kokeilin kuinka käy, jos minä oletan, että matka isoisältä meille on yhtä pitkä, kuin meiltä isoisälle. En siis missään vaiheessa kieltänyt isoisää käymästä meillä tai ottamasta yhteyttä, mutta päätin ainoastaan, että on hänen vuoronsa toimia. Tätä seurasi, valitettavasti, kuten olin arvannutkin, mökötys ja marttyyrivaihe. Isäni yritti kiristää meitä ottamaan yhteyttä. En kuitenkaan toiminut toivotusti, mistä johtuen emme ole tavanneet useampaan vuoteen.

Tiedän, että tämäkään ei ole hyvä tapa toimia, ja mietin itsekin yhä edelleen, että toiminko yhtä jääräpäisesti, kuin isäni. Eikä minulla ole missään nimessä tarkoitusta kannustaa tekemään kuten olen itse toiminut, se on ainoastaan minun ratkaisuni vastaavanlaiseen ongelmaan.

Mutta ajattelin kertoa tälla tarinalla, että minun sympatiani ovat täysin sinun puolellasi ja ymmärrän erittäin hyvin tilanteesi. Ja toivon, että löydät tasapainotilan äitisi kanssa, siten että voitte olla jonkinlaisissa sopuväleissä.

Mutta muistathan, että sinun ei tarvitse enää miellyttä vanhempiasi tai alistua kiristykseen tai muuhunkaan valtapeliin. Sinulla on oikeus käyttää voimavarasi omaan hyvinvoitiisi ja lapsiisi.
Liljakukka
Viestit: 6
Liittynyt: 16 Heinä 2014, 13:24

Re: Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja Liljakukka »

On se vaikea alkaa tajuta vasta aikuisena että miten kaikki on ollutkaan niin päin mäkeä jo pitemmän aikaa. minut kasvatettiin ns. hiljaiseksi ja kiltiksi lapseksi. Parempi etten häirinnyt vanhempiani tai muutenkaan aukonut suutani ja jos niin tein niin sanottiin, että "turpa tukkoon" tai "ole hiljaa et sinä kuitenkaan mitää tiedä" yms.

:(
Vanhempani saivat uskomaan olevani aina vääränlainnen ja mikään ei riittänyt koskaan heille.

Nyt sitten aikuisuudessa kaikki on alkanut valjeta minulle. Olen lukenut kirjoja narsismistista ajan löytää yhteläisyyksiä siitä esim. isäni käytökseen. Ilman syytä ollaan omalle aikuiselle lapselle ilkeitä. Nyt vaan en enää jaksa tätä niellä. Olen loppu.
Voimavarani ovat niin käytetty. Ulospääsyä mietin. En ole ollut tekemisissä hetken aikaan heidän kanssa. :?
Tuli sen verran anteeksiantamaton teko vastaan että päätin lopettaa yrittämisen yms. Selvittää asioita enää. Aina se vain paheni. Eikä tämä ole eka kerta van olen kohdannut monia narsisti-ihmisiä eloni aikana. Aivan liikaa.. :evil:
Lilian
Viestit: 11
Liittynyt: 16 Heinä 2014, 09:12

Re: Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja Lilian »

Kiitos vastauksistanne. On jollain perverssillä tavalla huojentavaa, että muutkin ovat kokeneet saman. Se vain on niin, että ne, joilla on normaalisti kummalliset ja ärsyttävät vanhemmat, eivät voi ymmärtää sitä näkymätöntä väkivaltaa, jota narsistivanhemmat lapsiinsa syytävät.

Minä päätin, että jos olen vielä äidin kanssa tekemisissä, en enää koskaan puhu hänen kanssaan mitään kahdenkesken. Poikkeuksetta nämä ilkeydet, mitä äiti minulle latelee, tapahtuvat ilman todistajia, joten hän voi aina kieltää kaiken. Olen myös päättänyt puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Minä en enää vaikene! Vaikeneminen tappaa elämän minussa.

Olen taas alkanut saada nk flashbackeja lapsuudestani. Olin hetken kuivilla ja kuvittelin, ettei äiti enää saa minua raiteiltani, mutta saipas kuin saikin. En kertakaikkiaan voi olla surematta sen pienen tytön puolesta, joka oli minä. Vietin niin paljon aikaa yksin, ettei ole tosikaan. Äiti kyllä suuren osan siitä ajasta oli kotona, omien sanojensa mukaan läsnä, mutta minä olin silti yksin. Istuin omassa huoneessani ja keksin itselleni tekemistä. Olin paljon myös yksin kotona, esim kesälomalla. Tajusin juuri kysyä itseltäni, että mikseivät vanhemapani pitäneet lomiaan lomittain, ettei minun olisi tarvinnut olla kotona yksin niin paljon. Pelkäsin kotona, mutta en ikinä kehdannut sanoa siitä mitään. Mistään asioista ei ikinä puhuttu. Tekemiseni esim teini-iässä saatettiin tuomita, mutta minulle ei ikinä selitetty mitään. Koskaan minulta ei kysytty miten menee. Koskaan ei kysytty mitä mietin tai miltä jokin asia minusta tuntuu. Kun vanhemapani löysivät tupakka-askin taskustani ollessani ehkä 14-vuotias (en edes polttanut!), isäni ei puhunut minulle kolmeen päivään. Mitä valtapeliä! Sitten kun hän rupesi puhumaan, hän syyllisti minut siitä, että olin pienenä lapsena jankuttanut hänelle tupakoinnin vaaroista ja inhottavuudesta niin kauan, että hän oli lopettanut ja nyt sitten itse poltin. Hän ei suinkaan kysynyt ikinä minulta poltinko, hän vain oletti niin, koska minulla sattui olemaan tupakka-aski taskussa.

Minäkin olen ollut se kiltti tyttö, jota "ei ikinä tarvinnut hävetä". Tuntosarvet pystyssä olen kulkenut lapsuuteni läpi ja aistinut ilman värähtelystä miten minun kannattaa käyttäytyä vai olisiko parempi kokonaan poistua paikalta häiritsemästä. Olen uhrannut koko minuuteni vanhemmilleni - minulla ei ole ollut muita tarpeita, haluja tai tunteita kuin niitä, mitä vanhempani ovat minulle antaneet. Silti olen saanut kuulla olevani itsekäs ja haluavani liikaa. Äitini menestyshaaveetkin minä romutin syntymällä tähän maailmaan vahinkolapsena, jonka äiti kuitenkin päätti pitää halusi isäni minua tai ei. Minun syytäni on se, ettei äiti ole väitellyt tohtoriksi, vaikka on kaikkien alojen erikoisasiantuntija ja tunteekin vaikka ketä silmää tekeviä.

Äiti luki päiväkirjojani ja tarkkaili vessassakäyntejäni niin, etten pystynyt jossain vaiheessa edes aikuisuudessani pissaamaan, jos kuvittelin, että joku kuulee.

En kykene luonnolliseen läheisyyteen mieheni kanssa, koska en ole oppinut siihen lapsena. Jos minulla on paha mieli, vetäydyn, koska olen lapsenakin saanut hoitaa suruni yksin. Jos olen iloinen, tuntuu se epäaidolta. Äiti on aina kertonut minulle miltä minusta tuntuu ja milloin on aika lopettaa sen tunteminen.

Olen ihan järkyttynyt taas, kun palat loksahtelevat paikoilleen. Pohdin mienisinkö taas terapiaan. Toisaalta, ehkä tätä pahaa mieltä pitäisi osata hoitaa itsekin.
Liljakukka
Viestit: 6
Liittynyt: 16 Heinä 2014, 13:24

Re: Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja Liljakukka »

Nyt alan vasta ymmärtää asioita paremmin kun olen kohta jo 4 kymppinen nainen.
Lapsuuden kodissa myös viina virtasi aika ajoin.
Isäni yritti salata juomisen mutta ei se niin mennyt.
Aitini oli martyyri joka myös syyllisti minut jo kaikkeen jo nuorena.
lopulta opin jo sen ilman että kukaan sanoi mitään. Pelkästä katseesta.

Nyt pelkään että minun aviomieheni on myös narsisti koska hän syyttää minua monista asioista ja eilen illalla sain kuulla miten pettynyt hän on minuun kun mietin muita ihmisiä kuin häntä. Viime aikoina kun on ollut mielessä lapsuudenasiat ja se että ajauduin erilleen omista vanhemmistani ehkä juuri isäni käytöksen takia. Jota en enää jaksanut. Mieheni mielestä pitää tosta vaan unohtaa kaikki. Niin kuin se helppoa olisi. Sillä itelllään on välit joten kuten kunnossa. Ja työpaikka.
Minulla ei taas ole enää kumpaakaan. :cry:

Hän lupasi tukea minua nyt mutta totuus on hieman toista. meidän välillä on syvä kuilu välillä vuorovaikutuksessa. Kaikki alkoi silloin kun välini meni hänen vanhempiin. niin monien riitojen jälkeen en jaksanut enää. ja mieheni ei kertaakaan minua puolustanut. Sitten kun puolustin itseäni sain kuulla olevani mitä milloinkin.

Tää kertomukseni voi olla aika sekava. Voit laittaa minulle ykstyisviestiä niin jutellaan lisää jos haluat.
aamu
Viestit: 11
Liittynyt: 17 Heinä 2014, 10:58

Re: Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja aamu »

Lilian kirjoitti:Olen taas alkanut saada nk flashbackeja lapsuudestani. Olin hetken kuivilla ja kuvittelin, ettei äiti enää saa minua raiteiltani, mutta saipas kuin saikin. En kertakaikkiaan voi olla surematta sen pienen tytön puolesta, joka oli minä. Vietin niin paljon aikaa yksin, ettei ole tosikaan. Äiti kyllä suuren osan siitä ajasta oli kotona, omien sanojensa mukaan läsnä, mutta minä olin silti yksin.

Minäkin olen ollut se kiltti tyttö, jota "ei ikinä tarvinnut hävetä". Tuntosarvet pystyssä olen kulkenut lapsuuteni läpi ja aistinut ilman värähtelystä miten minun kannattaa käyttäytyä vai olisiko parempi kokonaan poistua paikalta häiritsemästä. Olen uhrannut koko minuuteni vanhemmilleni - minulla ei ole ollut muita tarpeita, haluja tai tunteita kuin niitä, mitä vanhempani ovat minulle antaneet.

En kykene luonnolliseen läheisyyteen mieheni kanssa, koska en ole oppinut siihen lapsena. Jos minulla on paha mieli, vetäydyn, koska olen lapsenakin saanut hoitaa suruni yksin. Jos olen iloinen, tuntuu se epäaidolta. Äiti on aina kertonut minulle miltä minusta tuntuu ja milloin on aika lopettaa sen tunteminen.

Olen ihan järkyttynyt taas, kun palat loksahtelevat paikoilleen. Pohdin mienisinkö taas terapiaan. Toisaalta, ehkä tätä pahaa mieltä pitäisi osata hoitaa itsekin.
Nämä osuvat omalla kohalla niin yksiin oman lapsuuteni kanssa.
Suren usein sen tytön puolesta joka oli hyvin empaattinen ja sitä äiti käytti hyväkseen: uhkaili sillä että minä ja veli vielä tapetaan hänet koska ollaan kamalia lapsia, tullaan sitten haudalle sylkeen kuinka paska äiti hän onkaan ollut. Se tyttö näki vain oman äidin kuolemassa ja itki sitä viikon..
Suren sitäkin usein että olin joskus sellainen että tykkäsin halailla, äiti vain työnsi aina pois. Luojan kiitos mummista. Mummi oli mulle äiti, ehkä enemmänkin.
Olen myös saamaton paskakasa joka ei koskaan saa mitään aikaan (kaksi ammatillista tutkintoa, kaksi lasta, aviomies ja okt ja olen hyvin onnellinen vaikka en just nyt töissä olekaan). Paskakasa olen koska en ole johtavassa asemassa työelämässä niinkuin hän ja tyhmäkin kun en ylioppilaaksi lukenut.

En voi kuvaillakaan miten mua pelottaa että musta tulee tollainen äiti koska sen mallin olen saanut. Tuntuu et ite huomaan itessäni noita piirteitä vaikka KAIKKI muut sanovat et mun ja mutsin toiminnassa ei ole mitään samaa. Miksi sitten itestä tuntuu siltä?

Mä lämpimästi suosittelen terapiaan menoa. Ite käyn ja tuntuu et sitä kautta saan järkeistettyä paljon asioita ja muutenkin käytyä läpi juttuja mitä oon pitäny normaalina vaikka ne on kaukana siitä.
kpuu
Viestit: 11
Liittynyt: 03 Touko 2014, 02:42

Re: Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja kpuu »

Tuosta lapsenlapsiasiasta olen saanut sen käsityksen että eräissä eläkeläispiireissä ne ovat vähän kuin pokaaleja, kohottavat statusta. Ja on parempi että lapsenlapset tms tulevat kylään koska silloin eletään tietty talon säännöillä. Jos itse menisi voisi joutua hiukan sopeutumaan.
Lilian
Viestit: 11
Liittynyt: 16 Heinä 2014, 09:12

Re: Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja Lilian »

Siltä minustakin tuntuu, että lapseni ovat pokaaleja, joita on kiva näytellä kavereille. Olen huomannut senkin, että esikoistani on vielä paljon kivempi näytellä kuin kuopusta, koska esikoinen on helppo ja sopeutuvainen. Kuopus ei sopeudu niin helpolla ja kertoo sen kyllä kovalla äänellä. Vanhempani ovat ottaneet esikoista yksin heille ja vieneet teatteriin yms, mutta lupauksista huolimatta kuopus ei ole saanut samaa kohtelua.

Minä olin lapsena samanlainen empaattinen sopeutuja kuin esikoiseni on nyt. Veljeni oli kovaääninen oman tiensä kulkija, kuten kuopukseni on nyt. Minä olin lapsena äitini lemmikki ja veljeäni hän haukkuin minulle koko ikäni. Kamalaa.

Tilanne vanhempieni kanssa on nyt se, että minä olen yrittänyt olla aikuinen ja nähdä heitä, vaikka en kamalasti haluaisikaan. Kuten aikasemmassa postauksessani mainitsin, olen pyytänyt heitä meille, jotta tapaisimme, mutta se ei ainakaan äidilleni sovi. Laitoin eilen äidille viestiä, että voisivatko he hoitaa lapsiani eräänä viikonloppuna, kun minulla ja miehelläni on menoa. Tuli hyvin yksikantainen vastaus, että ei sovi, ehkä joskus toiste. Minulla on vahva tunne, että äiti itseasiassa on katkaisemassa välejä. Hän ei koskaan pyydä lapsia heille tai ehdota, että mitäs jos he ottaisivat lapset joku viikonloppu tai päivä. (No on hän sitä joskus tehnyt, mutta ei nyt enää pitkään aikaan.) Jollain tavalla tämä tuntuu helpottavalta. Pikkuhiljaa minäkin voin lakata yrittämästä. En enää pyydä heitä meille, sillä äiti sanoi suoraan, ettei halua tulla meille. En jaksa oma-aloitteisesti järjestää viikonloppuja, jolloin lapset voisivat mennä heille, sillä minusta he voisivat kertoa milloin heille sopii tai milloin he haluaisivat lapset heille. Pohdin käyttäydynkö lapsellisesti, jos ajattelen näin, mutta olen tullut siihen tulokseen, että jos äitini suoraan on sanonut minulle, ettei edes halua nähdä minua ja miestäni ja ettei hän halua tulla meille, vaikka pyydän, niin ei ole minun velvollisuuteni yksipuolisesti järjestää niin, että lapset menisivät heille. Miksi minun pitäisi ensin selvittää meidän aikatauluistamme sellainen viikonloppu, että meillä ei olisi mitään muuta ja sitten yrittää sovittaa sitä vanhempieni kalentereihin etenkin, kun minua ei niinkään haittaa se, etteivät lapset mene sinne, vaan äitini valittaa sitä, ettei näe lapsia.

Pikkuhiljaa äiti siis itse hoitaa asiat siihen pisteeseen, ettemme ole enää missään tekemisissä. Minua vaan harmittaa se, että ulkopuolisille äiti tietenkin puhuu tästä niin, että minä olen järjestänyt asiat niin. Mutta ehkä minä en sitten voi sille asialle mitään. Sitä olen miettinyt, että pitäisi varmaan olla isään yhteydessä ja suoraan kysyä, että onko niin, ettei hänkään halua tulla meille, vai eikö hän tiedä että olen pyytänyt heitä meille. Viimeisimmät viestini laitoin myös isälle, en aio olla enää pelkästään äitiin yhteydessä ollenkaan, koska näin minulla ainakin on joku todistaja, jos äiti taas laittaa omiaan.

Silti joku osa minusta tuntee tulleensa hylätyksi ja miettii, että miksi äiti on minulle vihainen. En voi käsittää tätä peliä, jota hän pelaa. Tuntuu taas niin pahalta se, ettei minulle edes kerrota missä mennään. Tämä on totaalista kunnioituksen ja empatian puutetta.
Lilian
Viestit: 11
Liittynyt: 16 Heinä 2014, 09:12

Re: Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja Lilian »

Piti tulla vielä jatkamaan tänne, kun en taas pääse tästä ajatusten kierteestä pois.

Minua häiritsee aivan kamalasti tämä tunne, että äiti on nyt jostain suuttunut/loukkaantunut, mutta ei voi sitä minulle suoraan sanoa, vaan mököttää ja "rankaisee" minua puhumattomuudella ja hylkäämisellä. Jotenkin tämä on tuttu tunne. Pelottavan tuttu.

Huomaan nyt kuitenkin yrittäväni hyvitellä äitiä, vaikken edes varmasti tiedä onko hän loukkaantunut minulle jostain. Yritän saada häneen jotain kontaktia ja ehdotella kivoja asioita, jotta edes saisin varmuuden. Kuopukseni teki tänään aamulla samaa, kun kinasimme mieheni kanssa jostain. Kuopus rupesi hassuttelemaan ja halimaan, kun ilmeisesti halusi testata ilmapiiriä.

En voi käsittää miten minä vieläkin kärsin tästä näin. Miksen voi vain antaa olla ajatellen, että äitini nyt vain on sellainen, olkoon. Pitäisikö minun järjestää tapaaminen vanhempieni kanssa ja kysyä suoraan, että missä mennään? Pakkohan heidän olisi jotain vastata.
aamu
Viestit: 11
Liittynyt: 17 Heinä 2014, 10:58

Re: Vereslihalla

Viesti Kirjoittaja aamu »

Lilian kirjoitti:Piti tulla vielä jatkamaan tänne, kun en taas pääse tästä ajatusten kierteestä pois.

Minua häiritsee aivan kamalasti tämä tunne, että äiti on nyt jostain suuttunut/loukkaantunut, mutta ei voi sitä minulle suoraan sanoa, vaan mököttää ja "rankaisee" minua puhumattomuudella ja hylkäämisellä. Jotenkin tämä on tuttu tunne. Pelottavan tuttu.

Huomaan nyt kuitenkin yrittäväni hyvitellä äitiä, vaikken edes varmasti tiedä onko hän loukkaantunut minulle jostain. Yritän saada häneen jotain kontaktia ja ehdotella kivoja asioita, jotta edes saisin varmuuden. Kuopukseni teki tänään aamulla samaa, kun kinasimme mieheni kanssa jostain. Kuopus rupesi hassuttelemaan ja halimaan, kun ilmeisesti halusi testata ilmapiiriä.

En voi käsittää miten minä vieläkin kärsin tästä näin. Miksen voi vain antaa olla ajatellen, että äitini nyt vain on sellainen, olkoon. Pitäisikö minun järjestää tapaaminen vanhempieni kanssa ja kysyä suoraan, että missä mennään? Pakkohan heidän olisi jotain vastata.
Mä ennen ahistuin noista puhetauoista mutsin kanssa. Mut oon oppinu ottamaan ne lomana, mutsilomana. Ei tartte miettiä liikoja ja saa olla rauhassa oma itsensä. Suosittelen sitä sullekin.

Niin ja tuo lapsenlapsiasia on ihan samoin meillä. Suosii esikoista koska on "helppo" lapsi ja kuopusta kohtelee eri tavalla koska on erityislapsi. Se surettaa ja vihastuttaa..
Vastaa Viestiin