Kateus

Narsistinen vanhempi voi aiheuttaa lapsilleen puutteita itsetunnossa, itseluottamuksessa ja selviytymisestä elämässä aikuisiässä sekä haasteita luottaa toisiin ihmisiin.

Valvojat: Karju, Notavictim

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
rajallinen
Viestit: 196
Liittynyt: 06 Huhti 2016, 20:20

Kateus

Viesti Kirjoittaja rajallinen »

Teki mieli aloittaa uusi ketju kun mietiskelin äsken yhtä kummaa epätoivoisen painavaa ja lamaannuttavaa tunnetta ja mietin onko se kateutta.

Kyse on siis tunteesta jota tunnen siskoani kohtaan. Tai en oikeastaan suoraan siskoani kohtaan vaan ikään kuin olisi jotain, joka tekee minut mitättömäksi, huonoksi, saamattomaksi, nollaksi, arvottomaksi ja siskoni vuorostaan menestyneeksi, onnistuneeksi, saavuttaneeksi, ja mitä näitä nyt on. Ja kun hetken aikaa mietin asiaa, kun olin tunnistanut että olen todella todella kauan tuntenut jotakin josta en ihan saa kiinni, tajusin että kyse on kateudesta. Ja sitten aloin ihmetellä mistä kateudesta. Mitä sellaista kadehdin siskoltani mikä saa minut tuntemaan itseni jotenkin huonoksi tai ainakin huonommaksi.

Sitten muistin kuinka nuorempana aloimme etääntyä toisistamme mutten hahmottanut miksi. Tunnistin että hän ei arvosta samoja asioita kuin minä ja minä en ihan tavoita mitä se on mitä hän arvostaa. JOssain vaiheessa aloin tunnistamaan että hänelle raha, omaisuus, ulkoinen menestys tai se että ainakin näyttäisi siltä että on menestystä, on jotain sellaista mihin hän selvästi panostaa. Hän on myös kuin prinsessa joka makaa 8 tyynyn päällä ja valittaa herneestä, mieluiten niin että siitä tulee suuri ja näkyvä julkinen draama. Hän kokee selvästi olevansa -sen arvoinen- että hän voi valittaa herneestä tyynyjen alla kovaan ääneen samalla kun ympärillä on nälkäisiä ihmisiä, silmää räpäyttämättä.

Se mitä en tavoita, on se miksi en suostunut tai kyennyt näkemään alusta lähtien nuorena aikuisena että hän tarvitsi minua siihen että joku kadehtisi häntä. Sen lisäksi että muidenkin perheenjäsenten piti kadehtia häntä. Tajuan tietenkin nyt miksi mutta en tavoita sitä että miksi juuri hän ja hänen ihailluksi ja tarvituksi tulemisen tarpeensa on jotain sellaista joka on saanut minut kokemaan itseni huonoksi. Kun en keksi mitään konkreettista mistä olisin hänelle kateellinen. Silloin kun olen kateellinen jostakin jollekin, voin aivan hyvin sanoa sen mutta voin aivan hyvin olla myös iloinen jonkun puolesta. Kateus jotenkin ikään kuin kertoo minulle että on jotain mitä haluan tai sitten voi käydä niin että aluksi olen jostain kateellinen mutta tarkemmin mietittyäni huomaan että jokin asia edustaa jotain jota haluaisin mutten välttämättä halua niin paljon että olisin valmis tavoittelemaan sitä. Vaikkapa auto, tietynlainen auto, siksi koska olisi helppoa siirtyä paikkoihin x, kuljettaa asioita y. Tosiasiassa tiedän että sen pito olisi yli varojeni ja vaivalloista syistä z.

Mutta tämä siskoon liittyvä kateus on jotain kummallista. Yks kaks tajusin että olen ikään kuin saanut sen kateuden jostakin, se on ikään kuin tunne tai rooli joka on annettu, jonka olen ottanut vastaan, joka ei ole minun, jota en ole oikeastaan edes tunnistanut. Ikään kuin ainoa sallittu, ainoa mahdollinen rooli. Jos halusin olla tekemisissä, ei muuta roolia ollut tarjolla. Kirjoitan menneessä muodossa koska tästä on aikaa kun siinä kuplassa elin. Muistan kun lopetin ottamasta vastaan "lahjuksia" siskoltani, siitä tuli kriisi, totesin vain että jos emme muulla tavoin voi olla tekemisissä kuin hänen maksamanaan niin tämä oli tässä. Minulla ei ollut varaa asioihin ja tekemisiin mihin hän halusi mutta koska hän halusi niin hänelle ei mikään muu kelvannut. Pikku hiljaa välit alkoivat etääntyä ja lopulta lukuisten jälki nöyryytysten jälkeen totesin että en enää tiedä kuka tai mikä hän on.

Muistelen että yhdessä kirjassa oli kuvattu tätä tilanteeksi jossa kaksi siskoa ratkaisevat päin vastaisilla tavoilla saman problematiikan: toisesta tulee alisuorittaja (minusta) ja toisesta ns kultalapsi (siskosta) mutta molemmilla perusongelma on sama, ratkaisematon ristiriita, irrottautuminen ja itsenäistyminen narsistista.

Taloudellisesti siskoni itsenäistyi periaattessa jo ajat sitten mutta muuten? Hän kasvoi kylmäksi, laskelmoivaksi, kostonhaluiseksi, näennäisen avuliaaksi hyväntekijäksi (jotta se näyttää hyvältä) mutta vain silloin kun siitä saa "bonareita", todelliset arvot on hukassa. Erittäin kova pätemään, ikävä kyllä tulee tunne että potee huonommuuden tunnetta jota peittää ulkoisilla asioilla kaikin tavoin. Ikävä kyllä sillä hän todella oli jossain vaiheessa nuorena aikuisena sellainen sisko jonka kanssa olisin halunnut olla läheisempi mutta niin, emme vain sitten olleet. Yhdellä siskoista oli samanlaiset kiinnostuksen kohteet ja näkemyksiäkin mutta, hän sai liian suuren lastin kannettavakseen.

Luulen että kaikilla lapsilla kuitenkin perushaaste oli se että emme päässeet irti, omaa ääntä ja kieltä ei niin sanotusti ollut koska siihen ei ollut lupaa eikä tilaa. Jokainen omalla tavallaan "äidin jatke". Paitsi ei enää.

Tähän samaan aiheeseen, kateuteen, liittyy se että kauan kauan sitten tajusin että sisarusten väliset riidat eivät olleetkaan aina sisarusten välisiä vaan niihin liittyi yleensä äiti, hänen manipuloimanaan sisarukset kääntyivät toisiaan vastaan milloin mitenkin. Joten äiti sai sisarukset tuntemaan kateutta hänestä itsestään, hänen itsensä antamasta huomiosta.

(tätä täytyy pohtia lisää myöhemmin... huh. )
Surutar
Viestit: 57
Liittynyt: 23 Joulu 2017, 19:01

Re: Kateus

Viesti Kirjoittaja Surutar »

Hei Rajallinen!

Hienon aiheen nostit esiin!

Jäin miettimään omia kateuden tunteitani, ja ne menevät yleensä juuri niin kuin kuvailit: joku tai jokin edustaa jotakin, mitä haluaisin ja mikä minulta ehkä sillä hetkellä puuttuu. Jos tunne on kovin voimakas, alan ponnistella siihen suuntaan, että saan elämääni sen puuttuvan jutun. Kyse ei silloin ole ollut mistään uudesta sohvasta vaan jostakin tosi isosta, kuten vaikka uuden ammatin hankkimisesta tai sen tiedostamisesta että parisuhde ei kerta kaikkiaan toimi.

Siskoasi kohtaan tuntemasi kateus on kyllä todellakin monimutkaisempi juttu. Mietin omia kateuden tunteita veljeäni kohtaan, mutta en tunnista että ne olisivat kovin suuria. Ok, hän on saanut hoivaa ja huolenpitoa paljon enemmän kuin minä. Lapsuudenystävänikin kertoo ihmetelleensä, kuinka äitini äänikin oli ihan erilainen meille puhuessaan: veljelleni hunajainen ja lepertelevä, minulle kylmä ja tyly.

Narsuäiti itse kyllä minulle väittää, että on rakastanut minua enemmän.... veljeäni oli niiin vaikea rakastaa, kun hän oli niin helppo lapsi.... huoh.... en tiedä, minkälaista tarinaa hän veljelleni kertoo. Kuten arvata saattaa, minulla ja veljelläni on nykyään hyvin etäiset välit, joten vaikea kysyä. Uskon narsuäidin olevan tyytyväinen tähän. Aikoinaan, kun asuimme vielä kaikki saman katon alla, hän koki minun ja veljeni hyvät välimme uhkaksi itselleen. Hänen mielestään me liittouduimme häntä vastaan.

Veljelläni ei ole koskaan ollut mitään ongelmaa pyytää esim. rahallista tukea vanhemmiltamme. Itse en ole kyennyt siihen tiukimmassakaan paikassa. Minun roolini oli itsenäinen selviytyjä, joka ei apua pyytele. Nykyään tuntuu pahalta, kun veljeni on edelleen siinä pienen ja hoivattavan lapsen roolissa, kun minun oletetaan yhäkin ottavan vastuuta ja taakkoja ja pärjäävän. Mutta olenko kateellinen? En tunnista tunnetta kateudeksi. En mitenkään haluaisi veljeni elämää. Minulla on sellainen käsitys, että hän on jäänyt jollain lailla lapsen tasolle. Narsuäidin "rakkaus" voi rampauttaa.

Sen sijaan muistan musertavan kateudentunteen joskus parin- kolmenkympin välillä, kun seurasin kuinka yksi tuttavapariskunta hoivasi suurin piirtein ikäistäni tytärtä. Tytär oli kovin sairas, siis ihan kuoleman kielissä, ja nämä vanhemmat olivat selvästi surun murtamia ajatuksesta, että tytär mahdollisesti kuolee. He jopa muuttivat omia suunnitelmiaan esim. matkojen suhteen tyttären takia. Olisin vaihtanut lennossa paikkaa tuon kuolemansairaan tytön kanssa ihan siksi, että olisin saanut kaiken sen hoivan, huomion ja rakastavat vanhemmat. Minulla oli sellainen käsitys, että omille vanhemmilleni on ihan sama, olenko elossa vai kuollut. Itse asiassa kuollut voisi olla parempi, koska silloin ei olisi niin paljon vaivaa.

Suurin kateudentunne minulla on liittynyt siihen, mistä on ollut suurin puute.
Wreck
Viestit: 48
Liittynyt: 23 Heinä 2017, 12:22

Re: Kateus

Viesti Kirjoittaja Wreck »

Hyvin samanlaista pohdintaa täälläkin... Terveesti kateellinen ei tuhoa ihmisiä ympäriltään vaan pyrkii kehittämään itseään muilla keinoin.

Yllätys yllätys, narsistivanhempani puhuivat paljon kateudesta. Kateus oli näkymätön leima, jonka he mielellään löivät muihin ihmisiin. Muistan heidän monesti puhuneen, miten se ja se tai oikeastaan kaikki ovat heille kateellisia. Tätä seurasi aina hyvin pahastunut olankohautus ja meille lapsille sanottiin, ettei sellaisten kateellisten kanssa kannata (saa) olla missään tekemisissä. Meidät siis eristettiin muusta maailmasta kateuspuheilla, vaikka todellisuudessa vanhempamme olivat itse syvästi kateellisia kaikille.

Kun sitten itse jouduin äitini hampaisiin, hän sihisi minulle monesti, että minä olen kateellinen hänelle, siskoille, isälle, omille lapsilleni... Tätä edelsi yleensä härnääminen, kuten vertailulla ja kaksoisviestinnällä kiusaaminen, jotta minusta saatiin esiin jokin tunnereaktio. Tämä reaktioni, harmi, suutahdus tai lamaantunut epäusko kiusatuksi tulemisesta, sai toimia muille todisteena, että tosiaan olen kateellinen. Se oli syytös, toteamus, jota ei koskaan korjattu. Viimeinen niitti oli, kun äiti puhui kateuspotaskaa myös lapsilleni ja lapset totta kai kuuntelivat suurta totuutta ihmeissään. Silloin vasta kunnolla heräsin narsismiin, ja välit oli pakko katkaista. Se oli herätys, oikein sellainen nuijalla päähän -hetki. Kun minua manipuloitiin lapsena, en sitä tietenkään kyseenalaistanut, mutta nyt kun näin omat lapseni samalla tavalla tarjottimella, oli se röyhkeää, sairasta ja niin kuvottavaa hyväksikäyttöä, etten pahemmasta tiedä :evil:

Nykyään jos joku puhuu paljon kateudesta ja väittää jota kuta koko ajan kateelliseksi, otan heti etäisyyttä. Se on ehkäpä suurin ja selkein merkki minulle, että jokin saattaa olla pielessä ihmisessä.
Wreck
Viestit: 48
Liittynyt: 23 Heinä 2017, 12:22

Re: Kateus

Viesti Kirjoittaja Wreck »

rajallinen kirjoitti: Tähän samaan aiheeseen, kateuteen, liittyy se että kauan kauan sitten tajusin että sisarusten väliset riidat eivät olleetkaan aina sisarusten välisiä vaan niihin liittyi yleensä äiti, hänen manipuloimanaan sisarukset kääntyivät toisiaan vastaan milloin mitenkin. Joten äiti sai sisarukset tuntemaan kateutta hänestä itsestään, hänen itsensä antamasta huomiosta.
Tämä kuvio on tuttu. Äitini käänsi meidät sisarukset toisiamme vastaan, koska pelkäsi jäävänsä itse yksin. Kun joskus onnistuin houkuttelemaan siskoni kanssani johonkin tai vietimme muuten vaan aikaa yhdessä, äidin puhelinrumba joka suuntaan alkoi jo päiviä ennen ja se oli jopa vitsin aihe. Äidin piti aina ennalta viljellä meistä valheita toisillemme ja jälkikäteen puolestaan tietää, mitä oli puhuttu ja mitä tehty. Hänellä piti todella todella kiirettä toimia viestinviejänä ja rikkinäisenä puhelimena aikuisten lastensa välissä. Huvinsa kullakin :roll:
Surusydän16
Viestit: 278
Liittynyt: 09 Joulu 2016, 11:34

Re: Kateus

Viesti Kirjoittaja Surusydän16 »

Kateus on sinuun iskostettu, tunne ei ole oma vaan opittu, siskolle pitää osoittaa ylemmyyttä ja sinun roolisi on kohottaa häntä ylöspäin.
Minun äitini on piilonarsisti. Minun niskaani on aina kaadettu likasangolla, vähätelty ja arvosteltu. Minun roolini on ollut kohottaa äitiä ylöspäin. Minun pitäisi kuunnella ja ymmärtää, omista ongelmistani on turha puhua, ei äitiä kiinnosta ja sanoo sen suoraan. Minun on pitänyt olla itsenäinen pärjääjä, minulta on vaadittu paljon ja vaaditaan edelleen. Silti mikään ei ole riittävästi. Äiti uhriutuu, vaatii huomiota. Kukaan ei osaa yhtä hyvin eikä tee koskaan mitään, ei töissä eikä kotona. Vain hän joutuu kaiken tekemään ja siitä kuulee kaikki. Itkua ja huutamista, syyllistää muita.
Sisarukseni on lellitty ja pidetty lähellä, niiltä ei ole vaadittu mitään. On pidetty kotona aikuisikään, kaikki maksetaan ja passataan. Kohtelu on kaikkea muuta, kun tasavertaista. Ikinä en ole saanut sisaruksiltani ainuttakaan lahjaa, eikä mun lapsetkaan, vaikka heille ennen aina ostin, pyysin meille jouluksi. Aikuisia työssäkäyviä ja mua paremmin tienaavia. Ei tarvitse, koska äiti hoitaa. Sisarukset ei pidä yhteyttä eikä käy kylässä, äidin kanssa saattavat poiketa. Olemme etääntyneet toisistamme.
Kateellinen en ole, surullinen kylläkin :(
Shortlie
Viestit: 147
Liittynyt: 14 Loka 2017, 12:35

Re: Kateus

Viesti Kirjoittaja Shortlie »

Todella mielenkiintoista keskustelua ja surullisen tutunkuuloista tarinaa sisarusten väleistä. Mulla on aika vahvasti sellainen olo, että äitini myrkytti mun ja siskoni välit uudelleen. Olimme jutelleet aika paljon äidistämme ja päädyimme nostamaan kissan pöydälle. Äidilläni toinen silmä muljahti aika pahasti silloin.

Sisareni otti roolin, missä kuunteli äitini uhriutumisen jälkikäteen. Äiti oli kokenut rohkean ja suoran keskustelun henkilökohtaisena hyökkäyksenä. Se olikin viimeinen kerta kun siskoni kanssa olimme samalla aaltopituudella.. Siitä alkoi pitkä alamäki, missä etäännyin heistä molemmista lopulta ja lopetin sen pelin pelaamisen, koska äiti väisti taas vastuunsa ja olikin yhtäkkiä lastensa uhri...

Meillä tilannetta on ollut vaikeaa hahmottaa. On tuntunut, että äitimme on jatkuvasti vaan pyrkinyt pitämään eripuraa yllä. Milloin toinen saa enemmän ja taas toinen. Tätä kateutta on yllytetty milloin milläkin tavalla. Luulen, että niin pitkään kun sisareni toimii äidin psykologina, rahastonhoitajana jne. Emme voi koskaan löytää rauhaa.

Olen iloinen, että hän hoitaa äidin asioita, koska en itse sitä voisi tehdä psyykkisellä tasolla. Kävimme aiheesta keskustelua vuosia sitten ja mulla ei ollut enää kykyä leikkiä pyhimystä..ehdotin pakkohoitoa ja hoitokotia. Tiesin, että kaiken kokemani läpikäyminen veisi vielä aikaa, eikä tuo ihminen ollut myöskään muuttunut: kaikki on muiden syytä yhä ja hän on pyhimys.

Tällähetkellä äitini piinaa siskoani nostamalla mua jalustalle, koska olen poistumassa viimeisen kerran. Äiti tietää myös, että tämä satuttaa siskoani. Siskoni tietää, etten pidä tuosta, mutta koska on äidin vaikutuspiirissä, niin mun puheet ei mene läpi. Heidän traumasidos on tällähetkellä kuin "rikkumaton vala" H.Potterista. Jos puolustan siskoani äitini ilkeydestä, niin siskoni puolustaa äitiäni heti. Tää on tosi surullista ja kipeääkin mulle, mutten voi tehdä mitään asialle. En enää halua pelata noita pelejä!

Mä olin aikanaan siskolleni kateellinen, mutta nykyään enemmän harmittelen, että hän jäi piinaansa. Olen kauempana hänestä, joten olen iloinen hänen menestyksestään elämässä. Valitettavasti näen myös miten tyhjää elämä hänellä on joten olen siitä surullinen. Tiedän että tilanne ei muutu mitenkään, niin kauan kun äitimme on mukana jotenkin.

Jos siskoni äitini hylkäisi, niin hän luultavasti joutuisi pian ottamaan vastaan itsetuhoisia viestejä äidiltämme(spekulointia).
Harmaus
Viestit: 213
Liittynyt: 06 Helmi 2017, 21:16

Re: Kateus

Viesti Kirjoittaja Harmaus »

Rajalliselta taas hienoa pohdintaa. Mä arvostan miten hyvin oot kuvannut tota roolijakoa ja sitä tietynlaista "lupaa" saada tietty rooli, vaikka todellisuudessahan me saadaan ottaa sisimmässämme just se rooli mikä halutaan. Mennyt kokemus vaan jää kalvamaan niin että sitä lupaa koettaa pyytää, vaatia ja anoa, koska kokemus omasta voimattomuudesta ottaa samantyyppinen rooli toisen rinnalla (tai sitä vastaan) on niin vahva. Mutta sitten jos sen voiman löytää, sitten voi tulla joku toinen negatiivinen tunnelukko joka kieltää sua ottamasta roolia, ehkä pelko että tuut samanlaiseksi kuin hän vaikka todellisuudessa voitte aina olla eri ihmisiä? Kuin roolijako jotenkin korjaisi sen haavan minkä voimattomuus aiheutti.

Ainoan lapsen näkökulmasta, ite aina halunnut menestystä mutta "lupa" saada sitä onkin sitten eri. Aina kaverit ollu mua parempia. Normaalisti en oma-aloitteisesti kilpaile kavereitten kanssa, mutta jos kaveri alkaa vähänkään kilpailemaan mun kanssa, alan vastaamaan siihen kyllä... kunnes apatia iskee. Välillä pelkään että vahingossa teen samaa jollekin mitä kiusaajani tekivät tietosesti mulle ja tuhoan sillä omat mahollisuudet saavuttaa mitään.
Enimmäkseen oon vaan halunnut löytää turvallisen ympäristön harjoitella taitoja mitä tartteisin oikeassa elämässä saadakseni menestystä haluamassani tavoitteissa, mutta koska tavoitteeni joko realistisin tai egopönkityssyin on ollut monen lähimmäisen mielestä joteskin "väärin", on melkeinpä tuntunut että lupa elää omille tavoitteilleni on evätty... ainakin jos haluan että elämässäni on samoja asioita mihin muillakin ihmisillä on perusoikeus olla. Ja tavoitteista kritisointi sattuu eniten. Kuin piiska haavaan joka on juuri lakannut vuotamasta. On pitänyt näyttää hyvältä muttei liian hyvältä ettei haasta ylintä valtaa eli äitiä.
Ja kysehän on hyvältä näyttämisessä, olisihan se jo syntisen tasolla jos oikeasti tulisi taitavaksi siinä missä pitää vain näyttää hyvältä. (<-sarkasmia upotettu tietoisesti)
Narsismista ollaan levitetty tietoa sukupolvien ajan, sanottu ettei tämä ole hyväksyttävää, mutta vieläkin ollaan siinä pisteessä ettei sille käytännössä tehdä yhtään mitään. Onko tästä siis hyötyä?
rajallinen
Viestit: 196
Liittynyt: 06 Huhti 2016, 20:20

Re: Kateus

Viesti Kirjoittaja rajallinen »

Niin hyviä huomioita ja ajatuksia Harmaus. Tuo tunnelukkokin että jos ei tarvitse enää lupaa, voi seuraavaksi törmätä pelkoon että entäs jos saankin ihan omilla avuillani mitä haluan ja se (omalla kohdalla näin) viedään minulta, kateelliset vie ja tuhoaa jos saavutan jotain ja vielä kerron sen. Tämä on ihan todellinen pelko, en todellakaan uskalla julkisesti kertoa paljoakaan asioista jotka merkitsee minulle jotain/ovat hyvin henkilökohtaisia.

Mietin että taustalla voi tosiaan olla myös se kilpailutilanteen uhka jota ei alitajuisesti ole uskaltanut haastaa. Eli koska ainoa narsistivanhemman puolelta tullut sallittu rooli oli olla huonompi kuin hän tai vaihtoehtoisesti hänen ihailun kohteena jolloin hän sai sulan hattuunsa koska oli niin "hyvä äiti". Josta seurasi se että jos onnistuu, se on aina narsistin ansiota, jos epäonnistuu, se on oma häpeä. Umpikuja. Tämän hahmotin joskus nuorempana mutten tajunnut miksi tuntuu tältä ja miten pääsen siitä tunteesta eroon. Aikansa otti ennen kuin löysin juttuja narsismista. Lisäksi oli pelko saavustusten menettämisestä.

Tuosta sisarukseen liittyvästä "kateudesta" vielä.

Se on todellakin monimutkainen juttu koska normaalisti kun olen jostakin jollekin kateellinen, tunnistan että siinä on jotakin jota haluaisin itse ja joka pistää ajattelemaan miten tavoitella sitä omassa elämässä tai onko se sittenkään sellainen asia jota haluaisin vai olenko iloinen toisen puolesta. Ja joskus sitä vaan hyväksyy että ok, olisi ihana kun olisi juuri tuo pyörä tai asunto mutta nyt on näin ja onhan tässäkin ihanat rakkaat puolensa. Mutta koskaan ei ole tehnyt tiukkaakaan sanoa toiselle ääneen että -ihana pyörä/asunto/ajatus/mikä hyvänsä- . Ikävä kyllä kehujen vastaanottaminen ja niistä iloitseminen puolestaan ei kyllä ole aina kovin helppoa! Niistä saattaa ainakin minulla seurata helposti alitajuinen pelko että jaaha, kohta tämäkin minulta viedään koska niin nyt ikävä kyllä on tapahtunut melko monta kertaa. Ei tietenkään rakentava ajatus enkä tietoisesti ajattele näin mutta tunne, pelko ohjaa tätä vielä.

Mutta tuosta sisareen liittyvästä kateudesta. Se on merkillinen koska oikeasti hänen arvonsa, elämäntapansa, mieltymyksensä, asumispaikasta lähtien, ihan kaikki, ovat niin erilaisia etten keksi mistä olisin kateellinen. Tiedän mitä haluan mutta en tiedä mitä hänellä olisi sellaista mitä haluaisin. Siitä aloin miettimään että hetkinen, onko tämä sittenkään minun tunne. Vai joku rooli. Ja päädyin siihen että se on opittu rooli. Marionetin rooli suorastaan. Narsistihan se meitä julkisesti nöyryytti vuoron perään ja teki meistä kateellisia ja mustasukkaisia toisiamme kohtaan jotta kilpailisimme hänen itsensä armollisesta huomiosta ja kehuista. Ainoa "hyväksytty rooli" oli olla kateellinen. Josta oivalsin nyt tässä välissä että -narsistiäitimme on aivan sairaan kateellinen tälle lapselle, tälle sisarukselleni!- Hänellä on AIVAN KAIKKI se mitä narsistiäitimme olisi halunnut!!! (Ulkokultainen menestys/asema/muita nöyryyttävä käytös/prinsessan rooli jne) Ja sieltä se tunne tulee. Narsisti on jälleen kerran projisoinut tunteensa muiden kannettavaksi.

Case closed! :lol:
Harmaus
Viestit: 213
Liittynyt: 06 Helmi 2017, 21:16

Re: Kateus

Viesti Kirjoittaja Harmaus »

Case reopened mun osalta vielä.

Puhuttiin meinaan kaverin kanssa eilen juuri tuosta kehujen vastaanottamisen vaikeudesta mistä rajallinen tossa puhuit. Sitä miten me annetaan kehuja kun tarkoitetaan vaikka oltaisiin tai ei oltaisi toiselle siitä kateellisia. Mut sit kun ite saadaan kehuja? Tuskasta kun aina miettii "tarkottaako toi noita kehuja oikeasti vai sanooko se vaan manipuloidakseen mua myöhemmin". Huomaatko säkin ajattelevas näin kun saat kehuja vai onko se vaan ettet koe ansaitsevas omassa roolissas? Toinen vastaava on jos kaipaan toisen autenttista mielipidettä siinä fiiliksessä ettei oma näkemykseni ole tarpeeksi objektiivinen.. mut sit kun ei voi koskaan varmistaa antaako toinen egostaan riippumattoman näkemyksen asiaan vai antaako se egonsa sensuroiman näkemyksen. Koska jälkimmäisestä voi olla enemmän hyötyä hänelle itelleen. Onnistua ei voi missään jos ei edes saa rehellistä palautetta missä on hyvä ja missä voi realistisesti parantaa/miten parantaa. Oon niin paljon saanut palautetta sensuurin (vanhempien toiveiden) kautta. Koti täynnä rikkinäisiä peilejä, hyvin sanottu siinä mielessä.

Oma kokemus on ettei kummiskaan voi kontrolloida toisen käytöstä ja sitä sanooko joku mielipiteensä manipuloidusti vai täysin rehellisesti. Ainut on koettaa pyrkiä kontrolloimaan itseään, miten ite näkee arvokkaaksi.

Ainahan sitä löytyy kadehdittavaa ties mihin syyhyn liittyen. Huomasin tänäänkin olevani kade siitä että luokkakaverini vei työssäoppipaikan johon olin itse hakenut häntä paljon aikaisemmin. Rehellinen reaktioni olisi ollut avoimesti esitetty katkeruus ja yleinen kysely "mitä hittoa teen väärin kun aina joku muu > mä?". Mutta se ei ole luokkakaverini vika joten pidin reaktion itselläni. Lisäksi kun muitakin asioita mennyt itselläni samalla mallilla hiljattain, se kateus nousi vielä vahvempana pintaan. :'D Ihan sille tasolle meni pääni sisällä (viittaan myös vähän tohon yliteatraalisuus threadiinkin kun tää menee jo siihen) että mietin "mitä jos joku nukkemestarinarsku tuolla jossain salakavalasti seuraa mun menemisiä ja pilaa kaikki mun mahollisuudet onnistua kun selkäni käännän". Siihen liittyy kyllä myös pelko saavutusten menettämisestä jos jossain joskus onnistuskin mutta toisaalta jos saavutus alkaa olla enempi taakka kuin onnen aihe, kannattaa päästää irti ja jatkaa eteenpäin. Joissain asioissa kokenut itteni vapaammaksi siten ja sanonut vaan itelleni "saavutin sen joskus eli se ei oo mahdottomuus tehdä uudestaan, hyvä mä."
Narsismista ollaan levitetty tietoa sukupolvien ajan, sanottu ettei tämä ole hyväksyttävää, mutta vieläkin ollaan siinä pisteessä ettei sille käytännössä tehdä yhtään mitään. Onko tästä siis hyötyä?
NeitiK
Viestit: 167
Liittynyt: 15 Joulu 2015, 22:54

Re: Kateus

Viesti Kirjoittaja NeitiK »

Harmaus, mulle tuli tosta sun viestistä mieleen sellainen, että mulle tuollaisten fiilisten taustalla on välillä epäluottamus omiin kykyihin arvioida asioita ja tarve saada joku muu sanomaan, miten ne asiat "oikeasti ovat". Sitten voi tulla pohdittua sitä, että sanoiko se sen nyt aidosti vai ei vai mitä sillä on mielessä. Se on sellainen, että ei riitä, jos itsestä tuntuu, että ehkä mä nyt selvisin tässä ihan hyvin, ei osaa luottaa siihen, vaan tarvitsee jonkun muun sanomaan menikö se nyt oikeasti hyvin vai ei. Mitä enemmän olen alkanut luottamaan omaan arviointikykyyni, niin sitä enemmän olen huomannut, ettei sillä niin ole väliä sanooko joku jonkun asian aidosti vai ei, kun se on kuitenkin aina hänen oma mielipiteensä. En minä tuolta keneltäkään edes voi saada mitään objektiivista mittaria, vaan aina ne on eri ihmisten mielipiteitä ja ne voi olla keskenään ihan erilaisia.

Mullakin on kateutta siihen suuntaan, että muille tuntuu olevan niin paljon helpompaa esim. itsensä markkinoiminen työhaastattelussa. Itse koen olevani lähinnä joku lapanen, joka ei sitten kauheasti houkuttele työnantajia. Että miten se voi olla niin helpon näköistä joillekin, miten he vain menevät sinne ja saavat kaikki työpaikat? Mutta, tässäkin, olen huomannut, että toipumisen ja kehittymisen myötä se oma olemuskin alkaa muuttua jotenkin jämäkämmäksi ja alan luottaa omaan osaamiseeni (onko joku ihme tapahtunut?). Eli toipumisen ja itsetuntemuksen lisäämisen polkua eteenpäin, niin sivutuotteena tulee muitakin hyviä juttuja. :D

Rajallisen oivallus siitä, että kantaakin oikeastaan narsistin kateutta on aika hieno. Sillä aivan varmasti se voi mennä noin. Omasta elämästäni muistan, että mulle on paljon tungettu sitä, mistä minun kuuluisi pitää, ja syyllistetty, jos en pidä/halua sitä ("niin moni muu olisi riemuissaan tuosta mahdollisuudesta" tms.). Siitä on seurannut syyllisyyttä siitä, jos en halua jotakin, mitä muut haluavat, ja varmasti myös jotain kummaa kateutta sellaisia asioita kohtaan, joita en edes itse haluaisi.
Vastaa Viestiin