KESKUSTELUFOORUMI

Yhteisöllisessä narsismissahan on kyse siitä, että haluaa muista itselleen peilikuvia, kun taas muilta hyväksyntää tarvitseva pyrkii itse peilaamaan muita. Näissä on ero, mutta kun näitä ulkoapäin analysoi, voi tosiaan näyttää samalta, siinä on iso riski. Riski varsinkin juuri siksi, että nämä kaksi ilmiötä ovat täysin erilaisia. Yhteisöllisen narsistin tavoite on näyttää hienolta ja saada jatkuvasti muilta vahvistusta tälle omalle hienoudelle. Tämä toimii vähemmän läheisissä suhteissa, sillä kaikenlainen yleinen auttaminen ja hyväntekeväisyys ilman läheistä kontaktia toiseen ihmiseen on helppoa ja saa usein osakseen paljon ihailuja. Läheisissä suhteissa taas alkaa näkyä, miten "auttamiseen" ei kuulukaan empatiakykyä, vaan autetunkin pitäisi noudattaa ennalta määriteltyä käsikirjoitusta. Ja auta armias, jos et anna sitä liehittelyä hänen hienosta luonteestaan, silloin olet kamala ihminen. Joskus kaava on ihan vain selkeästi se, että narsisti hakee liehittelyjä sieltä muualta ja jättää lähipiirinsä kokonaan huomiotta. Yhteisöllinen narsisti ei siis ole millään emotionaalisella siteellä kiinni muissa, eli suru erosta läheisiin on ihan eri asia. Keskenään läheiset ihmiset kasvavat monesti yhteen, jolloin osa itseäkin ikään kuin katoaa toisen kadotessa. Narsisti päin vastoin ei kykene tuntemaan näin, sillä hän välttää syviä emotionaalisia sidoksia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että narsisti on se, jonka mukaan läheistenkin identiteetti muodostuu. Narsisti tarvitsee muita välttämättä heijastamaan haluttua kuvaa takaisin, mutta sen sijaan että hän sanoisi muiden poissaolon merkitsevän identiteetin katoamista (joka kuvaa enemmän ihmistä, joka sulautuu muihin, kuten läheisriippuvaista tai muuta hovia), narsisti todennäköisemmin lähtee pakonomaisesti etsimään uusia peilejä tai kiristämään vanhoja takaisin. Peilillä itsellään ei ole arvoa, vain sillä kuvalla, joka sieltä heijastuu, jolloin peilit ovat keskenään vaihdettavissa.

Olen käytännössä nähnyt, miten samassa ihmisessä on sekä overt, covert että näitä communal/yhteisöllisen piirteitä. Siitä sopasta jotenkin näkee sen, miten onttoa se kaikki lopulta on. Kummallisinta on se yhdistelmä, jossa henkilö ikään kuin sanoo ja tekee hyviä asioita, mutta ne kuitenkaan eivät sisällä sitä empatiaa. Sellaiseen on vaikea suhtautua. Craig Malkinhan tuo kuitenkin esille, että sopiva määrä narsismia on hyvä juttu siihen pisteeseen asti, kunnes se alkaa olla "minä muiden kustannuksella" -pakkomiellettä. Tällainen ns. "normaali" itsetunnon buustaus tekemällä hyviä asioita muille on itse asiassa ihan tervettä ja luo hyvää henkeä. Jokainen vuorollaan valokeilassa on ihan tervettä. Malkin puhuu hyvin siitä, että jos narsismia on liian vähän, se vähentää ihmisen kykyä olla täydellä persoonallaan läsnä ja jakaa omasta itsevarmuudestaan myös muille. Tällöin pyrkii miellyttämään ja toteuttamaan muiden tarpeita täydellisesti, mutta lopulta vastavuoroinen läheisyys ei toteudu sillä tavalla. Se toteutuu silloin, kun kaksi tasavertaista ihmistä tasavertaisesti antavat ja ottavat.

NeitiK:n kuvaus yhteisöllisestä narsistista on osuva. Olen ollut tekemisissä juuri sellaisen kanssa. Hänelle oli tärkeää antaa hieno julkisuuskuva itsestään. Läheisimmistä ihmisistä ei ollut kykyä välittää. Minua oikeastaan harmittaa se, että ihmiset, jotka tuntevat tämän narsistin vain pinnallisesti, pitävät häntä edelleen fiksuna ihmisenä. En tapaa häntä koskaan, mutta hyvilläkin ystävilläni on mielestäni hänestä väärä käsitys. Silloin tällöin keskustelussa ystävien kanssa sivutaan tätä henkilöä. Tunnen turhautumista siitä, että minun on vain nieltävä se, että käsitykseni kyseisestä henkilöstä on aivan toisenainen kuin monen muun. En pysty selittämään narsistin narsistisuutta, koska se ei näy muille. Niille, jotka eivät ymmärrä narsismia oikeasti.

Tuo tekee narsismin tunnistamisesta uhrillekin niin vaikeaa, koska sukulaiset ja tuttavat saattavat aina hokea miten upea ja auttava ihminen narsisti on. Silloin itsekin saattaa epäillä omia päinvastaisia näkemyksiä tuosta ihmisestä, tai saattaa jopa ajatella, "totta, kyllähän minun pitäisi olla kiitollinen". Mutta tähän sopisi tosi hyvin se kun sanotaan "jos on liian hyvä ollakseen totta niin se tuskin on totta".

Hyviä kirjoituksia teillä. Ehkä se mihin narsisti tai narsistinen toimintansa kohdistaa, riippuu paljolti siitä, millaisia mahdollisuuksia ympäristö tarjoaa ja millaiset ovat narsistisen omat kyvyt. Pelkästään se että on hyvä jossakin, ei tee narsistia, vaan se narsistisuus näkyy ehkä toiminnan tavoitteissa, minä vastaan me. Narsistisella henkilöllä voi olla kannattajia jotka hyötyvät jotenkin narsistin tavoitteellisuudesta, siksi heille on hyvä että narsisti kahmii koska osa siitä tippuu heillekin. Olosuhteiden täytyy olla sopivat. Jokin yhteinen sidos täytyy narsistin ja uhrin välillä olla, kuten juuri vanhempi-lapsi tai muu vaikka toiminnallinnen yhteisö, jossa on jonkinlaista hierarkiaa. Tai mahdollisuudet hierarkian muodostamiseen. Sukulaissuhteet on minusta pahimmat, vanhemmistasi et pääse eroon, he ovat aina vanhempasi, olivat he sitten mitä tahansa.

Entä kun toisten miellyttämisen tarve ylittää omat tarpeet, mitä se mahtaa olla?