Kommunikoinnista ja sen vaikeudesta

[Suvituulia]

Vain yksi asia monen joukosta, mutta juuri tällä hetkellä mietityttää. Ehkä joku voi samaistua ja tajuaa, ettei ole ainoa eikä varsinkaan hullu.

Kokemuksia (passiivis-agressiivisen) narsistin kanssa kommunikoinnista:

Miten joku voikin saada ajatukset käännettyä omassa päässä niin nurinkurin! Tulee riitaa siitä mitä olen sanonut tai en ole sanonut. Toinen väittää minun sanoneen jotain, mikä ei pidä paikkaansa. Miksi ihmeessä olisin sanonut jotain, mikä ei tunnu yhtään omalta? . En ole sitä mieltä enkä sanoisi mitään mitä en tarkoita. Silti toinen väittää puolustuksekseen minun sanoneen näin. Koska hänhän ei voi enää perua sanojaan, saatikka myöntää olevansa väärässä. Ja saa minut lopulta epäilemään omia sanojani. Enhän minäkään aina muista mitä olen sanonut, jonka toinen varsin hyvin tietää ja käyttää sitä tässä tilanteessa hyväkseen. Tietää myös sen, etten halua tapella ja inhoan ristiriita tilanteita, joten annan helpommin periksi. Tosin riippuu asiasta. Ja osaan kyllä myöntää olevani väärässä, jos näin on.
En silti tajua miksi olisin sanonut muka jotain myöntävästi, vaikka olen oikeasti sitä vastaan. Yritän epätoivoisesti taistella (omassa päässäni) toisen väittämistä vastaan, että itse tiedän mikä on totta ja mikä ei. Ja sen pitää tässä tilanteessa riittää, ainakin minulle itselle. Hoen sitä itselleni, kuin mantraa, jottei toinen pääsisi tekemään liian syvää haavaa.
Millä oikeudella toinen voi aina väittää minun sanoneen jotain, mikä ei pidä paikkaansa. Ja siten tekee minusta hullun. Sanoo, että puhun ihan sekavia. Puhun yhtä ja väitän toista. Ihan kun se tekisi minusta hullun, että puolustan itseäni. Mutta minähän en koskaan voi (enkä saa) olla oikeassa.. Enkä missään nimessä saa sanoa viimeistä sanaa, vaan viisaampana lopetan (=eli häviän).
Jos minä yritän joskus väittää hänen sanoneen jotain mikä pitää paikkansa, mutta ei hänen mielestään, syttyy ydinsota. Siihen vedetään sitten kaikki vanhat kaunat ja vedotaan minun huonoon muistiin. Joten häviän taistelun niinkin päin. Turhanpäiväisiä taisteluita.
Eniten ärsyttää se, että minä (ja joskus lapsetkin) joutuu aina kärsimään epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja henkisestä väkivallasta. Ja lisäksi, jo ennestään huono itsetunto kokee aina kolauksen. Ja kaiken kukkuraksi tämä toinen osapuoli väittää olevansa uhri ja tulleensa kaltoinkohdelluksi!
Tästä kuopasta on vielä matkaa ylöspäin, mutta onneksi olen jo ainakin puolessa välissä

[krassi]

Minulla on paljon kokemuksia siitä, että ex mieheni muutti puheitani muuksi. Riidoissa hän muutti puheeni itselleen edullisiksi. Tämä oli todella kauheaa.

[krassi]

Ex mieheni keksi myös omassa päässään muka varmoja asioita minusta. Aivan äskettäin hän intti tosissaan, että isäni on opettanut minut tanssimaan. Olin aivan ihmeissäni. Olen ollut nuorena tanssikoulussa joululomalla. Muistan tämän kirkkaasti. Ainoa selitys ex mieheni harhaan on se, että hän on nähnyt minun tanssivan yhden kerran isäni kanssa. Ehkä ex ei tiedä, että tanssikouluja on olemassa.
Ex lähti havainnoissan aina omista lähtökohdistaan. Hän ei kykene ajattelemaan muuta maailmaa kuin omansa, suppean.

[Harmaus]

Jotenkin muistelen että olisin vastannut tähän mutta näemmä en sitten vastannutkaan.

Suvituulia, hyvin tuttuja tuntemuksia. Etenkin tuo pään sisään jäänyt kaiku siitä miltä on tuntunut olla pitkäkestoisessa vuorovaikutuksessa narskun kanssa ja huom, samoja tuntemuksia ei oo tullut monenkaan tyypin kohdalla elämän aikana. Sitä ei koskaan kumminkaan sanota keskusteluissa suoraan, välittyy silti juuri toi "et saa olla oikeassa/todistaa mua vääräksi" hyvin intensiivisesti ihan kuin uhmaisi jotain suurta kohtaloa ja katastrofeja seuraa jos ei alistu siihen. Se ei kumminkaan tunnu samalta kuin jos se vastaava tunne tulisi omasta sisimmästä tai jos järjellä ajattelee, koko fiiliksissä ei ole mitään järkeä etenkin jos ei usko kohtaloon tai absoluuttiseen oikeaan ja väärään (vaikka moraalinen ja/tai faktuaalinen käsitys oikeasta ja väärästä olisikin).

Mielenkiintoista tunteessa on myös se, että se ei ole sitä "et voi olla oikeassa, täysin utopistista" (joka tulee gaslightaajien kanssa) vaan ihan kuin narsistin totuutta uhmatessa pitäisi olla lupa joltain korkeammalta taholta: "et saa olla oikeassa tai maailmankaikkeus loppuu". Lopulta se viesti sisäistyy alitajuntaan ja tulee semmonen apaattinen "no ei kai kannata tehdä jos se ei muuta mitään, tarvitsen aina luvan, olenhan vain jatke" ja vain vihanroihussa (sekä itselle omasta saamattomuudesta että narskulle alistamisesta) siitä pääsee hetkeksi irti.

Ja tosiaan tuo, muakin ärsytti tosi paljon nuorena että joidenkin ihmisten kohdalla sanottiin vaan "anna olla ja vetäydy" koska se tuntui enemmän periksi antamiselta (tai pakenemiselta häntä koipien välissä) ja kuin vain antaisi narskun valloittaa ja rellestää vapaasti sen sijaan että asettaisi rajoja vuorovaikutukseen. Toki on kuluttavaa olla narskun kanssa tekemisissä ja siksi on viisasta vetäytyä. Mutta mietitääs semmosia tilanteita joissa oot tehnyt tosi paljon työtä jonkun tavoitteen eteen ja ykskaks narsku tulee ja ottaa tämän kaiken itselleen. Muut vaan sanovat "anna olla, säästä energiaasi" kuin tämä kaikki pitäisi luovuttaa narskulle, vaikka narskun pitäisi opetella saavuttamaan ilman että se on aina "pois" toisilta. Ja sitten jos itse haluaisit opetella valloittamaan ja kilpailemaan sen sijaan että rakennat ja rakastat, se katsotaan heti kuin tekisit jotain sosiaalista syntiä etkä ole enää parempi kuin narsku, vaikka tekisit sitä huomattavasti pienemmällä ja vähemmän radikaalilla mittakaavalla. Kuin kilpaileminen itsessään olisi kielletty koska kaikki kilpailu yhtäkkiä assosioidaan narsismiin ja jalustalle nostamiseen.
Mua teve kilpailullisuus ainakin motivoi tekemään enemmän kuin obsessiivinen konfliktien välttely siinä pelossa että kilpailusta tulee toksista energiaa imevää sakkaamista.

[Emäntä]

Mulla on tänään ollut hyvin hämmentynyt olo kun minun exäni on väittänyt minun antaneen ymmärtää että haluan hänet takaisin. Omasta mielestäni olen ollut ystävällinen mutta lyhytsanainen, ja moneen kertaan olen sanonut että ollaan vaan kavereita. Eihän se tietty oikeasti onnistu mutta olen vaan koittanut olla sovussa.

Nyt on ihan sekava olo että olenko nyt kuitenkin antanut jotain ymmärtää. Hän on järkyttynyt kuinka paha olen ja leikin hänen tunteillaan. Ja välit on nyt taas kerran laitettu poikki. Mitään lasten tapaamisia hän ei kuulemma aio enää sopia minun kanssani vaan hakee lapset silloin kun haluaa Sen huomaa että joka kerta kun laskee suojaukset hetkeksi ja hyvällä hetkellä juttelee vain niitä näitä, se kostautuu tavalla tai toisella. Ihan koko ajan pitäisi muistaa minkä kanssa on tekemisissä, myös silloin kun hän on mukavalla päällä. Ja hänen on aivan mahdoton käsittää että joku muu päättää asioita hänen puolestaan, kuten nyt tämä kun olen meidän yhdessäolomme päättänyt jo kaksi vuotta sitten.

[Uusikuu]

Kuulostaa todella tutulta. Kotona ei koskaan saanut sanoa vastaan, ei edes kunnon argumentteja, sillä ainoastaan äiti sai olla oikeassa. Hänen sanansa on laki ja jos joku kehtaa uhmata sitä, alkaa se passiivis-aggressiivinen mykkäkoulu tai piilo-vittuilu. Monet kerrat peruskoulussa muistan istuneeni auton takapenkilla samalla kun äiti puhui isälle paskaa minusta, olevinaan kuin en voisi sitä kuulla. Myöhemmin jos mainitsin asiasta niin "Ikinä en ole tuollaista sanonut, minua loukkaa kun väität noin."

Äidilläni ja veljelläni on ollut tapana "argumentoida", se kuulostaa aina hyvin paljon tappelulta, mutta lopulta he saavat asiat sovittua. Kun joskus kysyin, miksi äiti ei keskustele näin minun kanssani, hän sanoi "ei sinun kanssa voi, kun suutut aina niin helposti kaikesta." Kun sitten kokeiltiin, niin keskustelun sijaan vastaus oli "Koska minä sanon." Jos kehtasin pyytää lisää syitä, tuli niskaan aina "koska olet nuori ja tyhmä, en luota sinuun, hölmöilet kuitenkin, tms." Totta kai loukkaukset satuttaa, ja jos erehdyin näyttämään sen, iski taas takaisin "Näetkö nyt, ei sun kanssa voi keskustella kun otat kaiken aina niin henkilökohtaisesti."

Tällä hetkellä viestittely vanhempien kanssa on vieläkin todella yksipuolista. He olettavat minun vastaavan heille mahdollisimman nopeasti, mutta en saa omiin viesteihini välillä koskaan vastauksia. Jos saan, on se vain yksi sana päivää myöhemmin ja keskustelut katkeavat siihen. Mutta kai se on helpompi antaa olla, kuin yrittää kommunikoida jonkun kanssa, joka ei siihen suostu/pysty.

[Päätäseinään]

Se tässä "toipumisessa" itselle on pahinta kun koko ajan joutuu miettimään että oliko se sitten oikeasti näin että minä olenkin hullu. Kun ei sitä enää itse tiedä että mikä on totta ja mikä ei. Kun olen saanut kuulla että olen kaikki elämäni perusperiaatteet osoittanut hänelle kuulemma valheiksi.. petän, hyppään baareissa yms kaikki miten ajattelen asioista ja millainen olen niin olen kuulemma esittänyt ja valehdellut. Järki sanoo että olen itse oikeassa mutta silti mietin että ehkä se hullu olenkin minä ja hän on väittämissään oikeassa. Esim tuo baareissa hyppääminen niin yhdessä olomme aikana kävin ihan muutaman kerran kavereiden kanssa alkuaikoina.. sitten en missään. Kunnes tein päätöksen lopullisesta erosta ja päätin että ei mitään yhteyttä ja ystävät halusivat auttaa viikonlopun yli ja toki oli itselläkin niin kamala olo että halusinkin todella olla vain nollat taulussa. Edellisestä kerrasta n. Puoli vuotta. Noh eihän se ero taas ollut lopullinem ja kerroin hörehellisesti että olen ollut baarissa ystävien kanssa niin sain ripityksen kuinka säälittävä olen että 34vuotias äiti ihminen konttaamassa baarin lattioita yms.. niin minä oikein kiitin häntä silloin koko sydämestäni että kiitos kun sanoit suoraan ja avasit mun silmät että ei mun paikka tosiaan oo baarissa ja kotona olen sitten pysynytkin. Nyt taas ajattelen että ei jumaliste.. kyllä äiditkin saa käydä ulkona yms.. sekavaa tekstiä mutta muutama esimerkki tuosta kuinka oma pää menee sekaisin ja alkaa epäillä jo omaa terveyttään. Ja olen todellakin ihan alussa toipumis yrityksessäni mutta nyt aion tämän kierteen katkaista. Hakeuduin työterveyden kautta psykologille ja paukutin sinne kylmästi kaiken mitä siinä tunnissa nyt kerkesin ja loppu tulema oli että hän itki ja minä en.. sain lähetteen psykoterapiaan ja uskon että sieltä saan tukea tähän prosessiin. Mutta kyllä tässä asiassa silti vertaistuki on parasta, hän yritti tuputtaa masennusdiagnoosia mutta hermostuin että aivan varmasti löytyy masennuksen ja ahdistuksen ja hulluuden kaikki tuntomerkit mutta ne ei ole ne asiat mihin haluan apua.

[Päätäseinään]

Se tässä "toipumisessa" itselle on pahinta kun koko ajan joutuu miettimään että oliko se sitten oikeasti näin että minä olenkin hullu. Kun ei sitä enää itse tiedä että mikä on totta ja mikä ei. Kun olen saanut kuulla että olen kaikki elämäni perusperiaatteet osoittanut hänelle kuulemma valheiksi.. petän, hyppään baareissa yms kaikki miten ajattelen asioista ja millainen olen niin olen kuulemma esittänyt ja valehdellut. Järki sanoo että olen itse oikeassa mutta silti mietin että ehkä se hullu olenkin minä ja hän on väittämissään oikeassa. Esim tuo baareissa hyppääminen niin yhdessä olomme aikana kävin ihan muutaman kerran kavereiden kanssa alkuaikoina.. sitten en missään. Kunnes tein päätöksen lopullisesta erosta ja päätin että ei mitään yhteyttä ja ystävät halusivat auttaa viikonlopun yli ja toki oli itselläkin niin kamala olo että halusinkin todella olla vain nollat taulussa. Edellisestä kerrasta n. Puoli vuotta. Noh eihän se ero taas ollut lopullinem ja kerroin hörehellisesti että olen ollut baarissa ystävien kanssa niin sain ripityksen kuinka säälittävä olen että 34vuotias äiti ihminen konttaamassa baarin lattioita yms.. niin minä oikein kiitin häntä silloin koko sydämestäni että kiitos kun sanoit suoraan ja avasit mun silmät että ei mun paikka tosiaan oo baarissa ja kotona olen sitten pysynytkin. Nyt taas ajattelen että ei jumaliste.. kyllä äiditkin saa käydä ulkona yms.. sekavaa tekstiä mutta muutama esimerkki tuosta kuinka oma pää menee sekaisin ja alkaa epäillä jo omaa terveyttään. Ja olen todellakin ihan alussa toipumis yrityksessäni mutta nyt aion tämän kierteen katkaista. Hakeuduin työterveyden kautta psykologille ja paukutin sinne kylmästi kaiken mitä siinä tunnissa nyt kerkesin ja loppu tulema oli että hän itki ja minä en.. sain lähetteen psykoterapiaan ja uskon että sieltä saan tukea tähän prosessiin. Mutta kyllä tässä asiassa silti vertaistuki on parasta, hän yritti tuputtaa masennusdiagnoosia mutta hermostuin että aivan varmasti löytyy masennuksen ja ahdistuksen ja hulluuden kaikki tuntomerkit mutta ne ei ole ne asiat mihin haluan apua.

[TimanttiKeiju]

Nyt en ehdi paljoa kirjoittamaan, sen verran vain, etta kamppailen saman asian kanssa, mika oli totta, mita oikeasti tapahtui, mita ei tosiaankaan tapahtunut, mitas jos mina olenkin se kaheli? Mutta ei, me ei olla sairaita, vain hyvaksikaytettyja ja nyt suunnattoman vahvoja aikuisia. Me selviamme tastakin myllysta. Mikaan tassa ei ole meidan syytamme. Itse otan ensimmaisia epavarmoja askelia uudessa elamassani, en tieda oikein miten pain olla kun nyt saa olla niin kuin haluaa, olen heraamassa 20 VUODEN painajaisesta. Eteenpain ja ylospain!
Youtubessa on tosi hyvia videoita, hae melanie tonia evans

Me kaikki selviamme

[krassi]

Päätäseinään, oli hyvä, että et suostunut mihinkään masennusdiagnoosiin. Minusta on törkeää se, että jos puhuu lääkäreille/hoitajille alistavasta ihmisestä, hoitajat jakelevat diagnooseja mieluummin kuin keskustelevat ongelmista.