Kommunikoinnista ja sen vaikeudesta

[Suvituulia]

Vain yksi asia monen joukosta, mutta juuri tällä hetkellä mietityttää. Ehkä joku voi samaistua ja tajuaa, ettei ole ainoa eikä varsinkaan hullu.

Kokemuksia (passiivis-agressiivisen) narsistin kanssa kommunikoinnista:

Miten joku voikin saada ajatukset käännettyä omassa päässä niin nurinkurin! Tulee riitaa siitä mitä olen sanonut tai en ole sanonut. Toinen väittää minun sanoneen jotain, mikä ei pidä paikkaansa. Miksi ihmeessä olisin sanonut jotain, mikä ei tunnu yhtään omalta? . En ole sitä mieltä enkä sanoisi mitään mitä en tarkoita. Silti toinen väittää puolustuksekseen minun sanoneen näin. Koska hänhän ei voi enää perua sanojaan, saatikka myöntää olevansa väärässä. Ja saa minut lopulta epäilemään omia sanojani. Enhän minäkään aina muista mitä olen sanonut, jonka toinen varsin hyvin tietää ja käyttää sitä tässä tilanteessa hyväkseen. Tietää myös sen, etten halua tapella ja inhoan ristiriita tilanteita, joten annan helpommin periksi. Tosin riippuu asiasta. Ja osaan kyllä myöntää olevani väärässä, jos näin on.
En silti tajua miksi olisin sanonut muka jotain myöntävästi, vaikka olen oikeasti sitä vastaan. Yritän epätoivoisesti taistella (omassa päässäni) toisen väittämistä vastaan, että itse tiedän mikä on totta ja mikä ei. Ja sen pitää tässä tilanteessa riittää, ainakin minulle itselle. Hoen sitä itselleni, kuin mantraa, jottei toinen pääsisi tekemään liian syvää haavaa.
Millä oikeudella toinen voi aina väittää minun sanoneen jotain, mikä ei pidä paikkaansa. Ja siten tekee minusta hullun. Sanoo, että puhun ihan sekavia. Puhun yhtä ja väitän toista. Ihan kun se tekisi minusta hullun, että puolustan itseäni. Mutta minähän en koskaan voi (enkä saa) olla oikeassa.. Enkä missään nimessä saa sanoa viimeistä sanaa, vaan viisaampana lopetan (=eli häviän).
Jos minä yritän joskus väittää hänen sanoneen jotain mikä pitää paikkansa, mutta ei hänen mielestään, syttyy ydinsota. Siihen vedetään sitten kaikki vanhat kaunat ja vedotaan minun huonoon muistiin. Joten häviän taistelun niinkin päin. Turhanpäiväisiä taisteluita.
Eniten ärsyttää se, että minä (ja joskus lapsetkin) joutuu aina kärsimään epäoikeudenmukaisesta kohtelusta ja henkisestä väkivallasta. Ja lisäksi, jo ennestään huono itsetunto kokee aina kolauksen. Ja kaiken kukkuraksi tämä toinen osapuoli väittää olevansa uhri ja tulleensa kaltoinkohdelluksi!
Tästä kuopasta on vielä matkaa ylöspäin, mutta onneksi olen jo ainakin puolessa välissä

[krassi]

Minulla on paljon kokemuksia siitä, että ex mieheni muutti puheitani muuksi. Riidoissa hän muutti puheeni itselleen edullisiksi. Tämä oli todella kauheaa.

[krassi]

Ex mieheni keksi myös omassa päässään muka varmoja asioita minusta. Aivan äskettäin hän intti tosissaan, että isäni on opettanut minut tanssimaan. Olin aivan ihmeissäni. Olen ollut nuorena tanssikoulussa joululomalla. Muistan tämän kirkkaasti. Ainoa selitys ex mieheni harhaan on se, että hän on nähnyt minun tanssivan yhden kerran isäni kanssa. Ehkä ex ei tiedä, että tanssikouluja on olemassa.
Ex lähti havainnoissan aina omista lähtökohdistaan. Hän ei kykene ajattelemaan muuta maailmaa kuin omansa, suppean.

[Harmaus]

Jotenkin muistelen että olisin vastannut tähän mutta näemmä en sitten vastannutkaan.

Suvituulia, hyvin tuttuja tuntemuksia. Etenkin tuo pään sisään jäänyt kaiku siitä miltä on tuntunut olla pitkäkestoisessa vuorovaikutuksessa narskun kanssa ja huom, samoja tuntemuksia ei oo tullut monenkaan tyypin kohdalla elämän aikana. Sitä ei koskaan kumminkaan sanota keskusteluissa suoraan, välittyy silti juuri toi "et saa olla oikeassa/todistaa mua vääräksi" hyvin intensiivisesti ihan kuin uhmaisi jotain suurta kohtaloa ja katastrofeja seuraa jos ei alistu siihen. Se ei kumminkaan tunnu samalta kuin jos se vastaava tunne tulisi omasta sisimmästä tai jos järjellä ajattelee, koko fiiliksissä ei ole mitään järkeä etenkin jos ei usko kohtaloon tai absoluuttiseen oikeaan ja väärään (vaikka moraalinen ja/tai faktuaalinen käsitys oikeasta ja väärästä olisikin).

Mielenkiintoista tunteessa on myös se, että se ei ole sitä "et voi olla oikeassa, täysin utopistista" (joka tulee gaslightaajien kanssa) vaan ihan kuin narsistin totuutta uhmatessa pitäisi olla lupa joltain korkeammalta taholta: "et saa olla oikeassa tai maailmankaikkeus loppuu". Lopulta se viesti sisäistyy alitajuntaan ja tulee semmonen apaattinen "no ei kai kannata tehdä jos se ei muuta mitään, tarvitsen aina luvan, olenhan vain jatke" ja vain vihanroihussa (sekä itselle omasta saamattomuudesta että narskulle alistamisesta) siitä pääsee hetkeksi irti.

Ja tosiaan tuo, muakin ärsytti tosi paljon nuorena että joidenkin ihmisten kohdalla sanottiin vaan "anna olla ja vetäydy" koska se tuntui enemmän periksi antamiselta (tai pakenemiselta häntä koipien välissä) ja kuin vain antaisi narskun valloittaa ja rellestää vapaasti sen sijaan että asettaisi rajoja vuorovaikutukseen. Toki on kuluttavaa olla narskun kanssa tekemisissä ja siksi on viisasta vetäytyä. Mutta mietitääs semmosia tilanteita joissa oot tehnyt tosi paljon työtä jonkun tavoitteen eteen ja ykskaks narsku tulee ja ottaa tämän kaiken itselleen. Muut vaan sanovat "anna olla, säästä energiaasi" kuin tämä kaikki pitäisi luovuttaa narskulle, vaikka narskun pitäisi opetella saavuttamaan ilman että se on aina "pois" toisilta. Ja sitten jos itse haluaisit opetella valloittamaan ja kilpailemaan sen sijaan että rakennat ja rakastat, se katsotaan heti kuin tekisit jotain sosiaalista syntiä etkä ole enää parempi kuin narsku, vaikka tekisit sitä huomattavasti pienemmällä ja vähemmän radikaalilla mittakaavalla. Kuin kilpaileminen itsessään olisi kielletty koska kaikki kilpailu yhtäkkiä assosioidaan narsismiin ja jalustalle nostamiseen.
Mua teve kilpailullisuus ainakin motivoi tekemään enemmän kuin obsessiivinen konfliktien välttely siinä pelossa että kilpailusta tulee toksista energiaa imevää sakkaamista.