Vanhemman kohtelu

[Soturi90]

Moikka, olen toiselta vanhemmaltani kuullut usein näitä asioita ja olen vasta nyt aikuisena alkanut pohtia onkohan hänellä jokin persoonallisuushäiriö tai jotain piirteitä niistä. Olen ihan hiljattain herännyt siihen, ettei tämä ole ollut normaalia, olin vaan niin tottunut siihen ja itsetunto maassa. Mutta mitä muut täällä ajattelevat näistä kokemuksistani? Vanhemmalleni siis oli tärkeää antaa hyvä vaikutelma ulospäin ja myös minä kuuluin siihen.
Kuulin usein olevani läski ja harvahiuksinen, ihan jo siis nuorena 12-vuotiaana. Hän usein vertaili ulkonäköäni muihin ja minä olin aina se lihava vaikka todellisuudessa olin normaalipainoinen. Olen ollut tilanteessa, jossa eräs henkilö pahoinpiteli sisarukseni eikä vanhempani tehnyt tälle mitään vaikka näki tämän eikä tästä koskaan puhuttu. Hän on aina ollut kylmä eikä näyttänyt tunteitaan lapsiaan kohtaan.
Minun tuli olla samanlainen kuin hän, jotta olisin hyvä. Nyt kun aloin puhua menneisyydestäni, sain kuulla keksineeni kaiken. Pienenäkin olin kuulemma jo valehtelija enkä rakastanut häntä. Hän sanoi minun olevan katkeroitunut kun puhuin menneisyydestä eikä koskaan puhunut kanssani mistään. Olen kuulemma aina liian herkkä ja loukkaannun kaikesta vaikka olen ollut täysin valmis keskusteluun. Nyt kuitenkaan en enää jaksa vuosien yrittämisen jälkeen ja välit on menneet usein poikki hän kuitenkin yrittää aina erilaisilla keinoilla saada minut takaisin ja lupailee kaikenlaista, mutta sitten taas sama meno jatkuu. Kuulin myös, että kaikki olisi hyvin jos vaan olisin hiljaa. Eihän tämä voi olla normaalia. Kuulisin mielelläni kohtalontovereiden ajatuksia ja kokemuksia.

[ristiriita34]

Hei,

Olet kokenut ns. "gaslightausta", kuten olen minäkin. Olen "Liian sitä" ja "Liian tätä" ja miksi et ole "sitä ja tätä". Mutta kun miettii hetken tätä, ketä terve ihminen sanoo toiselle mitään tällaista? Tämä on tapa heikentää sinun omaa todellisuustajuasi ja yritys hyväksyä kaltoinkohtelijan todellisuus (jossa olet siis vääränlainen ja huono). Oikeassa elämässä ketään ei hyökkää sinua vastaan siksi, että "olet jotain". Normaalit ihmiset ymmärtävät ja antavat tilaa eivätkä oleta sinusta samantein jotakin pahaa. Tämä on ollut ainakin minulle todella hankala asia ymmärtää. Että en olekkaan "vääränlainen ja huono" vaan sanoja on käytetty minua vastaan kun olen vasta ollut muodostamassa omaa identiteettiäni. Koko elämäni olen mennyt läpi fiiliksellä, että mussa on jotakin perimmäisesti vialla ja olen huono enkä kelpaa. Se olikin vain omien vanhempieni trauma. Ota etäisyyttä ja tutustu siihen omaan itseesi, huomaat pian, että olet oikeasti aika siisti tyyppi ja se kaikki haukkuminen oli pelkkää paskaa.

[Soturi90]

Kiitos ihanasta vastauksesta! Realiteetteja tulee muistuttaa aina mieleen itselle, koen juuri noita samoja fiiliksiä kuin sinä. Tuo sumuttaminen on pahinta kyllä, sitä alkaa epäillä heti itseään. On niin lohdullista kuulla, että joku ymmärtää ja tietää miltä tämä tuntuu. Mikä sinulla on auttanut pitämään realiteetteja mielessä parhaiten? Toivon kaikkea hyvää sinulle ja jos vietät joulua niin mukavaa joulun aikaa ja iloista uutta vuotta!

[Soturi90]

Ja etäisyyden ottaminen onkin hyvä idea! Sitä olen jo vähän tehnytkin ja aion jatkaa sillä linjalla.

[ristiriita34]

Kiitos ihanasta vastauksesta! Realiteetteja tulee muistuttaa aina mieleen itselle, koen juuri noita samoja fiiliksiä kuin sinä. Tuo sumuttaminen on pahinta kyllä, sitä alkaa epäillä heti itseään. On niin lohdullista kuulla, että joku ymmärtää ja tietää miltä tämä tuntuu. Mikä sinulla on auttanut pitämään realiteetteja mielessä parhaiten? Toivon kaikkea hyvää sinulle ja jos vietät joulua niin mukavaa joulun aikaa ja iloista uutta vuotta!

Hei,

kyllä, lohdullisinta on minullakin ollut, että olen saanut puhua ihmisten kanssa, jotka ovat käyneet/käyvät samaa asiaa läpi. Vielä kun kyseessä on oma vanhempi niin yhteiskunta, sosiaaliset normit ym. voivat olla aika tuomitsevia, joten oman äänen kuulumaan saanti voi olla hankalaa, jos ei jopa jossakin tapauksissa mahdotonta.

Itse kävin / käyn edelleen läpi asiaa, omasta narsismi-oivalluksestani alkaa tulla kuluneeksi pian 4 vuotta (tosin olin epäillyt jo paljon aikaisemmin jotain vastaavaa mutta en osannut oikein sanoittaa sitä, ajattelin vain, että hän on "outo"). Sekaan on mahtunut paljon itsensä epäilyä, sitä narsistin ääntä päässä, joka haukkuu ja mitätöi mutta muutos 4 vuoden takaiseen on jo valtava. En esimerkiksi aktiivisesti kuule enää hänen haukkumistaan pääni sisällä ja olen tietyllä tavalla oppinut hyväksymään hänen tilansa enkä odota häneltä mitään sen parempaa. Ehkä minua on auttanut se, että muistan, että kyseessä on persoonallisuushäiriö. Tila, joka on syntynyt hänelle jo lapsena. Siksi minun ei tarvitse ottaa itseeni tai sisäistää mitään hänen julmia sanomisiaan sillä ne ovat vain osa sitä sairasta manipulaatioleikkiä, joka kuuluu tuohon häiriöön. Itselleni auttoi myös no-contact, jossa olen ollut kolmisen vuotta. Se oli voimaannuttavaa sillä en ollut enää jokin, jota voi potkia ja komennella vaan oma autenttinen itseni, joka tekee omat valinnat ja vastaa itse omasta elämästä. Ehkä tässä on sellainen omituinen kultainen reunus, että kun tällaisen jälkeen oppii löytämään rakkauden itseään kohtaan niin se on suorastaan säteilevää. Olen visualisoinut sen pimeän luolan nurkasta kohti valoa. Ensin valo on tuskin näkyvissä mutta askel askeleelta se kasvaa ja luola alkaa muuttumaan pienemmäksi ja jäämään taakse.

Hyvää joulua ja hyvää uutta vuotta myös sinulle!

[Soturi90]

Juuri nuo yhteiskunnan normit on hankalat, aina joku on sitä mieltä, että kyllä oman vanhemman kanssa on pakko olla tekemisissä ja tuntuu kuin olisi velkaa jotain. Hienoa kuulla, että sinulla on helpottanut se kun kuulit sen syyttävän äänen. Minussakin on epävarmuus vielä tiukassa vaikka tiedän, että minua ei voi muut ihmiset määrittää. Kai siihen auttaa aikakin, mutta paljon saa tehdä työtä, että noista kokemuksista pääsee eroon. Usein on tullut valvottua öitä ja keskellä yötä saattaa nousta mieleen huono kohtelu tai ilkeät sanat ja sen jälkeen todettu "ei tollaista koskaan tapahtunutkaan, keksit kaiken omasta päästäsi". Muistan vieläkin sen tunteen kun noita tapahtui, kuinka sydän ikään kuin jätti lyönnin välistä kun mietin, että minua syytetään valehtelijaksi vaikka tasan tiedän mitä tapahtui.

[Brokensoul]

Yhteiskunnan ja kanssaihmisten normit todellakin vaativat, että olet vanhempiesi kanssa tekemisissä ja yheydessä. Ja jos et ole, niin SINUSSA on jotain vikaa. Olen tehnyt todella paljon töitä itseni kanssa, että pääsisin tästä syyllisyydestä eroon, ja viimein, parinkymmenen vuoden työstämisen jälkeen, tunnen olevani vapaa tästä syyllisyydestä. Narsistisesti käyttäytyvää äitiäni en voi muuttaa, hän jyrää kaikki läheisensä alleen. Omaa suhtautumistani häneen voin. Isäni on ollut niin kauan kuin muistan äitini jyräämä. Nykyisin, puoliksi liikuntakyvyttömänä, minun käy häntä sääliksi, mutta en voi asialle mitään. Hänen olisi pitänyt itse pitää puoliaan vielä silloin kun oli mahdollista, kukaan muu ei voi tehdä aitä hänen puolestaan. Viime vuonna tarjoutui tilaisuus keskustella isäni kanssa, ja ratkesin puhumaan äitini käytöksestä ja tavasta miten hän kohteli minua, ja sanoin, ettei minulla ollut mitään velvollisuutta kuunnella sellaista tekstiä. Isäni hieman syyllisti minua ja sanoi "hän on kuitenkin äitisi, yritä ymmärtää". Aivankuin se olisi syy, miksi minun pitäisi yhä edelleen, vuodesta toiseen kuunnella solvaamista ja kääntää vain toinen poski. Ei, siihen en enää suostu. Olen sanonut saman myös äidilleni, joka ei tietenkään ymmärrä yhtään mitä sanoin, olen vain kiittämätön hankala kakara. Mutta itselläni on nyt seesteisempi olo kuin aikoihin.

[Soturi90]

Juuri tuohon pitää pyrkiäkin, että itselle tulee helpompi olo. Kun ei sekään normaalia ole, että toisen seurasta tulee ahdistava olo tai joutuu vaikenemaan, ettei toinen vaikka suutu tai ala haukkumaan. Itseään ei kannata uhrata