Havahtuminen

[Brokensoul]

Heips,
nämä kaikki, mikä tahansa ylläolevista kirjoituksista, voisi olla minun kirjoittama. Minullakin meni aikansa, ennenkuin havahduin huonoon, omituiseen oloon, vaikka koko ikäni lapsesta asti olen elänyt "tuntosarvet koholla", ja tiennyt, että jotain on pielessä. Tämä syyttely, jopa oman pään sisällä oleva äidin mitätöivä ääni, on niin kovin tuttua. Tehdessäni yhä tänä päivänä jotain, "kuulen" joskus sisälläni äänen, "mitä tuo nyt on taas olevinaan, ei tuo ole mistään kotoisin, minä tekisin sen paljon paremmin, tuosta ei tule mitään, eihän tuo edes ole...jne". Nykyisin suljen sisäiset korvani tajutessani kuinka vahingollista tuon äänen kuunteleminen on. Vähä vähältä olen päässyt lähes kokonaan siitä eroon, mutta en vieläkään täysin.
Nyt aikuisena olen analysoinut äitini käytöstä vuosien varrella, olen lukenut kymmeniä narsismia käsitteleviä kirjoja, kuunnellut luentoja, podcasteja ja asiantuntijoiden ajatuksia, ja tullut siihen tulokseen, että äitini on ollut, ja on edelleen, kateellinen minulle. Ajatus on outo, miten joku voi olla kateellinen omalle lapselleen, luulisi, että on ylpeä lapsestaan ja lapsensa saavutuksista. Alkaessani muuttua tytönrääpäleestä naiseksi, äitini mitätöinti minua, ulkonäköäni, olemustani, käytöstäni kohtaan lisääntyi, haukkui lihavaksi, sanoi kerran ystäväni lähdettyä "miksei sinulla voi olla tuollaiset kauniit kapeat kasvot kuin ***lla, vaan tuollainen iso lihava naama!" (Vielä vuosikymmenien päästä kuulin tuon tokaisun, kun aikuisopiskelijaporukastani otettiin ryhmäkuvaa. Menin tarkoituksella takariviin. Yllätyin kuvan tultua julki, että eihän minulla ole yhtään lihavampi naama kuin opiskelukavereillani!) Äitini oli kova flirttailemaan, ja ilmeisesti pelkäsi, että minä alankin varastaa kypsyessäni naiseksi huomion hänen jäädessä syrjään. Hän jopa flirttaili ensimmäiselle poikaystävälleni.
Nykyisin äitini on jo iäkäs, mutta minun vähättely ja selän takan mm.sukulaisille haukkuminen on jatkuvaa. Jos, hyvin harvoin, vain pakottavissa tilanteissa, käyn lapsuudenkodissani ja teen siellä jotain auttaakseni tai pyynnöstä, en koskaan saa kiitosta. Yleensä moitteet, että se mitä tein oli väärin, huonosti tai huolimattomasti tehty, joskus olisi jopa ollut parempi jättää tekemättä, ettei muka olisi tullut vahinkoa. No, enpä nykyisin enää suostukaan missään "auttamaan", kun ei siitä ole mitään apua. Tämä aiheuttaa suurta henkistä ristiriitaa, kun haluaisin auttaa, mutta se on käytännössä tehty mahdottomaksi. Niinpä tyydyn nyt tähän tilanteeseen, ja katson tuleeko vielä hetkeä, jolloin minua ihan oikeasti tarvitaan. Jollain lailla, jostain käsittämättömästä syystä, olen yhä kaiken paskankin jälkeen, yhä jos en nyt toiveikas, niin odottavalla kannalla, että saisin ihmisarvoni takaisin äitini silmissä.

[Soturi90]

Tuohon viimeisimpään viestiin; älä odota, että arvosi äidin silmissä muuttuisi. Sellainen ihminen, joka haukkuu omaa lastaan noin on häiriintynyt. Olen saanut samat haukut kuin sinä, äitini haukkui minua aina läskiksi ja näytti käsillään kuinka iso vatsa minulla on vaikka todellisuudessa oli normaalipainoinen 12-vuotias. Vielä tänäpäivänäkin tuo muistuu mieleen aika ajoin. Tärkein mitä voit tehdä on alkaa rakentaa itsellesi omanarvontuntoa ja itsetuntoa, koska sinä voit muistuttaa itseäsi siitä kuinka arvokas olet. Kaikkea hyvää sinulle!