Marianne, mietin enempi vaan jos narsku pelaa totuudenmukaisuudesta irrallista älypeliä, tommosia ihan yhtä hölmöjä argumentteja vois käyttää kääntääkseen sen pelin sitä vastaan ainaki hetkellisesti. Pari kertaa jos en faktoilla oo saanut iskettyä äidille takaisin, oon sit vetäny tommoseks tyhmäks argumentoinniks ja kun oon heittänyt tarpeeks nasevasti (en vihasena) niin äiti on perääntynyt naurujen kera... joskus se vittuuntuu mulle ja tiuskii "no sähän se meijän perheen älykkö oot" jos esitän faktoja mut jos vedän älyttömäks huumoriks niin se ei kykene puolustautumaan muulla kuin perääntymällä ja toteemalla että oli hauska. Siinä mielessä vähän viha-rakkaussuhde tähän argumentointiin tullu mutta toimii!
Lisäks toi uskonnollisuus teema ja jeesus-kompleksit kun tuli taas puheeks... en tiiä kuinka moni muu on havahtunu varhoin uskonnon tuntuvan jotenkin narsistin aivopesulta sen lisäks että se on hallitsijoitten tapa hallita massoja, mutta yhtäkkiä jäin tutkailemaan tota Jeesus-kompleksia ja narsistin "jumalan sana" ideaa paremmin. Jos Jeesus oli Jumalan poika jonka piti kantaa kaikki ihmisten synnit ja antaa ne anteeksi, eikös siinä oo vähän sama kuvio kuin narsistin lapsen matkassa kohti psykologista parantumista ja vapautta. Niin moni meistä uhrautuu liikaa toisten takia.
Voisko vertauskuvallisesti ajatella että Jeesus olis ollut narsistin lapsi? Ja sen ihmeet psykologisia vertauskuvia. Silleen se kuulostaa vähemmän aivopesulta kyl mut en kääntys uskoon vaikka mikä olis perimmäinen tarkotus. Oon aina halunnut olla vapaa tekemään asioita mitä ns. "normaalit" ihmisetkin tekee ilman mitään perätöntä syyllisyyttä tai pelkoa että muilla ihmisillä on enemmän valtaa "tuomita tai vapauttaa" mut kuin itelläni (samoin oon ollut v*ttuuntunut että gootti- ja hevarityyli yhdistetään liian usein automaattisesti aitoihin huumediilereihin ja rituaalimurhaajiin yms). Välillä kiusaamisesta on nimittäin seurannut tunne kuin mut oltas yleisesti tuomittu kärsimään ihan väärin perustein, eikä mulla oo enempää sananvaltaa kuin rikollisella joka just kärähti jostain vakavasta... mutta mistä, jos aina on pyrkinyt olemaan hyvä, kiltti ja tunnollinen? Ellei ne ole oikeasti niitä "vääriä" piirteitä ja empaatithan näkee sosiopaattien valtapelin läpi, joten korruptoituneen leimahan siinä helposti lävähtää otsaan jos et alistu uhriksi.
Kuulostaa lapselliselta mutta koska mun äiti tosiaan itekin välillä sai jotkut mun mielenkiinnon kohteet kuulostamaan melkeinpä "syntisiltä" ja sit saatto projisoida justiin sen syntisyydestä saarnaamisen muhun jos osoitin että hän tekee samaa mitä kieltää mua tekemästä (eli mun ei tartteis olla tekemättä tai tuntea syyllisyyttä kuten hän haluaisi). Vihaan just sitä "älä tee mitä mä teen, vaan sitä mitä mä sanon" asennetta.
Tietyllä tapaa symppaan näitä keillä on vakavat psykoosisairaudet joihin liittyy uskonnolliset arkkityypit, oli kyse jumalista tai demoneista... ite ottanut samat arkkityypit huumorilla mutta silti samalla pelännyt mitä jos ne on vakavammassa mielessäkin olemassa mun oman todellisuudentajuni "ulkopuolella", mikä on vähän sama kuin pelätä sekä psykoosisairautta että uskontoa. Pelännyt näyttää aggressiota tai kostaa ihmisille ketkä satuttaa mua koska joku yliluonnollinen saattas kumminkin palautua takasin mulle, vaikka toisaalta oon joskus vannonut jollekin kostoa karman nimeen (etten ite jäis suoraan kiinni jos onnistusin).

Äitiä pelkäsinkin ja mun lapsuuden kaverit pelkäs kans. Äidillä on jumaluuskompleksi, sosiaalista valtaa, kyky saada likasinkin valhe ja teko kuulostamaan viattomalta ja loputtomasti energiaa huutaa.. mitä mulla ei ole. Ymmärrän myös nyt miksi eriävistä näkökannoistani huolimatta oon välillä perättömästi pelännyt sosiopaatteja jotka piiloutuu uskonnon tai muun yleisesti "hyvänä" käsitetyn tarkotuksen tai liikkeen taakse ja sieltä sit manipuloi ihmisiä antaakseen "turvaa" pahoilta (siis itse niiksi leimaamiltaan) ihmisiltä ja saavat sosiaalista valtaa tuhota jopa viattomia sillä tavoin. Saatan myös paremmin ymmärtää miksi isäni on hänen kanssaan jumissa vaikkei hänkään ole uskovaisten "hyvästä" silleen riippuvainen. Vaikka toisaalta hän kyllä tuntuu olevan myös tietoinen äidin narsismista muttei välitä.
Onneksi ei oo samassa mittakaavassa ollut kuin stereotyyppiset esimerkit amerikan mantereen puolelta. Tuntuu että leväperäsin emotionaalinen vankila olis just auennut. En tiedä onko kukaan muu koskaan kokenut vastaavia fiiliksiä aiheesta. Tunteella tiedät mutta järjellä ei aukee syvällisemmin, ennen kuin....