Milloin lapsi pitää pelastaa narsistivanhemmalta?

[Milla]

Tämä on kyllä niin hyvä ja tärkeä aihe, että tähän tarvittaisiin oikeasti jotain päteviä vastauksia. Varsin monella näyttää sama kysymys pyörivän mielessä - vaikka ketju jo hieman vanhempi onkin.

Meillä on nykyään tilanne se, että vuosi sitten muutin lasten kanssa omaan asuntoon ja me kaikki olimme erittäin huojentuneita. Peruskouluikäiset tyttöni tekivät heti selväksi, että isän luo eivät sitten halua mennä sitä ahdistavaa saarnaa kuuntelemaan eivätkä myöskään menneet. Alkujaan koulutietkin turvattiin ja lapset olivat siinä uskossa, että isän luo ei todellakaan tarvitse enää mennä. He eivät vastanneet isän puheluihin ja viesteihin, vaikka se tuntui heistä todella pahalta. Koska isä oli ihan pihalla kuin lumiukko siitä miksi olimme lähteneet ja halusi tavata lapsiaan (olin myös niin luvannut ilmoittaessani hänelle lähdöstäni), yritin saada lapset suostumaan edes hetkeksi isälleen. Monen viikon päästä he lopulta vastahakoisesti suostuivat "kokeilemaan" ja vaikka siitä oli tullut vain paha mieli, yritin puoliväkisin saada heitä isälleen edes silloin tällöin.

Samoihin aikoihin asiaa puitiin lastenvalvojalla, joka oli tietoinen taustastamme ja osasi ohjata tapaamista oikeaan suuntaan. Isä vaati lapsia luokseen yöksi, mutta saimme hänet kuitenkin suostuteltua pelkkiin päivätapaamisiin muutaman kuukauden sopimusajaksi. Tytöistä oli todella hyvä, ettei ollut pakko yöpyä, mutta isälle tämä oli vain esityötä sen eteen, että saisi heidät luokseen viikko-viikko-sopimuksella. Lasten kautta kuulin, että hän ei tulisi missään tapauksessa suostumaan vähempään, joten ensimmäisen sopimuksen umpeuduttua uutta ei sitten tehty ollenkaan ja yli puoli vuotta on nyt menty ilman mitään sopimusta. Isää se ei ole haitannut, koska on ilman sopimustakin saanut lapset luokseen joka toiseksi viikoksi. Hän on mestari manipulaattori eikä todellakaan anna tytöille tai minulle mitään mahdollisuutta vastustaa häntä tässä. Käytännössä hän on siis vain määrännyt lapset tulemaan luokseen tiettyinä aikoina eikä hän ole siitä minunkaan kanssa mitenkään sopinut tai kysynyt, vaan vain lapsilta olen asiasta kuullut, että näin on isä määrännyt.

Aina kun isän luona on ollut erityisen vaikeaa, tytöt tulevat aivan uupuneina kotiin ja sanovat, etteivät halua sinne enää mennä. Asiasta on puhuttu ties kuinka monen auttavan tahon luona ja mm. lastensuojelun selvä mielipide on, että lapset kärsivät kovasti tilanteesta ja heitä tulisi siltä nyt suojella. Kuitenkin minun pitäisi se itse käytännössä toteuttaa - mutta kuinka? Lapset kieltävät aivan ehdottomasti, että mitään heidän kertomaansa ei saa kertoa isälle eikä isälle saa missään tapauksessa sanoa, että he eivät halua hänen luokseen mennä. He itse eivät sinne halua mennä (mutta kokevat että on pakko) ja voi niitä ahdistavia tilanteita, kun he vuorollaan päättävät, että nyt riitti ja eivät sinne enää mene. Sitten menee pari päivää tekosyitä isälle sepittäen, puheluita&viestejä vältellen, kunnes paine kasvaa niin kovaksi, että toinen päättää lähteä ja toinen on sen vuoksi hätää kärsimässä. Monet kerrat on vessaan lukittauduttu, että ei tarvitse isälle puhua... Olen aina sanonut, että pakko ei ole mennä ja minä kyllä hoidan sen päätöspuolen ja kannan siitä vastuun, mutta ongelma tässä on se, että silloin minun pitäisi ilmoittaa isälle myös syy, miksi lapset eivät hänen luokseen enää tule, mutta lapset eivät anna lupaa siihen. Heille on aivan ehdotonta, että isä ei saa missään tapauksessa tietää. He sanovat suoraan, että jos minä tai joku sosiaalitädeistä kertoo isälle mitään, he eivät ikinä enää kerro kenellekään mitä siellä isän luona oikeasti tapahtuu, vaan alkavat valehdella meillekin. Isälle ei voi koskaan kertoa totuutta mistään, vaan he valehtelevat hänelle koko ajan niin pienistä kuin suuristakin asioista, kun takaraivossa koko ajan jyskyttää pelko isän suuttumisesta ja sitä seuraavasta hyvin ahdistavasta jopa tunteja kestävästä saarnasta ja painostuksesta, jonka lopuksi on aina pyörrettävä omat sanomiset ja myönnettävä, että isä on oikeassa. Niinpä he isälle kertovat koko ajan, että haluavat olla hänen luonaan ja haluavat myös, että isä muuttaisi meidän kanssamme yhteen (mitä he siis eivät oikeasti halua).

Tänään taas toinen tytöistä kävi isä-viikolla luonani tekemässä läksyjä ja saatoin hänet kävellen takaisin. Matkalla lapsi avautui viime aikaisista tapahtumista ja minusta oli niin paha jättää hänet sinne talon kulmalle. Tunnen itseni niin avuttomaksi auttamaan omia lapsiani. Jos jotain esimerkkiä tämän päiväisestä keskustelusta kaipaatte, niin kuulemma tyypillisesti isä innostuu aina nukkumaanmenon aikaan kymmeneltä illalla tenttaamaan lapsilta jotain minun ja hänen väliseen parisuhteeseen liittyvää ja kysyy hankalia kysymyksiä ja vaatii sanasta-sanaan-kuvailuja mitä tytöt ovat minulle sanoneet ja mitä minä olen vastannut. Siitä se saarna voi kestää puoleen yöhön ja isä neuvoo heitä kuinka heidän tulee minulle sanoa näin ja noin ja jos en kuuntele, niin heidän tulisi minulle suuttua ja vaatia minua väkisin ottamaan isä meille asumaan. On kuulemma lasten vastuulla saada minun pääni kääntymään ja isä antaa heille takarajoa mihin mennessä heidän pitäisi tehtävä suorittaa, tai muuten isä uhkaa lähteä pois Suomesta ja katkaista yhteyden heihin. Viimeisimpänä hän on neuvonut, että kun avioero pian tulee voimaan, niin tyttöjen pitää ilmoittaa viranomaisille, että he haluavat muuttaa osoitteensa isän luokse, jotta minä sitten ikävöisin heitä ja suostuisin asumaan taas yhdessä. Tyttö oli kysynyt, että mitä jos äiti ei sittenkään suostu, niin isä oli sanonut, että silloin hän ei rakasta teitä lapsia lainkaan. Hän on myös varoittanut heitä, että kohta äiti ottaa jonkun suomalaisen miehen ja tuo hänet meille kotiin, ja sitten se mies alkaa katsoa tyttöjä sillä silmällä, niin kuin kaikki suomalaiset miehet kuulemma tekevät. Kun sanon meneväni mummun luona käymään (hoidan vanhaa äitiäni), niin ei kuulemma voi tietää jos menenkin silloin jonkun miehen luo. Varmaan lapsista on mukava kuunnella sellaista omasta äidistään... Niistä alkuajoista, kun lapset eivät muuttomme jälkeen halunneet tavata isäänsä, isä on vääntänyt sen nyt niin, että minä olinkin pakottanut lapset tekemään niin. Se on kaukana totuudesta, ja lapsista on ihan kamalaa, kun todellisuus vääristyy koko ajan ja he joutuvat isän reaktioiden pelossa hänelle myös myöntelemään kaiken.

Itsellä alkaa pian olla mitta niin täysi, että lasten luottamuksen menettämisen uhallakin kiellän kohta nämä pakkovierailut. Sen seuraukset voivat vain olla vielä paljon pahemmat kuin mitä tähän asti on voitu kuvitellakaan. Tytöt ovat joutuneet tähän asti ikään kuin uhrautumaan, jotta isä olisi tyytyväinen ja pysyisi rauhallisena (toisin sanoen toiveikkaana sen suhteen, että saisi minut takaisin). Nurinkurista, että hän minua nyt niin kiihkeästi haluaa, kun yli 20v. sain kuulla haukkuja miten olen pilannut hänen elämänsä ja miten hän haluaisi jonkun muun tilalleni. Hän halusi nähdä miten naamani venähtää, kun näen hänet blondin kainalossa... eipä ole blondia vielä näkynyt ei... ikävä kyllä... lapsille kuitenkin oli kehuskellut kuinka joku naapurin parikymppinen tyttö itseään hänelle (viisikymppiselle ukolle!) jatkuvasti tyrkyttää, mutta ei kuulemma käy, kun haluaa vaimonsa takaisin. Takaisin en siihen kärsimykseen itseäni enkä lapsiani vie, en vaikka sataisi taivaan täydeltä blondeja maahan. Minä ja vanhin jo täysi-ikäinen lapseni olemme päässeet ihanaan vapauteen, mutta miten pelastan vielä nuoremmat lapseni? Meille on suositeltu turvakotia tai muuttoa paikkakunnalta, mutta en halua/voi muuttaa, koska meidän elämämme on nyt tässä, on minun työni, lasten koulut ja apuani tarvitseva äitini.

[linda]

Kuulostaa kovin tutulta kaikki tuo manipulointi, syyllistäminen ym. Olen niin pahoillani puolestasi ja tiedän tuon avuttomuuden tunteen.

Meillä lopulta sovittelija totesi, että lapsi on tarpeeksi vanha, jotta hänen tahtonsa voidaan ottaa huomioon. Tytär alkoi taas parin kk tauon jälkeen käydä isällään omasta tahdostaan ja toki ongelmia on ollut, mutta ei mitään aiempaan verrattavaa. Tosin nyt tytär alkaa käymään taas koulupsykologilla juttelemassa, kun hänellä on keskittymisvaikeuksia(on aina ollut) ja hän on kovin äkkipikainen ja hermostuu omasta mielestään liiankin helposti. Koin, että nyt on taas aika hakea tukea.

Ymmärrän, että lapsesi pelkäävät tuottavansa isälleen pettymyksen/suututtavansa hänet, mutta tilanne alkaa menemään mielestäni jo liian pitkälle. Onko mahdollista saada lisätukea jostain, esim kouluterveydenhoitajalta tai koulupsykologilta? Olisi hyvä, jos mahdollisimman moni ”ulkopuolinen” tietäisi tilanteestanne, jotta tulevaisuudessa jos/kun tarvitset todistajia, niitä myös löytyisi.

Minusta sinun pitäisi ilmoittaa isälle, etteivät tytöt halua tulla. Isä ei sitä varmasti ymmärrä ja tekee kaikki temput tyttöjen pakottamiseksi luokseen, mutta valitettavasti kuulostaa siltä, että lastesi tilanne ei ainakaan parempaan muutu, enkä tiedä, miten kauan lasten psyyke kestää tuollaista kuormitusta. Ovatko tytöt jo 12-vuotiaita? Silloinhan he saisivat jo lain mukaan itse päättää menemisestään isälleen. Ja tosiaan nuorempikin voi olla jo tarpeeksi vanha jotta häntä voidaan kuulla.

On tietysti hyvä että isä asuu lähellä, jotta pystyt olemaan tytärtesi tukena paremmin, mutta toisaalta hänestä on vaikeampi päästä eroon.

Toivon kovin, että saat lisätukea ja että tyttäresi ymmärtäisivät, että ainoastaan totuuden kertomalla välttyvät tapaamisilta. Tekstistäsi näkee selvästi, että olet hyvä äiti ja vahva nainen!
Kovasti voimia tilanteeseen <3

[Milla]

Kiitos linda vastauksestasi! Tytöt ovat jo 12- ja 14-vuotiaat ja puhuttu on niin poliisin ja useiden sosiaali- ja avustustyöntekijöiden kuin koulukuraattorin, -lääkärin ja -psykologinkin luona ja kaikki ovat järjestään sitä mieltä, että tyttöjen tilanne on kestämätön, mutta kukaan ei voi sen enempää auttaa. Isoin ongelma tässä on se, että tytöt kieltävät aivan ehdottomasti, että isä ei saa tietää mitään siitä mitä he meille kertovat. Tänään käytiin tässä taas uusi episodi läpi:

Päätin vihdoin ottaa askeleen eteenpäin tässä hermoja raastavassa kriisissä ja ilmoitin tänään viestillä isälle, että tytöt tulevat hänen luokseen jatkossa joka toinen viikko pidennetyn viikonlopun ke-su ja että hän hakee heidät luotani sovittuun aikaan ja minä puolestani haen heidät häneltä sovittuun aikaan. Lupasin, että tästä voitaisiin tehdä kirjallinen sopimuskin, jotta hän saisi Kelasta vähän ruokarahaa lapsille. Perään kirjoitin, että hänen on ehdottomasti lopetettava lasten käyttäminen viestin viejinä. Tästä tietysti seurasi, että hän yritti koko ajan soittaa minulle, en vastannut, mutta yritin soittojen välissä kirjoittaa hänelle lisää joitakin asioita. Hetken kuluttua kuulin tytön huoneesta, että isä soitti hänelle, ja kirjoitin isälle, että miksi soittaa tytölle, kun juuri sanoin, että hänen pitää lopettaa lasten painostaminen näillä aikuisten asioilla. Se puhelu ei kestänyt kovin kauan - ihme kyllä - ja kysyin tytöltä mitä isä oli sanonut. Ei kuulemma mitään uutta, vaan sitä samaa kuin aina. Eli mitä? No, että vaikka äiti sanoo, että he saavat tulla vain ke-su, niin heidän pitää siitä huolimatta tulla ma-su. Oma puhelimeni soi jatkuvasti, mutta en vastannut, joten pian hän soitti toiselle tytölle ja pyysi antamaan puhelimen minulle. Olin vihainen ja sanoin, että eikö hän ymmärrä, että en nyt halua hänen kanssaan puhua, kun en kerran itse vastannut, miksi käyttää taas lasta tähän... hän yritti selitellä, että ei pysty lukemaan viestejä, joten meidän pitäisi puhua. Puhumisen ongelmana vain on se, että minun on vanhan painolastin vuoksi hyvin vaikea vastustaa häntä kasvotusten tai puhelimessa, vaan vaivun aina siihen samaan joojoo-linjaan, jolla olen hänen kanssaan yli 20v. selvinnyt, paitsi jos olen hyvin vihainen pystyn sanomaan suorat sanat, mutta ei sekään ole mitään rakentavaa keskustelua. Puhuminen ei siksi ikinä johda mihinkään ja se on todettu monet kerrat täysin turhaksi.

Yritin sitten toistaa puhelimessa mitä olin kirjoittanut ja sanoin mm. että yksikään lapsista ei ole ainoatakaan kertaa pyytänyt minua päästämään häntä asumaan meille. Kun hän alkoi siihen selittämään, että jos niin on ollut, se johtuu siitä, että he pelkäävät minua, löin luurin kiinni enkä sen koommiin vastannut soittoyrityksiin. Hän on niin pihalla todellisuudesta eikä tämä tilanne tule ikinä ratkeamaan mihinkään suuntaan niin kauan kuin hänen annetaan elää valheessa. Minun on pakko alkaa sanoa hänelle totuuksia, vaikka samalla yritän olla paljastamatta mitään mitä lapset suoraan kertovat. Kuitenkin niin kuin tiesin tässä käyvän, lapset tulivat vuoron perään haukkumaan minut siitä, että olin puhunut isälle niin pahasti ja paljastanut, että he eivät ole pyytäneet minua päästämään isää meille asumaan. He sanovat, että en ollenkaan ymmärrä mitä olen heille tehnyt ja kuinka he nyt joutuvat kärsimään tästä. Hehän sanovat isälleen, että he anelevat minua joka päivä ja yrittävät niin kovasti, että isä pääsisi meille. Eivät ole anelleet eivätkä yritä... aika ajoin kysyn heiltä mitä mieltä he olisivat siitä, että isä tulisi meille asumaan, niin joka kerta vastaus on ollut sama, että eivät halua. He elävät sietämättömässä paineessa isän tilanteen vuoksi ja jos yritän näin päästää vähän ilmaa ulos ja helpottaa heidän tilannettaan, ettei heidän tarvitsisi siellä niin pitkiä aikoja olla eikä isä enää painostaisi heitä omilla ongelmillaan, niin seurauksena heille on se, että paine kasvaa entisestään. Jos en mitään tee, vaan annan vain tilanteen jatkua, niin paine kasvaa kasvamistaan ja purkautuu sitten joskus itsestään jollain hallitsemattomalla tavalla. Valitse siinä nyt sitten se oikea tapa toimia! Tein niin tai näin, niin aina tein väärinpäin.

Lasten valtava paine ei johdu ainoastaan siitä, että isä painostaa heitä. Pahinta on se, että isä on oikeasti todella surkeassa tilassa ja epätoivoinen menetettyään perheensä. Hänellä ei muutenkaan ole täällä Suomessa mitään, ei työtä, ei sukulaisia, ei tulevaisuutta. Lasten käy häntä hirveästi sääliksi ja heillä on tunne, että heidän on pakko auttaa isää ja tehdä hänelle hyvä mieli menemällä sinne ja kestämällä häntä, vaikka mikä olisi. He myös rakastavat isäänsä ja haluavat tietenkin luonnostaan hänelle hyvää. He uskovat myös, että on syntiä, jos ei käy isän luona ja tottele häntä. Tässä tilanteessa paras apu olisi, jos isä ymmärtäisi lasten edun ja lakkaisi rasittamasta heitä omilla ongelmillaan, jotta he voisivat hyvillä mielin hänen luonaan käydä, mutta en usko, että hän kykenee siihen koskaan. Mitä ihmettä voin siis tehdä? Omakin jaksaminen on välillä vaikeaa, kun joudun käyttämään valtavasti aikaa ja voimavaroja tähän jatkuvaan soutamiseen ja huopaamiseen. Välillä lapset anelevat minulta apua, kun isän kanssa on niin kamalaa ja he anelevat apua myös sosiaalityöntekijöiltä, ja juuri kun päätän, että okei nyt otan härkää sarvista ja puutun tähän, niin jopa he taas päättävät, että joo mennään isälle ja kyllä me kestetään. Jatkuvaa vuoristorataa, jota ei kohta jaksa erkkikään. Pitäisikö minun vain jyrätä lasten alati vaihtelevan mielipiteen yli ja vetää kylmästi rajat kanssakäymiseen isän kanssa, vaikka he saavat sitten kuulla kauheaa pas...aa isältään ja joutuvat entistäkin pahemmin valehtelemaan vaikka mitä? Miten kauan lapset jaksavat sellaista?

Vanhemmalla tytöllä on vaikeaa. Hän itkeskelee paljon öisin sängyssään ja puhuu levottomia asioita, mm. haluavansa muuttaa johonkin laitokseen kauas meistä vanhemmista tai kuolla. Jos kysyn mitä hänelle olen tehnyt, että hän haluaisi minun luotani jonnekin laitokseen muuttaa, niin vastaus on aina sama isään liittyvä ongelma. Tänään hän tarkensi, että sitten ei tarvitsisi kummallekaan vanhemmalle tulla paha mieli siitä, että hän viettää enemmän aikaa toisen luona. Hän myös totesi, että kaikista helpoimmalla pääsisi, kun vain antaisi isälle kaiken mitä hän haluaa. Tämä on juuri sitä minkä minäkin olen todennut 20v. sitten ja jolla olen miehen kanssa pärjännyt... Pitäisikö nyt antaa periksi ja pyytää mies meille asumaan, jotta päästäisiin "helpommalla"? En kuitenkaan usko, että yhtään helpommalla päästäisiin, vaan helvettiähän se elämä sitten olisi ja vieläpä ilman mitään omaa tilaa, jonne paeta edes hetkeksi.

Oli miten oli, pidän nyt kiinni siitä, että jatkossa tapaamiset ovat ke-su. En vielä tiedä mitä sitten teen, jos/kun tytöt isänsä painostuksesta ilmoittavat minulle, että menevätkin sinne koko viikoksi. Auttavat tahot aina sanovat, että minun on vanhempana tehtävä päätökset ja ajateltava vain lasten etua eikä sen toisen vanhemman etua ja pysyttävä lujana. Minusta tuntuu, että he eivät aina ymmärrä sitä, että minulla ei vastapuolena ole vain isä, vaan myös lapset, jotka siellä isänsä luona kaikesta huolimatta haluavat käydä, koska uskovat sen olevan oikein. Minulla ei olisi mitään viikko-viikko-asumista vastaan, jos lasten olisi hyvä siellä isänsä luona olla (en olisi edes eronnut, jos näin olisi), mutta kun ei ole. Pelkään, että rajoittaessani tapaamisia (auttaakseni lapsia), lapset kääntyvät lopulta minua vastaan (koska joutuvat säälistä/pelosta puolustamaan isäänsä) ja joutuvat psyykkisesti aivan liian vakavaan stressitilaan, kun heidän on pakko haluta sellaista mitä eivät halua (lopputuloksena aiheutan lapsilleni vahinkoa auttamisen sijaan). Aikamoinen sekamelska...

Taidan ottaa ensi viikolla vielä yhteen uuteen tahoon yhteyttä: perheneuvolaan.