Oma tarinani ja vinkkejä tähän hetkeen

[perina]

20 vuoden yhdessäolon ja muutaman lähtemisyrityksen jälkeen, olen vihdoinkin lähtenyt lapsen kanssa yhteisestä kodista. Siitä on nyt muutama viikko aikaa. Jo täysi-ikäinen lapsi jäi taloon eikä nyt suostu olemaan minuun missään yhteydessä. Tämä on niin vaikeaa. lapsi joka on minun mukana, ei missään tapauksessa halua takaisin kotiin. Hän pyytää itkemällä että ei mennä takaisin. Minäkään en missään nimessä halua mennä takaisin. Lähtöä olen tehnyt monta vuotta ja kun vihdoinkin olen niin pitkällä että olen päässyt pois talosta.
Saan tosi paljon puheluita, viestejä, syytöksiä, aneluita, lupailuja. Hänellä on paljon psyykkisiä sekä myös fyysisiä sairauksia, joihin nyt vetoaakin. Kun olen jättänyt sairaan ihmisen. Tätä hän varmaan syytää myös tälle täysi-ikäiselle lapselle joka on hänen kanssaan talossa.
Fyysistä väkivaltaa meillä ei ikinä ole ollut, mutta henkistä kyllä on.
Haluatko kertoa miten tarinat voi tästä jatkua? Kuinka kauan pahin aika voi kestää? Olen niin loppu, ja pelkään että hän saa jotenkin peloteltua ja kiritsettyä/uhkailtua minut loppujen lopuksi takaisin.

[Almone]

Hei, kuulostaa kovin tutulta. Minunkin vanhin lapsi on valitettavasti käännytetty minua vastaan. Hän uskoo kaiken mitä hänen isänsä ja tämän uusi puoliso minusta ja muista sukulaisista puhuu pahaa. Jopa todella järjen vastaiset kertomukset menee täydestä läpi. Valitettavasti minusta tuntuu, ettei narsistien kostonkierre lopu koskaan. Itse erosin ensimmäisen kerran 2016, palasin takaisin 6kk jälkeen ja lopullisesti 2018. Edelleen käymme oikeutta huoltajuudesta, koska oikeuden istunnoissa emme pääse mihinkään suuntaan eteenpäin exäni sirkuksen takia. Minusta on tehty useita rikosilmoituksia, lasuilmoituksia ja olen syytettynä milloin mistäkin asiasta. Exäni sukulaiset saavat myös osansa näistä.
Jos jonkin neuvon voin antaa, niin älä palaa takaisin. Sitä vaan jotenkin oppii elämään kummallisuuksien kanssa, vaikka uuvuttavaa se on. Olen onnekseni saanut tukea perheneuvolasta, sekä psykoterapiasta. Kun nuorin yhteinen lapsemme täyttää 18 ( 9vuoden päästä) voin katkaista viimeisetkin kommunikointikanavat hänen kanssaan ja tämän jälkeen toivon ja uskon, että elämä voittaa. Siihen asti yritän sopeutua vallitsevaan tilanteeseen, antamatta hänen kuitenkaan hallita minua. Lapset toivottavasti määrätään oikeudessa minulle asumaan.
Voimia sinulle. Raskasta tulee varmasti olemaan, mutta jotenkin sitä vaan luovii kaiken paskankin läpi.

[Illuusioelämää]

Hei.

Hienoa, että olet päässyt lähtemään. Aikajänteestä en osaa sanoa, että kuinka pitkään kaikki paha kestää. Joskus loppuu esim siihen, että ex-puoliso löytää uuden tai sitten se siitä vain pahenee, kun uusi kumppani valjastetaan mustamaalaamistyöhön eli toimii lentävänä apinana. Jonkin verran itselläni helpotusta on tuonut omien rajojen vetäminen sekä päivä kerrallaan eläminen, itseni hyvinvoinnista huolehtiminen. Lähivanhempana kannattaa rakentaa lapsille toimiva ja turvallinen arki. Toki tapaamiset toisen vanhemman kanssa sitten ovat siinä rasitteena, mutta niihinkin kun saa sovittua tarkat ajat. Jos lapsi oirehtii tai kieltäytyy tapaamasta toista vanhempaa, niin voi ainakin yrittää ehdottaa valvottuja/tuettuja tapaamisia.