Olen joutunut käymään läpi ja työstämään päässäni isän fyysisen kurittamisen, koulukiusaamisen, äidin vuosikausien alkoholismin ja itsemurhayritykset ja nyt viimeisimpänä 15 vuoden parisuhteen jälkeen kolmisen vuotta sitten sain tietää, että exällä oli vuoden ajan ollut suhde toiseen naiseen. Olen kehittänyt vuosien varrella hyvät kriisien käsittelytaidot ja olen melko resilientti persoona. Tuon viimeisimmän jälkeen kokosin käytännössä koko elämäni ja itseni uusiksi. Olen toivoton optimisti ja hyvin ratkaisukeskeinen henkilö.
Tuntui todella oudolta ja pelottavaltakin pitkän parisuhteen jälkeen olla yksin kotona. Kaipasin niin kovasti itselleni "omaa ihmistä", sitä jolle voisi kertoa päivän tapahtumat ja jonka kanssa voisi viettää aikaa. Pelkäsin, että jos yksinäisyyden pelosta teen vääriä ratkaisuja ja päädyn parisuhteeseen jonkun kanssa vain siksi, etten joudu olemaan yksin, joten kehitin oman selviytymistapani: minulla oli siinä kaksi miespuolista, joiden kanssa oli sovittu, että kyseessä ei ole parisuhde eikä siitä koskaan ole tarkoituskaan tulla parisuhde eikä olla toisillemme millään tapaa tilivelvollisia, mutta vietetään yhdessä aikaa: toisen kanssa viestiteltiin jokapäiväisiä juttuja, käytiin välillä hotellissa yötä, ravintolassa syömässä, vietettiin koti-iltaa leffaa katsellen, nukuttiin yhdessä öitä ja oli tietysti myös seksiä, mutta se ei ollut pääosassa. Toisen kanssa puolestaan yhdessäolo keskittyi enemmän siihen fyysiseen puoleen: menin sinne töiden jälkeen, syötiin ja katsottiin tv:tä, saunottiin, paljon seksiä ja nukuttiin sylikkäin. Olin lähes vuoden verran todella allerginen millekään tunnepuolen jutuille ja ne laukaisivat minussa valtavan ahdistuksentunteen. Kuitenkaan yksi järjestely ei riittänyt, jotenkin pelkäsin, että jos kuvio päättyykin niin jään taas aivan yksin niin siksi niitä piti olla kaksi kappaletta. Lisäksi tosiaan sain näiltä henkilöiltä eri asioita: toinen oli enemmän kumppani, toiselta sain fyysistä huomiota.
Vuoden kuluttua kuitenkin tuntui, että kaipaan parisuhdetta ja nuo järjestelyt eivät enää täytä tarpeitani, joten päätin ne ja aloin katsella maailmaa sillä ajatuksella, että jos sieltä löytyisi jotain juuri minulle. Löytyikin yllättävän nopeasti. Täydellinen mies. Ihana mies, joka sai mun pääni todella nopeasti aivan pyörälle. Myöhemmin selvisi, että kyseessä on myös mies, jolla on narsistisia piirteitä
Tässä kuviossa saan tällä hetkellä ehdottomasti enemmän kuin menetän, joten aion pysyä tässä parisuhteessa, mutta tosiaan toisessa nuo piirteet huomioiden. Jos jossain kohdin alkaa tuntua, että vaaka kääntyy toiseen suuntaan niin minulle ei ole ongelma pärjätä yksinkään. Tai juuri se on se ongelma, johon kaipaisin kokemusta, neuvoja ja mahdollista vertaistukea... Koska vaikka olenkin vahva ihminen niin olen tullut siihen tulokseen, että siitä huolimatta minulla ilmeisesti on jotain läheisriippuvuuteen liittyviä haasteita. Sain jokin aikaa sitten tietää, että nykyinen puolisoni on pettänyt minua, halusin kuitenkin antaa hänelle vielä toisen mahdollisuuden, koska tiedän, että myös hänellä on omat pelkonsa ja arpensa, joita on selvästi tässä suhteen aikana työstänyt. Pettäminen kuitenkin laukaisi minussa vahvan hylkäämisen pelon. Vaikka saimme asian jollain tapaa käsiteltyä (tosin narsistihan ei toki voinut suoraan myöntää pettäneensä, mutta kävimme outoa keskustelua, jossa kumpikin kyllä tiesi mistä puhutaan, vaikka ei siitä varsinaisesti suoraan puhuttukaan), aloin siinä hetkessä valmistautua myös siihen vaihtoehtoon, että narsisti toistaa tuon pettämisen ja kolmatta mahdollisuutta en enää ole valmis antamaan.
Otin yhteyttä molempiin aikaisempiin "järjestelyihin" ja kysyin, että ottavatko kopin, jos tässä käy huonosti. Lupasivat molemmat näin tehdä. Aidosti haluan kuitenkin olla tämän narsistin kanssa, koska hän ei ole kuitenkaan äärettömän vahvasti narsisti vaan kohtelee minua ihanasti ja minulla on hänen kanssaan hyvä olla, lisäksi lapseni rakastavat häntä. Narsistiset piirteet ilmenevät hänellä lähinnä siinä, että riitely hänen kanssaan on haastavaa, sanat ja aiheet kannattaa miettiä tarkkaan ja yleensä riidat kääntyvät aina niin, että hän on se uhri ja muutenkin hänelle ottaa koville olla väärässä ja hän saattaa loukkaantua kuin parivuotias ja vaatii vähän samanlaista hyvittelyä. Tämä ei kuitenkaan ole minulle ongelma, osaan häntä käsitellä näissä tilanteissa.
Kuitenkin olen tosiaan tiedostanut, että tuo pettäminen selvästi laukaisi minussa vahvasti läheisriippuvuuden tunteen ja tuntuu, että silloinkin kun hän on muualla niin aivan liikaa keskityn ikävöimään ja ajattelemaan häntä. Ja toki myös hieman huolehdin siitä, että entä jos pettää uudestaan luottamukseni. Miten oppisin keskittymään enemmän itseeni? Onko jollain teistä tullut jotain järisyttäviä oivalluksia tähän teemaan liittyen? En halua olla riippuvainen kenestäkään, haluan oppia ajattelemaan, että hänkin on ihana lisä MINUN elämääni, ei KOKO elämäni. Ja tiedän, että vaikka hänen kanssaan erottaisiin niin minulla olisi nuo "järjestelyt" turvana, mutta kun tuskastuttaa sekin, että miksi ihmeessä en osaa olla yksin. Mikä siinä on oikeasti niin pelottavaa? Jos jollain tosiaan on tähän teemaan liittyen jotain annettavaa niin kiitollisuudella otan vastaan, tämä on sellainen asia, jota haluaisin oman tulevan hyvinvointini vuoksi tosissaan lähteä työstämään, kävi tässä nykyisessä parisuhteessa nyt miten hyvänsä...