Elämäni haavoittuvaisen narsistiäidin kanssa

Voit kirjoittaa oman tarinasi.

Valvojat: Karju, NinniAnniina

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
terhen
Viestit: 10
Liittynyt: 25 Syys 2022, 17:16

Elämäni haavoittuvaisen narsistiäidin kanssa

Viesti Kirjoittaja terhen »

Olen keski-ikäinen perheellinen nainen ja vasta havahtunut äitini narsismiin. Tähän mennessä olen ajatellut (ja monet muutkin hänen läheisensä), että äiti on superherkkä, hankala, epäempaattinen, masentunut ja erakoituva ihminen, joka herättää ikäviä tunteita oikeastaan kaikissa sukulaisissaan. Olen itsekin luonnehtinut häntä suunnilleen kaikilla narsistia kuvaavilla sanoilla tajuamatta kutsua häntä narsistiksi.

Mielestäni äiti tukeutui minuun jo, kun olin pieni. Vanhempieni eron aikaan hän ei osannut tukea meitä lapsia meidän selviytymisessämme vaan keskittyi omaan tuskaansa. Äiti myös huusi minua apuun, kun hänen miehensä eli minun isäni raiskasi ja kuristi häntä yöllä. Minä menin apuun ja sain osakseni isän halveksivan kommentin, kun pienenä 6-vuotiaana koetin saada häntä lopettamaan. En muistanut koko asiaa ennen kuin äiti alkoi puhua siitä kerran joulupöydässä, kun olin jo aikuinen.
Eron jälkeen isäni oli äidin puheissa vain juoppo paska, jota ei tarvinnut ajatella. Minä kuitenkin ikävöin isääni. Äitini suhde isääni oli loppu, mutta ei minun suhde isääni, ja sitä ei äiti osannut pätkääkään ajatella.

En osannut lapsena enkä nuorena ajatella, että äiti olisi narsisti, mutta nuorena ihmettelin monia asioita. Äiti saattoi huutaa mitättömistä asioista. Äiti kohteli yhtä pikkuveljeäni kuin kuonaa. Häneltä ei liiennyt tälle lämpöä, rakkautta tai ymmärrystä. Tajusin sen joskus 14-15-vuotiaana ja ajattelin, että minun täytyy pelastaa pikkuveljeni. Äiti arvosteli ja kritisoi häntä jatkuvasti, vain vaati koko ajan. Poika oli hiljainen ja kiltti. :cry: Naapurikin siitä huomautti äidille, mutta ei se mitään muuttanut. Minua kohtaan äiti oli erilainen, vähän kärsivällisempi. Annoin varmasti paremmin sitä, mitä hän tarvitsi.

Teininä minua häkellytti, kun äiti kerran kysyi minulta, pitäisikö hän vauvan jota oli alkanut odottaa vai tekisikö abortin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että tuo oli ihan kauheaa.

Mutta näitä yksittäisiä tapahtumia tärkeämpää elämässäni on ollut äidin mentaliteetti ja käyttäytyminen. Äiti on aina tyytymätön, hermostunut, ahdistunut, kiinnittää jostain syystä jatkuvasti huomiota kehonsa tapahtumiin. Hän puhuu koko ajan vatsan toiminnasta, miltä missäkin ruumiinosassa tuntuu, erityisesti, miltä pää tuntuu. Miten hän on milloinkin nukkunut jne. Hänellä ei ole ollenkaan normaalia, hyvää olotilaa. Äiti kiroilee pienestäkin syystä ja paljon. Hän on koko ajan puolustuskannalla, koko ajan kritisoiva. Elämä ei ole hyvää, elämään ei voi olla tyytyväinen.

Äidiltä ei saa aitoja, välittömiä kehuja, vaan hän voi kiinnittää huomion johonkin pieneen yksityiskohtaan toisen tekemässä työssä ja ottaa oikeudekseen sanoa vain siitä. Äitiä ei saa kyseenalaistaa. Hän voi hermostua ihan vain esim. siitä, että kysyn, mihin aikaan hän on tulossa meille kylään tai mitä hän on ajatellut meidän kokkaavan hänen luonaan yhdessä viikonloppuna. En pysty antamaan mitään pientäkään kritiikkiä äidistä. Jos sitä yrittääkin, hän huutaa ”älä vaan ala mulle saarnata, älä rupee mua syyttämään”. Näin on moni ”keskustelu” loppunut jo alkuunsa. Silloin musta tuntuu, että taas tuli uusi kivenmötikkä siihen isoon säkkiin, jota oon kantanut lapsuudesta asti.

Meitä on neljä sisarusta. Kaikista kauheimmalta äidin narsismissa on musta tuntunut äidin kyvyttömyys asettua lastensa asemaan. Mä olen vanhin ja meillä on osin isot ikäerot, niin olen päässyt havainnoimaan asioita. Niin, oikeaa empatiaa ei ole. Ei ole rauhallista, rakastavaa, myötätuntoista vanhempaa. On vanhempi, joka marssii lastensa huoneisiin koputtamatta ja aggressiivisesti. Kun isompana aloin huomauttaa siitä äidille, hän huusi, että ”tämä on hänen talonsa, hän kulkee täällä, miten huvittaa”. Hänen kasvatusmetodinsa on perustunut huutamiseen, kärsimättömyyteen ja ymmärtämättömyyteen sekä ennustamattomuuteen (joskus on mukavahkoja hetkiä). Jos jonkun lapsen on pitänyt tehdä kotitöitä eikä häntä ole huvittanut, äiti on huutanut ja syyllistänyt niin kauan, että lapsi on tehnyt työn. Kun homma on tehty, äiti on ollut edelleen vihainen. Useamman kerran olen kysynyt, että etkö kiitä, kun toinen nyt teki työnsä. ”En mää rupee kuule tommosesta kiittämään!!” Jo nuorena ihmettelin, mitäs psykologista silmää (tai idiotiaa..) tuo nyt on, että eikös se kiittäminen saisi toista seuraavalla kerralla tekemään työnsä vähän pienemmällä raivoamisella. Lasten videopelien pelaaminen on tyhmää ja mädättää aivot, silti mitään yhdessä tekemistä äiti ei koskaan viitsinyt kehittää, vain pelaamisesta mäkättämistä. Ja itse hän pakeni Kauniiden ja rohkeiden seuraan.

Joskus äiti jätti verisiä terveyssiteitä vessan lattialle, ja kun sanoin, että mitä ihmettä täällä on, hän huusi vihaisena ”tää on mun talo, noi on ihan luonnollisia asioita!”.

Kun olin siinä 7-8-ikäinen, kuunneltiin kerran yhdessä klassista musiikkia isovanhempieni kotona. Se oli Vivaldin Neljä vuodenaikaa. Rakastin yhtä dramaattista ja nopeaa kohtaa siinä musiikissa ja menin sanomaan siitä äidilleni tyyliin ”toi on niin hieno kohta” ja olin ihan fiiliksissä, halusin jakaa ihastuksen tunteen hänen kanssaan. Siihen äiti sanoi narisevalla äänellä ”niin, toi onkin niin kuin tän viihteellisin osuus”. Muistan vieläkin sen hirveän häpeän ja nolouden tunteen, että olinkin väärässä, että tuo kohta ei ansaitse arvostusta ja että olin mennyt paljastamaan tyhmyyteni ja kehittymättömän makuni äidille.

Meidän perhe-elämä eli äidin tunteiden mukaan. Olimme niiden armoilla, koska äiti oli täysin tunteidensa vietävissä. Äiti ei ”hallitse” tunteitaan tai pysähdy miettimään, mistä ja miksi ne tulevat. Ne vain ovat jotain, jonka mukaan hän elämässä suunnistaa. Äidin mielestä kaikkien tunteiden pitää päästä ulos, muuten ihminen sairastuu. Tämä koskee kuitenkin vain häntä itseään.

Hänellä on oikeus huomauttaa minun vaatteistani, hiuksistani, kehoni muodoista ja muutoksista, mieltymyksistäni. Hän voi täräyttää jotain sellaista kuin ”Toi MS-tauti on just tollasten tunnollisten nuorten naisten sairaus niin kuin sää”. Ei hän ajattele, miltä asia minusta tuntuu. Hän voi käydä kaula-aukkooni käsiksi ja sanoa sitten vain, että halusi nähdä, mitkä rintaliivit minulla on. Hän voi katsella mua hetken hiljaa ja sitten todeta, että on sulla iso takapuoli. Hän lukee päiväkirjoja salaa ja sitten vielä loukkaantuu, kun niissä on puhuttu hänestä.

Äiti antaa tosi usein passiivis-aggressiivisesti ymmärtää, että hän väheksyy jotain, mitä teen, kerron tai ehdotan. Se on sellaista hymähtelyä, ähkimistä, huokailua, ärtymistä, puhumista jollekin toiselle samalla, kun koetan puhua hänelle.

Äiti muistaa hyvin valikoivasti, mitä on sanonut ja miten toiminut. Olen monta kertaa ihmetellyt, miten hän muistaa jotkut asiat ihan eri tavalla, miten ne meni. Toisaalta hän väittää minun tai muiden lastensa luvanneen jotain, josta ollaan oikeasti vasta alustavasti puhuttu. Jos siitä sanoo, että en luvannut, minulla voi olla omia menoja, hän ahdistuu, järkyttyy ja syyllistää. ”Mää luulin, että tuut. Sää sanoit, että…”

Äiti luki ja vieläkin lukee minun ilmeitäni ja äänensävyjäni ja vetää niistä johtopäätöksiä, yleensä sellaisia, että olen jotenkin häntä vastaan. Muutkin ihmiset, esim. naapurit, poliitikot ja jotkut sukulaiset ovat häntä vastaan. Joskus äiti tuntuu melkein paranoidilta.

Lapsena ei voinut koskaan tietää, mistä ja milloin hän seuraavaksi huomauttaa, mitä pitää huonona, mitä teet väärin tai mitä ajatustasi äiti arvostelee. Syömisäänet ovat hänelle ärsyttäviä, porkkanaa ei parane syödä hänen lähellään.

Äiti roikkuu meissä lapsissaan. Hänen puhelunsa ovat pitkiä ja enimmäkseen hän hakee niissä tukea omaan oloonsa ja elämäänsä. Jos en pääse vastaamaan niihin, hän syyllistää, ettei sua koskaan saa kiinni. Hän syyllistää, jos en soita takaisin, vaikka ei minulla mitään asiaa olisi ollutkaan.

Tää on ihan älytöntä. Näitä ahdistavia kokemuksia on niin paljon, että voisin jatkaa ja jatkaa. Tuolla mun muistiinpanoissa olis vielä 10 sivua lisää. Aloin kirjoittaa asioita ylös, kun oivalsin, että äiti voisi olla narsisti.

Kaksi kuukautta sitten puhuin äidille puhelimessa tunteistani ja kokemuksistani viimeisimmältä tapaamiskerraltamme. Psyykkasin itseäni puheluun kauan ja päätin, että puhun ihan rauhallisesti siitä, miltä minusta tuntuu. Kirjoitin asioita valmiiksi lapuille. Äiti ei ymmärtänyt ainuttakaan pointtiani. Hän sanoi, että minulla täytyy olla jotain pahasti vialla perhe-elämässä tai töissä, kun puhun tuollaisia. Lopuksi hän löi luurin korvaan. Tiesin, että se voi kääntyä juuri noin, että minun mielenterveyttäni kyseenalaistetaan, joten en ollut ihan yllättynyt, kun niin kävi. Hirveältä se silti tuntui, epätoivoiselta.

Puhelun jälkeen en ole ollut äitini kanssa tekemisissä, mikä on aivan uutta ja outo tilanne. Se tuntuu kuitenkin vain hyvältä. En halua päästää häntä etenkään toisen lapseni lähelle, koska hän käyttää tätä lastani nyt samanlaisena sylkykuppina kuin pikkuveljeäni aiemmin. Nyt mietin että kirjoittaisin äidille kirjeen. Luultavasti se ei saa parempaa vastaanottoa, mutta olenpa yrittänyt.

Nämä kokemukset saa vieläkin raivon ja epäoikeudenmukaisuuden tunteen heräämään oikein räjähtäen minussa. Joskus tuntuu, että viha polttaa mua karrelle. Onneksi nyt olen saanut kiinni siitä, mistä kaikessa on kysymys. Olen vertaistukiryhmässä ja mulla on ollut jo pidempään myös terapiasuhde.
Gilda
Viestit: 99
Liittynyt: 19 Huhti 2021, 12:53

Re: Elämäni haavoittuvaisen narsistiäidin kanssa

Viesti Kirjoittaja Gilda »

Narsisti-psykopaatin repimä uhri saa lähes säännönmukaisesti, tavallaan, tartunnan psykopaatin mielen ja toiminnan vääristymistä.

Uhrin käytös, ajattelu ja toiminta alkavat vuosien mittaan muistuttaa narsistia. Olen lukenut ettei uhrin älykkyys pääse kehittymään narsistin elämänkumppanina. Uhrin mielentoimintojen hiipumisen olen vasta hiljattain saanut todeta omassa lähipiirissäni.
Olen itse ollut aina alisuorittaja. Suurin ponnistuksin ja hyvällä tuurilla selviydyin lopulta itsenäisyyteen ja jonkinlaiseen tasapainoon.

Olen päätynyt ajattelemaan, että kumpikin vanhemmistani on narsisti. Asia on ollut vaikeampaa myöntää äidin suhteen.
Kuvittelin ennen, ettei äitini olisi sairastunut mieleltään. Silti, olen alkanut nähdä hänessä paljon edellä koskettavassa tekstissäsi kuvaamiasi piirteitä, nimimerkki 'terhen'.
Terveemmäksi luulemassani vanhemmassa näkyy yhä selvemmin mielen kovuus. Aiemmin negatiivisuus peittyi hänessä marttyyriuteen. Hän osasi taitavasti ja salamannopeasti teeskennellä itkevää, heittäytyä uhriksi, jos häntä veti aikuisen vastuuseen käytöksestään.
Säälimätön arvostelunhalu, sosiaalisen imagon kiillotus ja sokea auktoriteettiusko, näyttävät tosin koituvan henkilön omaksi vahingoksi, kun asioita on lähemmin viime vuosina seurannut. Narsistinen luonnehäiriöinen ei ole aidolla, terveellä tavalla empaattinen, järkevä tai viisas. Siksi hän ei aina osaa valita ystäviään tai uskottujaan.
Millainen kohtalo odottaa sitä, joka on koko ikänsä elänyt valheellisuuden myötäilijänä ja mahdollistanut narsisti-psykopaatti -puolison vääristyneet tarpeet toteuttaa hoitamatonta mielensairauttaan?
Tällainen mahdollistaja voi jäädä lopulta aivan yksin ja myös tuntea itsensä todella yksinäiseksi.
Mahdollistaja kutsuu omaa osuuttaan rakkaudeksi. Olen itse tehnyt näin. Kyse ei ollut rakkaudesta, vaan tietämättömyydesta (en tiennyt olevani narsistikotiin syntynyt), kypsymättömyydestä ja epäterveen lapsuudenperheen ristiriidoista, jotka jatkuivat sisälläni pitkälle aikuisuuteen.

Narsistin kanssa yhteydenpitoon tai kumppanuuteen jäävä ei uhri kykene aina tiedostamaan vaaran suuruutta ajoissa.
Kaltoinkohdeltu jää suhteeseen, joka vetää häntä ihmisenä alaspäin, vie häneltä voimat, ja, jossa väkivallan kierteestä (kylmää, kuumaa, vuorotellen ja yllättän) tulee tavanomainen olotila.
Viimeistään fyysistä väkivaltaa tulee uhrin aina kavahtaa. Sitä pitää pelätä. Siihen ei saa tottua.
Muututtuaan fyysiseksi kajoamiseksi, väkivalta ei suhteesta häviä. Se jatkuu sykleittäin eikä uhri voi asiaa omalla käytöksellään muuttaa.
Vastaa Viestiin