kohta 2 vuotta siitä kun äiti potki pihalle, ja lopetin kaiken kontaktin

[tuntematonsydän]

Vihaan tätä aikaa vuodesta. Pitäisi olla innoissaan omasta syntymäpäivästä, mutta ajatukset pyörii vaan kaikkien huonojen lapsuusmuistojen, ja varsinkin viimeisen riidan ympärillä.
Pikkusen taustaa; noin vuosi sen jälkeen kun alotin terapian, aloin vihdoin avautumaan kotielämästä, jota silloin luulin täysin normaaliksi, tai omaksi viaksi. Terapeutti kuitenkin sai tajuamaan että lapsena, (ja vieläkin sillä hetkellä) olin henkisen väkivallan, ja yleisesti laiminlyönnin kohteeksi (terveydellisiä ongelmia ei otettu tosissaan, henkistä tukea ei yhtään, melkeinpä kasvatin itseäni isän kanssa jne.) Ensimmäinen kerta kun äiti kuuli että "koin asioiden tapahtuneen näin" (niinkuin hän siitä puhuu) hän väitti ettei mitään ollut tapahtunut, hän ei meitä ikinä lyönyt, joten miten voin häntä pelätä, "oonko mä niin kauhea äiti" jne jne. asuin isän kanssa jonkin aikaan (vanhemmat oli eronneet vähän ennen terapiani alkua) tuli kierrre, jossa äiti ostaa asioita, pyytää anteeksi ja tekee pienen muutoksen, eletään rauhassa hetki, tuon asiat uudestaan esille koska tilanne on melkein sama, äiti kieltää kaiken, syyttää minua, kutsuu hulluksi jne. yhdessä kohtaa koulukuraattori teki LASU ilmoituksen (josta ei tullut mitään koska pystyin asua isällä kokoaikaisesti) Tästä kauhea riita, sitten taas kierre.

Jokin aika meni, ja kävi niin, että terapeutti sanoi tekevänsä LASU ilmoituksen ellei kotielämääni äidillä tule tarpeeksi muutosta. Isä ilmoitti äidille ja siitä se alkoi. Huusi puhelimessa, "Ja mitä vittua tää nyt on? Mä en enää vittu jaksa *nimeni* se saa muuttaa sun luo, se henkisesti pahoinpitelee minua näin, sen jälkeen kun ostin sille niin paljon" jne jne. Otti minulta avaimet pois, kyseli sisaruksilta jos olin uhkaillut heitä, uhkaili tehdä LASU:n MINUSTA, haastaa terapeuttini oikeuteen, jne jne paskan puhumista.

Sen perusteella että äiti suoraan sanoi että muutan isän luo kokoaikaisesti, ja otti avaimen pois, oletin että on aika vaihtaa virallinen osoite. (en totta kai kertonut suoraan äidille, koska tiesin että siitä tulee taas riita, enkä jaksanut enää.
Sitten menin hakemaan loput tavarat äidin talosta, iso virhe.
Äiti alkaa puhumaan kuinka olen lapsellinen ja ajattelematon kun en kertonut suoraan hänelle muutosta (hän kuitenkin sai tietää, en tajua miksi siitä tuli niin iso juttu) Haukkui pystyyn, kertoi kuinka en välitä sisaruksistani, ja vaaransin hänen toimeentulon, kun ei kelalta tule enää yhtä paljon rahaa (siis tämä on ollut aina ongelma, aina kun isän näki, valitti rahan puutteesta jotta saisi isän kustantamaan meidän lasten menot, kun hänen rahankäyttö on hieman..... ongelmallista) Itse yritin vastata samalla kun pakkasin kamoja mahdollisimman nopeaan, hysteerisesti itkien, pikkusisko isän sylissä itkien, isoveli yritti pysyä poissa, mutta niin pieni talo ettei sitä meteliä voinut paeta. Lopulta korotin hieman ääntäni kun sanoin että ainoa jota halusin oli hänen ehdoton rakkaus ja hyväksyntä.

Miten "täysin normaali, ja en minä mitään ikinä tehny" äitini tähän vastasi? halasiko? ei. kertoiko että rakastaa? Ei
Hän alkoi huutamaan naama punaisena suoraan minulle, joka itki hysteerisesti maassa, ja kun nousin ja työnsin häntä poispäin, loopulta isoveljen täytyi tulla väliin, koska äiti näytti siltä ettei lyöminen ollut poissa vaihtoehdosta.
Isä lopulta yritti saada meidän riidan loppumaan, kun kierrettiin vaan ympyrää. Hain loput tavarani, halasin koiraa vieläkin itkien, en muista paljoa,
Äiti huuteli huoneesta että "tänne saa aina tulla takasin, ja että ovet on aina minulle auki" (noin viikko sitten oli kertonut sisaruksille etten saa olla hänen talossaan yksin edes hetkeä) otin kamat, heitin iskän autoon ja itkin. itkin koko matkan kotiin, itkin kun toin tavarat sisään, itkin varmaan koko illan isän sylissä.

Tämän koko shown jälkeen olen puhunut äidille vain pari kertaa viimeisen (kohta) 2 vuoden aikana jotka on mennyt ohi. Kaikki koska jos en olisi laittanut täydellisen tytön naamaa ja esittänyt, olisin saanut paniikkikohtauksen ja itkenyt koko illan.
Edes äidin äänen kuuleminen ahdistaa, auton näkeminen, ovikellon rämpytys jne. kaikki jotka muistuttaa äidistä saa ahdistumaan, vihaseksi ja usein itkemään.

Nykyään aivot yleinsä kieltää kaiken tapahtuneen, tuntuu joltain elokuvalta jonka joskus näki. Mutta silloin kun hyväksyy tapahtuneen, tuntuu niinkun olisi tyhjä paikka sisällä. Sen hyväksyminen ettei äiti ikinä muutu, ja etten ikinä ole hänelle tarpeeksi oli ehkä pahin. Isoveli kestää äitiä koska tapahtunut ei ikinä oikein vaikuttanut häneen, oppi sulkemaan sen kaiken ulkopuolelle, pikkusisko on myöntänyt pelkäävänsä äitiä eikä siksi sano vastaan, ja isän pakko tulla toimeen sisarusten asioihin liittyen.
Isä on tässä kohtaa perjaatteessa yksinhuoltaja. Maksaa ja hoitaa kaikki asiani (en halua äitiä enää elämääni, eikä isä jaksa kuunnella rahattomuudesta, joten maksaa menot)
Asiasta ei puhuta sukulaisille, eikä kukaan ulkopuolinen paitsi ystäväni tiedä siitä. sukulaisille kerrottiin etten minä ja äiti tulleet toimeen, ja isä asuu lähempänä koulua, niin tämä on paras valinta.

Tultiin jokin aika sitten isän ja isoveljen kanssa tulokseen että äiti on aika varmasti narsisti.
Vain hänellä on väliä, lapset on vain rahanlähde, ja muiden mielipiteet on tärkeämpiä kun meidän terveys ja hyvinvointi.

Teen paljon työtä terapeutin kanssa tähän liittyen, ja muutenkin yritän parantua pitkä-aikaisista MT ongelmista.
Silti äidin opetus siitä että minussa on jotain väärin, että olen rikki ilman häntä on jääneet. Pahin on varmasti jo takana, mutta paljon matkaa on vielä edessä.
Pois pääseminen on mahdollista, eikä huonoa kohtelua tarvi hyväksyä.

[terhen]

Hei!

Olen uusi täällä foorumilla ja olen tässä lukenut paljon ihmisten kirjoituksia. Sinun kirjoituksesi on järkyttävä. Tuntuu kauhealta, mitä olet saanut kestää. Ei rakastava äiti toimi ja käyttäydy noin. Tiedätkin varmasti sen. Et varmaan enää epäröi, etteikö äitisi olisi narsisti. Kyllä hän on.

Toivotan sinulle voimaa omaksi itseksesi vahvistumiseen ja kasvamiseen. Olet nuori ja sinulla on elämässäsi mahdollisuudet kaikkeen siihen, mihin muillakin, mutta työtä se ensin vaatii. Sinulla on kaikesta päätellen isä, joka välittää ja rakastaa. Se on äärettömän tärkeää. Äitiäsi ei voi kukaan muuttaa.

[Marianne]

Hei
Otan osaa. Kun on todella väsynyt, ei jaksa ajatella eikä käsitellä/käsittää tapahtunutta. Onneksi pääsit pois ja olet saanut etäisyyttä, eikä hän väkisin tunge sinun elämääsi. Sääliksi käy sisaruksiasi. Pikkusiskosi kommentti on avain koko hommaan -pelko. Narsisti hallitsee pelolla, hänen otteensa heltiää kun lopetat pelkäämisen. Minun paranemiseni lähti eteenpäin vasta kun pääsin pelosta eroon. Tämä tapahtui vasta sen jälkeen, kun olin muuttanut omaan asuntooni ja äitini tunki sinnekin arvostelemaan ja haukkumaan. Olin niin selkä seinää vasten, että häneen oli pakko saada etäisyyttä. Jouduin nostamaan hänet ulos ja siitä tuli sitten kauheaa molemminpuolista huutamista. Hän ei uskonut ensin alkuun ollenkaan, oli hetken ulkona ja tuli täyden raivon vallassa aivan sekopäisenä takaisin räyhäämään. Pistin hänet ulos uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Ääneni oli niihin aikoihin käheä liki koko ajan. Kesti pari päivää ja hän tuli taas takaisin. Koska hän oli hyvin sekava pelkäsin aivan tolkuttomasti, koska hän tulee aseen kanssa ja ampuu minut. Lopulta se loppui, hän pysyi poissa ja alkoi käyttäytyä kun näimme. Kun vanha irvistely alkoi, häivyin välittömästi. Tuolloin hän asui jo yksin, kun miehensä oli kuollut, hänellä ei ollut enää ketään muutakaan, se oli ainoa syy, miksi hän paransi käytöstänsä. Kun hän ei enää palannut, eikä mitään kummempaa tapahtunut, tajusin, että olin pelännyt häntä, mutta en pelännyt enää. Se oli iso oivallus, hän muuttui silmissäni pieneksi, vanhaksi ja henkisesti sairaaksi, suorastaan säälittäväksi.

Mieti mikä olisi pahinta mitä hän voisi sinulle enää aiheuttaa. Mielipahaa, voiko runneltu itsetunto enää rikkoutua lisää? Sääli ettei sinulla ole rakastavaa ja tukea antavaa äitiä. Kaikilla pitäisi olla. Olen omalle kohdalleni ajatellut asian niin, että joillekin tulee jokin fyysinen vakava sairaus, joka invalidisoi, minulle tuli sairas äiti, joka tuhosi psyykkistä hyvinvointiani. Tasapainoisesta perheestä lähtöisin oleviin tuttaviini verrattuna jouduin lähtemään elämääni takamatkalta, tekemään paljon töitä oman paranemiseni kanssa, epäreilua, mutta joskus elämä on. Voi kuulostaa huonolta heitolta, mutta sinulla on elämä edessä ja paljon hyvää odottaa vielä. Meitäkin on, jotka olemme kärvistelleet helvetissä paljon pidempään ja päässeet tuohon sinun tilanteeseesi vasta keski-iässä. Silloin mahdollisuuksia on enää vähemmän, sinulla niitä on vielä paljon. Jaksamista ja voimaa päiviisi ja paranemiseesi.