Narsisti isän vaikutus ajokykyyni

[SJS94]

Minulla on heikko itsetunto ja olen usein epävarma itsestäni ja osaamisestani. Nyt viime aikoina suurin ongelma tuli autokoulun kanssa. Minua ahdisti ajaminen ja virheiden tekeminen jäi aina vaivaamaan. Isäni ikään kuin haukkui minua oman pääni sisällä, enkä siksi kyennyt keskittymään kunnolla itse ajamiseen, vaan virheet harmittivat. No lopulta ajaminen alkoi sujumaan ihan hyvin ja opin hallitsemaan ahdistusta, mutta ennen inssiä iski niin kova ahdistuskohtaus, etten voinut inssiin mennä. Ennen sitä olin puhunut ahdistuksesta isälleni, sillä hän maksoi autokoulun ja oli kiinnostunut tietämään miten se sujui. Veljelleni oli sitten marmattanut, että siskosi ei saa luovuttaa jne. Tämäkin jäi tietysti vaivaamaan. No tosiaan yritin liian montaa kärpästä yhdellä iskulla, kun tein opinnäytetyötä samaan aikaan ja oli muitakin vaikeuksia. Nyt olen pitänyt taukoa ajamiseen rahallisen tilanteen vuoksi, mutta ennen kaikkea ahdistuksen takia. Meinasin vaipua taas masennukseen ja siksi aloin jälleen syömään sertraliinia. Haluaisin saada ajokortin, mutta jotenkin ajamiseen on nyt muodostunut jonkin sortin trauma ja pelkästään autolla ajamisen ajatteleminen saa kyyneleet silmiin. Se ahdistuskohtaus oli niin radikaali, että se aiheutti pelon siitä, että se uusiutuu, mikäli yritän taas mennä inssiin jossain vaiheessa. En tiedä miten jatkaa. Kyllähän ilman ajokorttiakin elämässä pärjää, mutta en haluaisi luovuttaa... autolla ajamisen opettelu oli minulle ikään kuin haaste, jonka avulla itsetunto ja luottamus omiin kykyihin kasvoi... mutta sitten kaikki meni alas kuin lehmän häntä... minua kiinnostaisi tietää onko kellään samanlaisia ongelmia. Onko joku muukin kamppaillut saman asian kanssa? Ja jos on, niin mikä oli ratkaisu tai apukeino, joka auttoi sinua?

[Jokunen]

Hei
Tuo tuntuu hyvin tutulta, itselläni on vähän samankaltaisia kokemuksia. Vanhempani tarjoutuivat maksamaan aikanaan autokoulun, koska kaikki perhetuttummekin tekivät niin. Jo alussa äitini teki selväksi miten suuri uhraus olisi, ja että minun pitäisi olla sähläämättä tätä asiaa. Kun ajokertoja tulikin enemmän kuin minimi, alkoi äitini kyynelsilmin painostaa minua kiirehtimään valmistumista, ikäänkuin tahallani olisin vitkastellut inssiin menemistä. Ja vanhempani olivat muuten ihan kohtuullisen vauraita, eli todellisesta taloudellisesta hädästä ei ollut kyse.
Aloin hermoilla ja sehän ei tilannetta parantanut lainkaan. Lopulta epäonnistuttuani ekassa inssissä luovutin, juuri niinkuin äitini antoi ymmärtää aina odottaneensa tapahtuvan.
Olen rakentanut oman elämäni sitten suosiolla autottomaksi, mutta miettinyt silloin tällöin että pitäisi ihan oman itsetunnonkin takia yrittää hankkia kortti. Toisaalta ajatus ahdistaa todella paljon. Olen pohtinut että voisin harjoitella kotona simulaattorilla, edes jonkinlaisen itsevarmuuden hankkimikseksi.
Simulaattoriharjoitteluun kotona tarvitaan pelaamiseen sopiva tietokone, autopeleille tarkoitettu rattiohjan ja simulaattoriohjelma. Realistinen kaupunkisimulaattori on ainakin ollut City Car Driving. Ohjelma maksaa pari kolmekymppiä, mutta jos joutuu ostamaan sopivan koneen ja peliohjaimen kustannuksia tulee tuntuvasti lisää.

[SJS94]

Hei! Kiitos viestistäsi. Olin unohtanut kokonaan, että olin viestinyt tänne. Nyt aikaa onkin kulunut jo sen verran, että tilanne on helpottunut. Kun tilanne rauhoittui ja pystyin hallitsemaan ahdistusta, otin uudelleen ajotunteja, jotka maksoin itse. Lopulta sain ajokortin ja olin siitä tyytyväinen itseeni. Tällä hetkellä en tosin omista autoa ja ajaminen on hyvin vähäistä. Toivon, että jossain vaiheessa pystyisin hankkimaan oman auton. Vaikka häpeä oli suuri ja kynnys ottaa taas ajotunteja tuntui mahdottomalta, pystyin siihen. Pidin taukoa ehkä puolisen vuotta ja hyvä niin. Ajo opettajan vaihtuminen oli myös hyvä asia, sillä en olisi ehkä pystynyt kohtaamaan samaa opettajaa ahdistuskohtauksen jälkeen. Tärkeintä on keskittyä itse ajamiseen, eikä luoda itselleen paineita varsinkaan suhteessa ihmiseen, joka opettaa. Viimeisin opettaja oli sopivasti etäinen eikä luonut minkään sortin tuttavuutta, mikä helpotti myös ajamiseen keskittymistä. Minä olen puhelias ihminen ja tapanani on selittää ja perustella käytöstäni muille. Koin muiden opettajien kohdalla tarvetta selitellä ahdistukseni syitä ja selittely pahensi aina ahdistusta. Ja häpeä ja itsesyytökset miksi menin taas puhumaan omia asioitani vieraalle, aiheutti omalta osaltaan lisää pahaa oloa.
Kun en miettinyt isääni tai opettajaa tai ketään, vaan keskityin vain itse ajamiseen, lopulta se sujui ongelmitta. Ajatuspinttymät täytyy katkaista heti, kun ne nousee pintaan ja pyrkiä muuttamaan ajatukset itseä rohkaiseviksi. Isäni tai toisten mielipiteet ja ajatukset eivät määrittele minua ihmisenä. Se täytyy muistaa. Oman itsetunnon kehittäminen ja omiin kykyihin luottaminen on tietysti jatkuva prosessi. Itsetuntoni on vieläkin vajaa ja työnhaussa se nousee merkittävästi pintaan. On vaikea uskoa siihen, että minusta on johonkin tiettyyn työhön, jos ääni pään sisällä hokee, ettei minusta ole mihinkään. Olen saanut ääntä hiljennettyä ja saanut kohennettua itsetuntoani kivoilla työharjoittelu kokemuksilla. Minut otettiin työyhteisöön mukaan hyvin ja minua harmittikin, kun harjoittelu päättyi , enkä päässyt kyseiseen paikkaan töihin. Nyt olen hakenut töitä ja toivon, että asia järjestyy ja luottamus omiin kykyihin jatkaisi kasvuaan. Isäni tietysti järisytti mieltäni ikävällä puhelinsoitolla tässä välissä ja aiheutti vähän takapakkia. Nyt tajuan, että jos huomaan isäni soittavan huonolla tuulella, katkaisen samantien puhelun , enkä jää kuuntelemaan syytöksiä, jotka eivät pidä paikkaansa.
Kannustan sinua vielä yrittämään ajamista, vaikka aluksi simulaattorilla. Vai oletko jo kenties sitä kokeillut? Ahdistuksen käsittelemisessä minua auttoi hyvät ystävät joille pystyin puhumaan asiasta. Ajotuntien määrä eli ajamisen toisto on varmasti hyväksi. Vaikka se tuli maksamaan maltaita, otin ylimääräisiä ajotunteja monta, jotta sain varmuutta ajamiseen ja lopulta pystyin menemään inssiin rauhallisena ja jokseenkin varmana siitä, että osaan ajaa. Sinäkin voit saada ajokortin, olen varma siitä. Onnistuminen inssissä vahvisti kyllä itsetuntoani ja koen että ajokortin saaminen oli yksi tapa päästä kauemmaksi isäni vaikutuspiiristä. En ole huono, vaan minusta oli siihen, vaikka isäni ei uskonutkaan.

[Jadessa]

Hei, kiitos teille molemmille kun jaoitte kokemuksenne. Myös minulle autolla ajaminen on peikko ja kauhistus, tosin autoon ei koskaan ole ollut varaa. On myös terveysasia joka vaikuttaa (en avaa tunnistamisen pelossa). Ajokortti on jonka sain 18 v synttärilahjaksi vanhemmilta, tosin osa jäi maksamatta ja ihmettelin kovasti kun autokoulun ope ei enää tervehtinyt. Muutenkin vanhemmat olivat ikäviä tyyliin "eihän tuo vielä mitään osaa" tai "ei sitä voi yksin liikenteeseen päästää". Auto piti aina rangaistuksen uhalla ajaa talliin, vanhemmat kyllä itse jättivät auton pihalle ja siskoni myöhemmin, minä olin ainoa jota tämä talliin ajo ehdottomasti koski. Jäi koko ajokortista kurja tunne. Ja vanhemmista

[Krila2022]

Mä sain viime syksynä kortin, 43 vuotiaana. Puoliso opetti. Olin koko ikäni ajatellut, että en opi jostain syystä ajamaan. Tuskien taival se opettelu kyllä oli, koska piti ylittää kaikenlaisia ( narsistiäidin ) luomia käsityksiä itsesti, joista en ollut vielä päässyt eteenpäin. Pääasiassa teoriat oli netissä, vain muutama simulaatiotunti ja sitten paljon ajoa. Pari tuntia oli ennen inssiä virallisen opettajan opettamana, eri autolla ja oli raskas kokemus! Suosiolla siirsin vähän inssiä pitemmälle ja ajoin lisää! Lopulta sekä teoria, että inssi meni ekalla läpi. Ihan huippua kyllä. Olen oppinut hyvin ajamaan nyt talvellakin. Viimeksi tänään ihmettelin, että tässähän minä ajelen itsekseni autoa äidilleni en ole voinut tästä suuren suuresta saavutuksesta kertoa, koska toistaiseksi ( todennäköisesti lopun ikää ) en pidä häneen yhteyttä. Se on ollut pitkä tie, kuten varmasti kaikilla, jotka lopulta ovat päätyneet narsistivanhemman kanssa "eroon".

[päiväkerrallaan]

Moikka. Hankin ajokortin vanhempien kustantamana 19-vuotiaana. Mulla ei ollut autoa, eikä ajokokemusta tullut lainkaan. Jätin menemättä kakkosvaiheeseen, koska ei ollut varaa siihen, ja asia pitkitty, joten mulla ei oo korttia. Oon nyt kolmekymppinen, ja mun pitäs käydä koko paska uudestaan ja keksiä rahoitus. Äitini ei luottanut ajokykyyni lainkaan, vaan alko aina manaamaan että en osaa ajaa ja hän ei uskalla olla mun kyydissä. Mä uskoin sitä ja välttelin ajamista. Se ei myöskään antanu omaa autoaan lainaan. Se oli joku yleinen vitsi perheessä et mä en osaa ajaa. (teoria meni ykkösellä läpi, ja inssi kakkosella.)
Mun veljen piti lainata mulle autoa töihin yhen kerran (kun mulla vielä oli kortti), ja tästä oltiin sovittu etukäteen. Mutta sinä päivänä veli vaan ilmotti että ei annakaan mulle autoa. Mä olin luvannut kuskata muitakin siinä kyydissä, eikä ollut vaihtoehtoa, niin mä vaan otin sen auton ja ajoin sillä työkaverin luo. Sit koska olin epävarma kuski, työkaveri ajo sen suurimman osan matkasta kuitenki lopullisee päämäärään.
Äiti ja veli ei tuntunut ymmärtävän, että tää työkeikka oli mulle tärkeä, ja jo sovittuja suunnitelmia ei voi niin vaan perua samana päivänä. En voinu luottaa kenenkään sanaan. En mielellään ois menny noin äärimmäiseen keinoon että vaan hyppään rattiin ja ajan pois!! Sanomistahan siitä tuli.
Nyt tänä päivänä oon kokeillu ajamista sivuteillä poikaystävän yllyttämänä, ja se on tuntunu hyvältä. Mä pidin ajamisesta alunperinkin, ja tajuan nyt et mutsilla on omia ongelmia ajamisen kanssa, se pelkää sitä, ja on aika holtiton, kattelee muualle eikä ennakoi tai sitten ajaa liian hiljaa.
Se on itte epävarma kuski! ja heijasti sen kaiken epävarmuuden minuun. Rahoitus ajokorttiin ja autoon ei oo tässä tilanteessa mahollista kun säästämällä. Tai sitten lainaan poikaystävältä rahat, ja maksan osissa pikkuhiljaa takaisin.. Äidiltäni en alennu ottamaan rahaa vastaan. Se on valtaa!!