Häpeän tunne on ollut läsnä niin kauan kuin muistan. Sen täytyy liittyä huonon itsetunnon tavoin lapsuuden kasvatustyyliin.
Olen myös miettinyt tätä yksin pärjäämisen tavoittelua, luottamuspulaa sekä perfektionismia. On ollut vaikeuksia selviytyä aikuisena joistain arkipäivän asioista (siivous ja pyykinpesu nyt vaikka esimerkkinä (taustalla myös neuropsykiatrinen häiriö todennäköisesti)) sekä koulussa myös aikoinaan oli vaikeuksia ja rupesin miettimään että olen syyttänyt siitä itseäni ja pitänyt itseäni huonona ja hävennyt tätä aina. En ole kehdannut asiaa myöntää ja vieläkin avun pyytäminen hävettää, sillä tunnen olevani huono ihminen joka ei pysty edes tuommoisiin yksinkertaisiin asioihin jos apua pyydän.
Pääni sisällä on siis jonkinlainen ääni joka moittii, tunnistan sen lähipiirin ääneksi.
Paljonkaan kannustusta en muista saaneeni lapsena, vaan monesti vaan kauhisteltiin ym.
Vaikea löytää sanoja mutta esim. tämmöisiä lauseita kaikuu mielessä.
"kuinka voit tehdä sitä tai tätä kun ei sulla ole tätä eikä tuota"
"se on tosi vaikeaa"
"koittaisit mielummin tätä etkä sitä"
"tolla menolla se ei tule onnistumaan"
"hyvänen aika etkö ees tuota osaa"
Yritän tässä selvitellä asioita ja pohtia lisää mutta halusin avautua ja kysynkin. Onko tämä teille tuttua?
Yksin pärjäämistäni mietin.. ja yritän sanoa itselleni että ei se ole minun vika jos en pysty tiettyihin asioihin kuten muut, joilla paremmat lähtökohdat elämään sekä ei kaikkea pysty tekemään yksin ja avun pyytäminen on ok.
Kun on joutunut selviämään yksin ja luottamaan vaan itseensä välillä lapsuudessa, niin siinä ajautuu olemaan paljon itsensä varassa ja tottuu siihen että itse pitää kaikki hoitaa koska apua ei ole.
Anteeksi kirjoitusvirheet, en ole kovin hyvä kirjoittaja. Tässä taas perfektionismi nostaa päätään
