Henkisesti "herännyt" narsisti?

[Ednuliini2011]

Hei! Onko teillä muilla kokemusta narsistista, joka kokee olevansa henkisesti herännyt ja kertonut pyrkivänsä egottomuuteen, meditoi tuntitolkulla (tunteensa pois) ?

Tapasin viime kesänä aivan ihanalta vaikuttavan miehen, joka kertoi rankasta menneisyydestään ja kuinka meditaatation kautta koki henkisen heräämisen ja on nyt "hereillä" ja joka päivä onnellinen ja joka päivä elämä muuttuu vain paremmaksi. Olimme aluksi ystäviä (minä jo heti kyllä pian ihastuneena aivan täysin). Hän alkoi "opettamaan" minulle meditaatiota ja ajatuksiaan. N. Puolen vuoden "kaveruuden", ihanien seikkailujen, naurun, kehujen, treenaamisen, huomioon ottamisen ja valtavan hyvänolon jälkeen suhde muuttui myös seksuaaliseksi. Ns. Intiimiä vaihetta kesti n. Reilun kuukauden, kunnes palattuani joululomalta lasten kanssa, hän ilmoitti että on löytänyt uuden ystävän, päässyt seuraavalle tasolle ja meidän suhteemme oli kamala virhe, koska hän luuli että olen myös "valveilla",mutta olenkin kokonaan nukuksissa ja pelkkää tunnetta ja että aivoni rakensi koko jutun. Sanoi, että alkoi ihmettelemään miksi hänen energiansa katoaa. Sanoi, että olisi ollut valmis kaikkeen kanssani. Kysyin mitä tapahtui, ja hän esitti vain vastakysymysken, että niin kerro, mitä tapahtui. Olin totaalisen shokin ja hämmennyksen vallassa, että mitä ehti muuttua viiden päivän aikana (ennen lähtöä nukuimme viikon kietoutuneena toisiimme ja luulin olevamme todella onnellisia).

Nyt kun mietin taaksepäin, niin jo hurmosvaiheessa mietin joskus, että hän on hieman kontrolloiva ja aina oikeassa ajatuksissaan. Fyysinen ulkomuoto ja treenaus tärkeää (minä olin treenattavana). Usein sanoi, että hänellä ei ole rajoja ja joskus mietin, että niin sanovaksi ihmiseksi hänellä oli yllättävän paljon rajoja... Ja "näin" myös viitteitä että ego on ollut tosiaan iso. Koki olevansa vapaa, elämä on joka hetki ihanaa ja maailmankaikkeus häntä varten ja mikään ongelma ei koske häntä ja toisaalta olisi halunnut että vietän enemmän aikaa vain hänen kanssaan (vaikka minulla lapset). Tällaiselle läheisriippuvaiselle, ylikiltille hän antoi tietysti juuri sitä mitä kaipasin, itserakkauden, rohkeuden ja pelottomuuden mallia.
Mutta nyt sitten kerätään sirpaleita ja hän porskuttaa tyytyväisenä uuden ystävänsä kanssa.

Hämmentyneenä mietin, mistä kysymys? Olenko minä syyllinen ja todella näin vaihdettavissa uuteen. Miltä tämä ulkopuolisista kuulostaa? Pahinta tässä on nyt se, että työskentelemme samassa paikassa joudun lähes päivittäin häntä kohtaamaan ja näkemään, kuinka elää onnellista elämää uuden ystävänsä kanssa. Loukkaantunut tietysti olen, ja ymmärrän että jokaisella on oikeus lähteä "suhteesta" kun siltä tuntuu, mutta tämä tapa miten suhde oli niin intensiivinen ja sitä seurannut yht'äkkinen kylmyys sekä äärimmäinen ajattelu mietityttää, että onko ihan normaalia... Samalla järjellä tiedän, että hyvä että lähti, jos tämä on hänen tapansa osoittaa "rakkautta".

[rikkimennyt]

https://youtu.be/F5j5xAgK7Y8

Tuossa linkki Ramani Durvasulan videoon, jossa kuvaa juurikin narsismiin liittyvää spiritual bypassing ilmiötä. Muitakin hyviä videoita löytyy häneltä youtubesta aiheeseen.

Mulla ei ole suoraa kokemusta parisuhteessa tällaisesta mutta muuten olen havainnut tämän ilmiön. Voi olla hyvin kivuliasta, että joku vetoaa toisen "heränneisyyteen", kuten sun tapauksessa tämä mies. Hän käyttää siis jonkunlaista henkisyyttä aseenaan ja ovelasti yrittää sillä syyllistää sua. Vaikka itse teki aika tylysti lähtiessään toisen matkaan yhtäkkiä.

[Ednuliini2011]

Paljon kiitoksia tästä, antoi yhden järkeenkäypän näkökulman tapahtuneeseen. Sitä kaipaa selityksiä, koska sellaista ei oikein ko. Henkilöltä saanut eikä asioista pysty keskustelemaan, koska kääntyy "minun tunteisiin" tai "minun aivorakennelmiin".

[Kayak]

Viesti poistettu.

[Milli]

Tulin kuitenkin nopeasti siihen tulokseen, että jotain olennaista ja inhimillistä puuttuu. En kykene edelleenkään osoittamaan täysin täsmällisesti, mistä on kyse, voin ainoastaan tuntea sen, tumman painon ja tyhjyyden. Hänen olemuksestaan puuttuvat ilo, autenttisuus ja spontaanius ja koen itseni usein emotionaalisesti uupuneeksi vaikka yhdessä vietetty aika on älyllisesti stimuloivaa ja miehen kiltteys on saanut myös hyvää oloa aikaiseksi. Mielestäni mies etsii vastausta omaan tyhjään rakkaudettomuuteensa henkisiltä poluilta ja älyllistämällä - näistähän se ei löydy. Älykäs ihminen pahimmillaan vain etääntyy aidosta itsestään hurahtamalla erilaisiin teorioihin ja menetelmiin. Todellinen rakkaus löytyy sisältä päin, katsomalla omiin kipeisiin tunteisiin ja ymmärtämällä sitä kautta sama kärsimys toisessa ihmisessä. Narsismissahan on ydimmillään kyse minäkuvan ja itsetunnon epävakaudesta ja arvottomuudesta ja näiden tasapainon säilyttämispyrkimyksessä käytettävät defenssimekanismit välittyvät yleensä ihmissuhteisiin esimerkiksi mitätöintinä, halveksuntana tai tunteiden torjumisena. Vaikka mies on kohdellut minua systemaattisesti hyvin ja ollut mielestäni rehellinen asioistaan, en ole saanut yhteyttä häneen tunnetasolla. Normaali, affektiivinen vuorovaikutus puuttuu. Mies onnistuu hienovaraisesti tukahduttamaan myös minusta kaikki voimakkaimmat tunteet, esimerkiksi ilon tai turhautumisen. Mikäpä olisi tehokkaampi tapa kontrolloida toista. Pidän miehestä, mutta syvempiä tunteita ei ole päässyt syntymään ja mielestäni se johtuu siitä, ettei tuo tunteiden spektri ole tällä hetkellä saavutettavissa. En tiedä, kuka hän oikeasti on.



En usko, että ihminen joka ei ole kosketuksissa omiin tunteisiinsa voisi kiintyä aidosti tai tuntea aitoa myötätuntoa muita ihmisiä kohtaan. Olen alkanut tehdä henkistä pesäeroa ja hyväksyä sen etten tule saamaan syvempää kontaktia mieheen.

Minulla ei ole tällaisesta kokemuksia parisuhteessa, mutta tunsin joskus ihmisen, joka oli kiinnostunut amerikkalaistyylisistä elämäntaito-oppaista. Siitä ihmisestä tuntui jotain puuttuvan.. aivan kuin hän olisi ollut tyhjä ja kovasti täyttää sitä tyhjyyttään jollakin merkityksellisellä. "ympäröi itsesi positiivisilla ihmisillä ja raivaa energiasyöpöt elämästäsi". Tavallaanhan tuo on ihan järkeenkäypääkin, mutta hän toteutti istä jotenkin itsekkäästi; raivasi pois imiset joilla oli vastoinkäymisiä tai sairauksia, mutta toisaalta odotti niin näiden kuin muodenkin ihmisten olevan hänen tukenaan, jos hänelle itselleen sattui jotain. Vastavuoroisuus puuttui. Ihmissuhteissa kuitenkin itse ajattelisin, että lojaalius on tärkeää, jos itse saa tukea, tulee taas toisessa kohdassa itse. Hän ei millään ymmärtänyt, että on itse välillä se negatiivinen energiasyöppö tarvitessaan tukea ja juttukaveria vaikkapa parisuhdeongelmissaan.

Tämän ihmisen kohdalla kaikki tuntui päälleliimatulta, aivan kuin hän ei sisäisi asioita kuitenkaan syvemmällä tasolla. Koti oli täynnä huoneentauluja "Live, love, lauhg" ja hän hoki mietelmiä ja ajatuksia, muttei oikein kyennyt niistä edes keskustelemaan. Sellainen onttous ja ilottomuus hänessä oli, eivätkä parisuhteet tuntuneet onnistuvan. Niissä ilmeisesti defenssimekanismit aktivoituvta voimakkaammin. Hänellä tuntui olevan ajatus, että toinen osaa jaatuksenlukijan tavoin tietää, mitä hän tahtoo ja jos näin ei käynyt (esimerkiksi seurustelukumppani ei osannut järjestää yllätysmatkaa tai -juhlia syntymäpäiväksi) tämän hän kosti mykkäkoululla tai jollain muulla tavoin.

Olen miettiny paljon (vaikka se on varsin turhaa) millainen on tällaisen ihmisen mielenmaisenma? Miltä tuntuu olla ihminen, joka ei oikein kykene itsereflektioon tai aitoihin rakkaudellisiin ihmissuhteisiin ja empatiaan? Vaikka osa narsistisia piirteitä omaavista ihmisista tai muista vastaavista, aiheuttaa suurta kärsimystä läheisilleen, luulisi ainakin osan heistä kärsivän itsekin. Tai en tiedä missä määrin kärsii oikein paksunahkainen narsisti, jolla ei ole oikein yhteyttä itseensä ja voimakkaat defenssimekanismit.. Ohutnahkainen narsisti oletettavasti kärsii enemmän, kun häpeäntunteet ovat ilmeisesti hänen tunnistettavissaaan.

Missä määrin kuvaamasi kaltaisia ongelmia ihmissuhteissa aiheuttaa aleksitymia tai neurokirjon häiriöt tai vaativa persoonallisuus? Ihminen tuntuu ontolta, eikä häneen saa kunnollista yhteyttä.

[Kayak]

Voisin kuvitella, että väkinäinen positiivisuus kertoo pinnan alla lymyilevästä ahdistuneisuudesta ja voisi olla myös elämänvaihe, eikä välttämättä pitkäaikainen persoonallisuuden rakenteellinen ominaisuus. Lähipiirin olemisen se kuitenkin tekee tukalaksi, kun olemisesta jäävät puuttumaan syvemmät sävyt. Onhan tuo myös varsin itsekeskeisen kuuloista olemista, mutta ahdistuksen vallassa ihminen ei ehkä kykene olemaan muita varten. Jotainhan ihminen pakenee tuollaiseen "you only live once"-tyyppiseen elämäntyyliin. Pidän huomionarvoisena sitäkin, että onko kyseessä ennen kaikkea oman ahdistuksen suojeleminen, jonka keinot satuttavat tai harmittavat toisia vai tarve aktiivisesti aiheuttaa muissa kärsimystä.

Tuo neuropsykologisten ominaisuuksien poikkeavuus oli tärkeä huomio. Tiedän, että nepsyihmisten puolisot saattavat kärsiä tuosta peilaamisen ja myötäelämisen puutteesta todella paljon. Nuo eivät myöskään poissulje erilaisia persoonallisuushäiriöitä. Olen pohtinut sitä, että voisiko tästä olla kyse ja että kykenisinkö itse hyvin sosiaalisena ja lämpöä kaipaavana tällaiseen suhteeseen. En tiedä. Ajatus tekee minut hyvin surulliseksi molempien takia. Nämä ilmiöt ovat niin mutkikkaita että luultavasti oikea ratkaisu olisi seurata omia tunteita. Vaikka vastavuoroisuus ja myötäeläminen vastoinkäymisissä kuuluvat ihmissuhteisiin, niiden tulisi myös tuoda vastapainoksi iloa, rauhaa ja turvallisuuden tunnetta.

[Milli]

Punalipuiksi luin myös poikkeuksellisen synkät menneisyyden tarinat, uhriutumisherkkyyden sekä kyvyttömyyden tunnistaa omaa syyllisyyttä tai osallisuutta elämäntapahtumiin.

Nuokin ovat kyllä aika huonoja piirteitä ja viittaavat narsistisiin piirteisiin tai muuten aika vahvasti omaksuttuun uhri-identietteettiin.

Tuo neuropsykologisten ominaisuuksien poikkeavuus oli tärkeä huomio. Tiedän, että nepsyihmisten puolisot saattavat kärsiä tuosta peilaamisen ja myötäelämisen puutteesta todella paljon. Nuo eivät myöskään poissulje erilaisia persoonallisuushäiriöitä. Olen pohtinut sitä, että voisiko tästä olla kyse ja että kykenisinkö itse hyvin sosiaalisena ja lämpöä kaipaavana tällaiseen suhteeseen. En tiedä. Ajatus tekee minut hyvin surulliseksi molempien takia. Nämä ilmiöt ovat niin mutkikkaita että luultavasti oikea ratkaisu olisi seurata omia tunteita. Vaikka vastavuoroisuus ja myötäeläminen vastoinkäymisissä kuuluvat ihmissuhteisiin, niiden tulisi myös tuoda vastapainoksi iloa, rauhaa ja turvallisuuden tunnetta.

Minäkin ajattelen, että ihmissuhteen pitäisi tuoda elämään enemmän iloa kuin murhetta.. noin kokonaisuutena. Ei rooli toisen tukijana tai kannattelijanakaan, saati pelastajana, ole hyvä, Itse olen tällaisiin ajatunut useamman kerran niin parisuhteissa, ystävänä ja naapurina. Se onkin alue, mikä omassa mielessäni kaipaa työstämistä. On ihan ok tukea jonkun kriisin tai sairauden ajan enemmän, mutta liian helposti ihmissuhde vääntyy vinoksi ja tilapäinen rooli jää pysyväksi.

Nepsy-ihmisenkin kanssa parisuhteessa omaksi rooliksi jää sopeutuminen toisen ominaisuuksiin, koska hän ei siihen kykene. He useimmiten tosiaan kärsivät syvästikin siitä, että ihmissuhteisa on vaikeuksia tai ne eivät onnistu. Vaikka onhan meissä kaikissa hankalia piirteitä, joihin toiset joutuvat sopeutumaan. Vaikeinta on kuitenkin silloin, jos ihmisellä ei ole kykyä pohtia niitä ja niiden vaikutusta toisiin ja parisuhteeseen. Siitähän se kasvu jotenkin lähtisi.. ei ihmissuhde kehity ja muutu, jos pelkästään toinen kykenee ja haluaa saada sen toimivammaksi. Jos toinen ei halua tai kykene, niin vaikka kuinka kiertää kehää, miettii ja yrittää, mitään ei tapahdu ja omat voimat hupenevat. Siinä on kärryt, jonka toinen pyörä on lukittu ja vaikka sitä vedät, se pyörii ympyrää. Näin käy myös parisuhteessa päihdeongelmaisen kanssa. Omassakin parisuhteessani tunsin syvää surua meidän molempien puolesta, mutta se oli pakko päättää.

Omalla kohdallani pelkään jo, että vaikeat ihmissuhteet ja jonkinasteinen lapsuuden traumatausta vaikuttavat jo omaan kykyyni olla ihmissuhteissa.. Ajaudunko liikaa vatvomaan ja analysoimaan ja pohtimaan, mikä toista vaivaa ja pilaako se suhteen? Pelkään liikaa ajatumista huonoihin ja hyväksikäyttäviin suhteeseen ja etten huomaa varoitusmerkkejä ajoissa. Ehkä yritän tarkastella ihmissuhteitani ulkopäin objektina, jolloin en ole kunnolla niissä subjekti.
Voisihan sitä yrittää vain olla läsnä omana itsenään ja jos jokin tuntuu ikävältä, ottaa sen puheeksi. Jos ei tule kuulluksi tai toinen ei halua puhua ongelmista lainkaan, kai sekin on riittävä syy päättää suhde tai antaa sen olla etäisempi tuttavuus. Kaikki ihmiset eivät sovi yhteen ja ehkä se tunne kertoo sen parhaiten... Missä paikoissa ja keiden seurassa noin pääsääntöisesti on helppo ja hyvä olla.

[Kayak]

Suhteemme päättyi.
Sen sijaan että olisin surrut ihmissuhteen päättymistä, huomasin jääneeni pähkäilemään suhteen aiheuttamaa hämmennystä. Mitä ihmettä tapahtui?
Kävin jokseenkin hedelmätöntä pohdintaa siitä että oliko mies sitä tai tätä saamatta tyydyttävää vastausta. Sen sijaan ilmiötasolla oli selvää että minä voin melko pahoin ja että suhteessa esiintyi monenlaista epämääräisyyttä. Kirjoitin aiemmin affektien puutteesta, mutta kyllä miehellä oli voimakkaitakin tunnereaktioita. Näin halveksuntaa, kateutta, häpeää ja epävarmuutta. Positiiviset tunteet puuttuivat tai olivat hyvin vähäisiä (Ilo, ihmetys, kiitollisuus, lämpö, suru jne.). Se oli raskasta.

Sain asiaa hiukan pakkomielteisestikin tutkiskeltuani kohtaamilleni ilmiölle nimet: grooming, gaslighting, blameshifting, intermittent reinforcement, intimidation, isolation... Voisin luetella lukuisia pieniä esimerkkejä tilanteista joissa jäi vain outo tai kurja olo ja jotka noteerasin mutta joihin jätin hähmäisyyden takia reagoimatta tai laitoin oman herkkänahkaisuuteni piikkiin. Tästä kuitenkin seurasi vain se, että aloin epäillä omaa todellisuudentajuani.

Lähestymistapa jossa pyritään selvittämään onko toinen ihminen narsistinen tai psykopaattinen vai ei, on mielestäni oikeastaan hedelmätön. Ilmiöt puolestaan ovat kohtalaisen konkreettisia ja selkeitä, kunhan ne vain ymmärtää nähdä. Ne on mahdollista myös puhua toiselle osapuolelle auki ja antaa ainakin teoriassa mahdollisuus muuttaa toimintaa (jos se on tiedostamatonta). Tähän tuo uusi "pakottavan kontrollin" lakialoitekin kohdistuisi, eikä siis siihen minkälainen henkilö näin toimii. Itseään on vaikeampi muuttaa. Ajattelen nyt että manipulointi on enimmäkseen tiedostamaton tapa yrittää saada hyväksyntää ja rakkautta, jos ei tunne muita keinoja. Osa ihmisistä on varmasti julmia ja toimii myös tietoisesti toisia satuttavilla tavoilla. En vähättele yhtään tätä kokeneiden ihmisten kokemuksia.

En jää vaivaamaan päätäni sillä, mistä tässä oli kyse. Olin jatkuvasti varpaillani ja nuuskin asiaa kuin susi enkä antanut kokemusten mennä ihon alle pidemmäksi aikaa. Tässä ei ehtinyt tapahtua mitään lähtemätöntä. Tulin vain viisaammaksi. Sekin, että olin jatkuvasti defenssit päällä ja epäilin alusta asti jotain outoa, ei ole normaalia. Halusin rakkauden kipeänä ja miehen hyvistä puolista viehättyneenä kokeilla, josko tästä jotain tulisi. Annan miehen jatkaa henkistä matkaansa ja päästä seuraavalle tasolle, kuten ketjun aloittajan tapauksessa kävi. En yhtään ihmettelisi jos kyseessä olisi sama kaveri.

[Kayak]

Halusin vielä tarttua tuohon, mitä sanoit subjektina olemisesta.
Juttelin kokemuksistani erään itseäni viisaamman kanssa ja hän korosti tuota oman subjektiuden tunteen vaalimista kaikissa ihmissuhteissa yleensäkin. Käyhän se järkeen, että suhteen tai toisen ihmisen ongelmien ja ominaisuuksien vatvomisen sijaan kannattaa kiinnittää huomiota siihen miten omaa toimintaansa voi muuttaa ja mihin asioihin voi itse vaikuttaa. Tällainen oman voiman omistaminen suojelee myös uhriutumisen ja voimattomuuden kokemukselta. Alistavat ihmiset yrittävät tietysti nakertaa juuri toisen ihmisen autonomiaa, todellisuudentajua ja itsetuntoa, koska ne mahdollistavat sekä omien rajojen määrittelyn että rohkeuden kääntyä pois tilanteissa joissa se on tarpeellista. Uhriutuminen ja omasta voimasta luopuminen puolestaan johtaa toisen syyttelyyn ja avuttomuuden kokemuksiin, ja tällaisesta olotilasta käsin olen ainakin itse kokenut vaikeammaksi vaikuttaa asioihin. Siksikin, huomion kohdistaminen omaan toimintaan tuntuisi tärkeältä. Tapailuvaiheessa tai suhteen alkupuolella näihin asioihin on vielä helpompaa vaikuttaa. Pitkissä suhteissa urautuneita malleja voi olla vaikeampi muuttaa ja toisaalta jos itsetunto ja itseluottamus on nakerreltu karrelle, ei oman subjektiuden hahmottaminen välttämättä ole niin helppoa. Sitoumusten ja kiintymyksen syventyessä myös keinot niiden säilyttämiseksi kovenevat. Suhtaudun siksi herkällä korvalla suhteen alkuvaiheessa siihen, että kuva itsestä alkaa värittyä negatiivisena tai luottamus itseen huojuu.

Luultavasti tuo "helppouden" tunne ihmisten seurassa on lopultakin hyvä signaali ja kertoo siitä ettei itseä tarvitse erityisesti suojella ja että lähellä on sellaisia ihmisiä jotka kykenevät kunnioittamaan muita.

[Milli]

Lähestymistapa jossa pyritään selvittämään onko toinen ihminen narsistinen tai psykopaattinen vai ei, on mielestäni oikeastaan hedelmätön. Ilmiöt puolestaan ovat kohtalaisen konkreettisia ja selkeitä, kunhan ne vain ymmärtää nähdä. Ne on mahdollista myös puhua toiselle osapuolelle auki ja antaa ainakin teoriassa mahdollisuus muuttaa toimintaa (jos se on tiedostamatonta). Tähän tuo uusi "pakottavan kontrollin" lakialoitekin kohdistuisi, eikä siis siihen minkälainen henkilö näin toimii. Itseään on vaikeampi muuttaa. Ajattelen nyt että manipulointi on enimmäkseen tiedostamaton tapa yrittää saada hyväksyntää ja rakkautta, jos ei tunne muita keinoja. Osa ihmisistä on varmasti julmia ja toimii myös tietoisesti toisia satuttavilla tavoilla. En vähättele yhtään tätä kokeneiden ihmisten kokemuksia.

Olen miettinyt, että ns. narsistinen koukku tai yleensäkin jumiutuminen hankalaan ja itselleen vahingolliseen ihmissuhteeseen saattaa osin perustua yritykseen ymmärtää ja ratkaista itselleen käsittämätön asia. Ihminen haluaa saada jonkun järkeen(sä) käyvän selityksen ja alkaa ratkoa sitä kuin pulmapeliä ja jatkaa pahimmillaan hyvinkin kauan. Näissä pulmapeleissä ei kuitenkaan ole ratkaisua, joten eri keinojen kokeilusta ja vatvomisesta muodostuu voimia syövä ikiliikkuja.
Jos hetkittäin tuntuu, että ehkä tämä nyt sujuu, sitä on entistä sinnikkäämpi hirveyksienkin jälkeen jatkamaan toivottomia ratkaisuyrityksiään. Tosaalta meille syötetäänkin koko ajan lehtiartikkelien mudossakin vinkkejä mten saada parisuhde toimimaan ja arvostetaan ratkaisukeskeisyyttä. Epäterveissä ihmissuhteissa sinnikkäästä ratkaisukeskeisyydestä on pelkästään haittaa; niissä ratkaisua yrittää koko ajan vain se toinen, yksi ja sama osapuoli, jonka kärsimys syvenee ja pitkittyy

Tunnistan itsessäni liiallista vatvomista ja pohtimista suhteessa äitiini. Tuskinpa hän vaivaa päätään, sillä miten väimme voisivat olla tomivammat. Hänelle selkeä syyllinen kaikkeen olen minä, jopa hänen puolisovalintaansa ja siihen, että ylipäätään olen olemassa, eikä hän koe itsessään olevan mitään muutostarpeita. Jos hänelle on kohtelias ja ystävällinen ja yrittää unohtaa ikävät asiat, hän kokee sen lupana jatkaa vanhaan tyyliinsä. SE mitä itse tarjoillee jonkinlaisena kädenojennuksena asialliseen kanssakäymiseen ei siis saa vastakaikua.

Olen itse jäänyt varsinkin aiemmin lapsen moodiin hakemaan hyväksyntää, etsimään syitä hänen käytökseensä ja yrityksiin "ymmmärtää". Se mitä olisi ollut tärkeintä ymmärtää, olisi ollut yhteydenpidon lopettaminen tai minimointi jo aikaa sitten. Käsittää että suhde ei toimi, kun olen jokaisen tapaamisen tai puhelinsoiton jälkeen alakuloinen, vihainen tai tyytymätön.


Siinä mielessä siis ihan se oma tuntuma riittää, jos jonkun ihmisen (uudehko tuttavuus) kanssa on jatkuvasti jotain ongelmaa tai turhautunut olo, se ihmissuhde on syytä lopettaa. Sinänsä on tosiaan sivuseikka yrittää löytää ongelmalle joku nimi tai diagnoosi. Parempi väistyä kuin siinä kohtaa juuttua vatvomaan mahdollisia syitä toisen käytökseen.

Silloin, jos ihminen on jo traumatisoitunut oltuaan pitkään narsistisen tai muutoin ongelmaisen ihmisen kanssa, nimen saaminen ongelmalle voi auttaa ymmärtämään omia oireita ja löytämään oikeaa apua.