Sain isänäidiltä tyynyn, jota ihailin monasti. Siinä oli hevosia, koiria ja ihana punainen väri. Äiti inhosi anoppiaan. Kun tulin koulusta, äiti oli repinyt tyynyn ja käyttänyt täytteet toiseen. Rakastin yhtä nallea niin, että se kului, kuten tyypillistä. Kun etsin sitä, selvisi että se on poltettu. Jotkut lempivaatteeni, joista äiti ei tykännyt, katosivat kun olin teini. Kun olin noin 2-3 vuotias, äiti ei halunnut antaa minun syödä itse, koska sotkin. Muistan miten naapurin äiti-ihminen yritti sanoa, että anna tytön syödä itse. Häpesin jo ihan kamalasti tuota syöttämistä.
Olin lähes kympin oppilas ja luokan paras, mutta moitteet tuli, kun koe tippui 9,5:een tai 10-:kseen. Kesällä piti lukea koulukirjoja, kun ei ollut täydellistä. Kirjastokortti otettiin pois. Luin salaa kirjoja, ja isän serkku lainasi pimeää tavaraa

Jos kaverini soitti (lankapuhelin), äiti ei aina "muistanut siitä mainita". Yllättäen hän myös joskys vastasi puhelimeen minun nimelläni, ilmeisesti vahingossa. Mitä sitten ajattelikaan. Hän myös opetti monia kertoja, miten kehenkään kaveriin ei voi luottaa, kaikki ovat lopulta vaan kateellisia, vain äitiin voi luottaa. Ei myöskään miehiin, ne olivat kaikki hirviöitä pohjimmiltaan. Jos itkin elokuvaa telkkarista katsoessani, tuli hirveät haukut. "Mitä sä tollasta parut. Oletko järjiltäsi. Onpa hermosi heikot." Olin kovin herkkä tenava, mollissa lauletut lastenlaulutkin tuottivat surua. Opin kyllä piilottamaan kyyneleet myöhemmin.
Murrosiässä alkoi jatkuva ulkonäön arvostelu. Olin luinen solisluut ikävästi näkyvissä, luiska otsa, huono ryhti, enkä siis niin kaunis kuin hän: "Minusta miehet tykkäävät."
Tietysti hän kertoi nuoruuden suosiostaan ja hienoista vaatteistaan, vähintään pari kertaa viikossa, niin kauan kuin asuin kotona. Joka päivä hän myös kertoi miten paljon töitä hän oli tehnyt. Oli kotirouvana koko ikänsä. Kun isän sisar joskus sukujuhlissa mainitsi, että "et käy töissä, oletko ajatellut.." Äiti sai parin viikon raivarit. Väärässä hän ei ollut myöskään koskaan.
Toki opin olemaan kertomatta asioistani, kun tuli vaan lisää turpaan, eikä empatiaa. Kirjoja lukemalla saatoin oppia ihmisistä paljon. Minulla oli onni saada hyviä ystäviä kouluvuosina. Ja purin tuskaa kirjoittamalla päiväkirjoja, jotka sitten poltin Ne piti kätkeä ovelasti, sillä laatikkoihini murtauduttiin. Kaiken arvostelun olisi luullut tuhoavan minäkuvaani, mutta kieltäydyin uskomasta että olisin ruma. En myöskään valinnut miellyttämistä, jonka suurin osa narstien lapsista valitsee. Riitelin, tappelin, joka päivä jostain. Lukiovuodet olivat yhtä asemasotaa.
Arvatenkin hän flirttaili poikakavereilleni. Jonkinlainen farssin huippu on se, että jaksoipa vielä mummonakin flirttailla tyttärieni poikakavereille. Toki myös naapurin mummojen miehille ja kas, vielä 80-vuotiaana hän on ajautunut tulisiin riitoihin kateellisten naisten kanssa. Ja miehet kehuvat hänen pulliaan

Itsetuntoni ei kai mennyt aivan rusinaksi, mutta nyt itsekin jo kypsähkössä iässä, olen miettinyt onko sittenkin jotain hajalla ja olenko vauroitunut. Parisuhteeni ovat hajonneet. Minä lähden aina. Olen valikoinut myös aika tunnekylmiä kumppaneita, tai sitten olen omalla käytöksellä tunkenut heidät siihen muottiin. En osaa tulla rakastetuksi? Isä oli mahdollisesti epävakaa persoona. Matkatöissä ja harvoin kotona. Karkasi. Kun kävi kotona, seurasi kauheita riitoja. Äiti kontrolloi kotia yksinteoin. Mistä esimerkki: hän vihasi ovia ja poistatti ne. Isä valehteli ja kertoi olemattomia juttuja solkenaan, hääräsi salaa kaikkea mahdollista, joista joskus jäi kiinni. Opasti minuakin nuorempana:"Miksi riitelet äidin kanssa, kun se ei ikinä johda mihinkään. Sano vaan joo joo, ja tee sitten mitä haluat." Isä kyllä piti minua ihmeellisenä olentona, kiitos siitä. Mutta sellaista isällistä turvaa ei kyllä ollut. Isän raivo ja kiukku nousivat yhtäkkiä ja pelottivat äitiäkin. Isä kyllä pyyteli anteeksi, sovitteli ja hyvitteli, myöhemmin. Mitään väkivaltaa ei kotona ollut, eikä alkoholihässäkkää, vain jatkuva henkien taistelu ja rivakkaa riitelyä.
Vielä yksi asia. Äitini on ollut koko ikänsä "ihan hirveän sairas". En muista päivää, jolloin ei jostain olisi sattunut. Ja jos joku sairastui, hän todisti kyllä olevansa sairaampi! Kun isä oli saattohoidossa, piti äiti lähteä kuolinvuoteelta viemään kotiin, kun hänen oli huono olla siinä tuolissa. Isä sitten kuoli yksin. Syytän tästä kyllä itseäni. Olin niin uupunut siihen vitinään, olin munaton, halusin taas karkuun ahdistusta, että menin suostumaan äidin pyyntöön lähteä. Vanhemmiten olen kas lopettanut vääntämisen, kuuntelen vain. Väistän ongelmia.
Jos joku tämän purskautuksen jaksoi lukea, niin olisi kiva kuulla, onko minulla mahdollisuus vielä normalisoitua ja voidella tunnevammani? Vasta nyt on ollut aikaa pysähtyä ja ajatella - sitä oli niin kiire selviytyä ruuhkavuosista - kun lapset ovat jo maailmalla. Ja kaikki miehet exiä...
