Vapaa

[moonaliisa]

Toissapäivänä sain sanottua itselleni: menneisyyden vuoksi en enää polta.

Olen polttanut lähes aina 4 luokalta asti.
Se oli tapani selvitä vuosikausia kestävän ahdistuksen kanssa.

Lapsuuteni oli turvaton. Äitini kontrolloiva, väheksyvä, ankara ja kylmä. Antoi perushoidon, toisinsanoen piti hengissä. Elämäämme varjosti ankara uskonnollisuus.
Isäni pysyi minulle aina etäisenä, mutta hänestä muistan muiden auttamisen halun ja erilaisuuden hyväksynnän, sekä äidin juoksupoikana.

Kasvoin turvattomasti. Lapsuuden turvattomuus jatkui aikuisuuteen asti. Olen käynyt lukuisissa terapioissa viimeisen 12 vuoden aikana.

Kaikki kokemukset, missä minua on vuosien aikana yhä uudelleen painettu alas, missä olen itse joutunut syytetyksi tyhjästä, missä on ghostattu jne, alkaen lapsuudesta asti, jatkuen parisuhteisiin kerta toisensa perään. Niitä olen kantanut kehossani mukanani vuosikaudet. Ne kokemukset ovat vallanneet päästäni tilaa vuosikaudet. Pysähtyminen on ollut mahdotonta. Minulla on ollut jatkuva stressistila päällä.

He, jotka käyttivät henkistä, fyysistä, hengellistä ja jopa seksuaalista väkivaltaa, he ovat olleet läsnä elämässäni vuorollaan toistuvasti, vaikka eivät käytännössä ole enää elämässäni mukana olleetkaan, osa ei enää vuosikausiin. Kokemukset ovat kuitenkin sinnikkäästi roikkuneet minussa kiinni tuskastuttavan pitkään.

Sain tosiaan toissapäivänä kiinni siitä, että menneisyyteni ei enää laita minua polttamaan tupakkaa. Mistä tämä tunne tuli? Alkoi tuntumaan, että nyt riittää.

Tämä tunne tuntuu vahvalta, kantavalta.

Kun aikaisemmin tuli hätääntynyt olo, minulla alkoi tekemään mieli tupakkaa. Se hätääntynyt olo aktivoitui "tasan yhtään mistään". Menneet pyörivät jatkuvasti minussa kiinni. Siinä tilanteessa ennen poltin tupakkaa. Nyt totean itselleni "menneisyyteni vuoksi en polta". Ja se toimii minulla. Se vahvistaa minua. Se maadoittaa tähän hetkeen.

Olen myös alkanut sanomaan itselleni "menneisyyteni vuoksi en hätäile". Eli jos tulee tunteita ja KUN tulee tunteita että "en osaa mitään, en selviä, en onnistu" tai olen muuten vain stressissä jolloin elämä tuntuu suorittamiselta, sillon tuo lause rauhoittaa. Vähän samaan tapaan kuin "en polta" lause.

Olen vuosia käynyt terapiassa. Aina hädän tullen turvautunut terapeutteihin, useamman kerran viikossakin soitellut.
Olen nyt saanut kokemuksen, että en näe siihen enää syytä. Alkoi potuttamaan, että haen jatkuvasti turvaa muualta, saan erilaisia neuvoja jatkuvasti ja en enää edes tiennyt kuka on oikeassa minun suhteeni ja kuka ei.

Ymmärsin, että terapeutit eivät tiedä parastani. Vain minä itse tiedän. Itsekin tiedän rajallisesti, joskus vain hetki kerralla ja joskus en heti silloinkaan. Ja se on ok. Saan luottaa itseeni. Saan olla tietämättä juuri nyt. Saan kuitenkin myös tietää ja päättää, sekä valita itse.

Opettelen maadoittuman itseeni ja pienetämään "elinpiiriäni" hetkeksi pelkästään itseeni ja lapsiini. Tapaan ystäviä välillä, mutta opettelen itse rauhoittamaan itseäni ja luottamaan kykyyni selvitä, luottamaan omiin valintoihini.

Tupakoinnin lopettaminen vaikuttaa elämääni monella tapaa. Joudun opettelemaan uusiksi miten toimia, mitä tehdä, kun siihen ei tule liittymään enää tupakka. Vielä en hahmota asiaa täysin, mutta odotan mielenkiinnolla tulevaa, joskin pelko käy tietenkin mielessä, että tuleeko elämästä ilotonta. Mutta kaikki tunteet on sallittuja.

Pitkä on ollut matka tähän pisteeseen. Monenlaisten hurjienkin väkivaltakokemusten jälkeen, turvakodissa elämisen, oikeustaistelujen, muuttorumbien ja monen monen pahan olon kohtauksen, jatkuvan stressaavan olotilan jälkeen koen olevani vihdoin turvassa omassa elämässäni. Luotan nyt enemmän itseeni. Pyrin, että päästän elämääni ihmisiä vain hyvin tarkan seulan kautta. En halua rauhani rikkoutuvan
Pyrin jatkossa, että en kysele mielipiteitä tekemisiini, elämänvalintoihini. Että en jahtaa tavoittamattomia ihmisiä. Että en anna muiden kohdella huonosti, arvostella, määräillä jne. Että uskaltaisin myös sanoa mielipiteitäni ilman häpeän tunnetta. Tulen vaalimaan anteeksipyytämistä ja antamista läheisiltäni ja itseltäni.

Tuntuu, että tässä jäi vielä asioita kertomatta.
Mutta pähkinänkuoressa: selvisin systemaattisesta väkivallasta elämässäni. Olen vihdoin löytänyt omaa ääntäni vuosien ja vuosien rämpimisen jälkeen. Parhaillaan rakennan turvallista kuplaani. Opettelen olemaan kyselemättä mielipiteitä muilta miten saan elää ja mitä valita. Kuplan sisällä on turvalliset riittävän hyvät minun ja lasteni elämät

Kiitos, kun sain kertoa

[321]

Hei Vapaa,

On hienoa lukea, miten olet vakaasti päättänyt lopettaa tupakoimisen. Upeeta kuulla! Ihan todella. En itse ole tupakoitsija enkä ole ollut, mutta voin hyvin kuvitella, miten ihanaa on tosissaan tehdä kaikkensa, että pääsee vapautumaan jostakin riippuvuudesta.On satavarma onnistuminen, kun et ryhdy polttamaan, vaan vaikka seisot päälläsi se sijaan. Siinä lienee parhaan tuen kykenevät antamaan ihmiset, joilla on ollut sama riippuvuus. Oma enoni alkoi tupakoimaan vahvinta punaista Norttia noin 12 -vuotiaana. Lopetti tupakoimisen 50-vuotiaana. Tiedän myös yhden miehen, jolla tuli keuhkoveritulppa ja hän lopetti tupakoimisen. Tiedän myös ihanan ihmisen, joka ei kyennyt lopettamaan. Hänellä ei ollut voimia yrittää lopettaa. Riippuvuus vain vahvistui ja keuhkot menivät huonoon kuntoon. Hän nukkui pois 50-vuotiaana.
Kertomasi kokemukset erilaisten vaikeuksien myrskyissä ja kettelemuksissa tuntuvat tutuilta. Osa omakohtaisesti, osan olen kuullut jne. Hyvin vaikean tilanteen kokemus varmaan sama riippumatta kokemuksen ulkoisesta muodosta. Elämä on sellainen mylly, että täällä kyllä pääsee kokemaan elämää. Eiköhän jokainen saa oman osansa tässä myllyssä. Olen tosi pahoillani, että sinulla on kasaantunut paljon vaikeita kokemuksia. Minulla on omat kokemukseni. Ei se varmaan auta, että joku pahoittelee, ei ainakaan minua. Tärkeintä kai tiedostaa, että tätä elämä on, suurimmalle osalle ihmisiä kautta maailman. Tälläkin hetkellä sodassa ihmisen kärsimykset ovat mittaamattoman karmeita. Oma kärsimys tuntuu mitättömältä sodan aiheuttamiin kärsimyksiin verrattuna. En vaihtaisi paikkaa, en.

Kirjoitan tämän kappaleen jälkikäteen. Tajuan, että minulla on tämä riippuvuus näihin sairaisiin läheisiini. On vaikea jättää heidät oman onnensa nojaan, koska tarvitsevat apuani. Toisaalta, sairastun, jos jään ja annan heidän tuhota terveyteni.

Huomaan itsekin, että kun trauman kokemus ottaa vallan (nykyään onneksi harvemmin), niin aivot valtaa valtava disregulaatio (en tiedä miten sanotaan suomeksi, on englanniksi disregulation), sitä huomaa kertovansa jokaisen järjettömän tilanteen ja kohtelun yksityiskohtaisesti. Sitten myöhemmin, ikään kuin ulkopuolelta asiaa ajatellen, ehkä yksityiskohdilla ei ole mitään merkitystä. Vain silä, miten huonosti voi jaóssakin tietyssä tilanteessa tai jonkun tietyn ihmisen/tiettyjen ihmisten seurassa.

Minä olen juuri selviämässä aivomyrkyssä tällaisen alkuillan parista tunnista. Takana elämän pituisia paskoja kokemuksia samojen ihmisten kanssa. SAMAT IHMISET. Nyt olen pääsemässä niin pitkälle, että tajuan ettei tämä lopu koskaan ellen jätä näitä ihmisiä, oman lapsuuden perheen jäseniä. Se, miten kohtelevat minua, on oikeasti järkyttävää ja sairasta. Ovatkin sairaita ihmisiä. Mietin, että miten pääsen eroon? Minä olen luonteeltani, mikä olen. Empaattinen, autan, kun apua tarvitaan. Siitä se kaava alkaa joka kerta. Tavallaan ihan normaalista tilanteesta ja avuntarpeesta. Sitten kaava etenee ja alkaa sama vanha, tuttu kuvio. Minua kohtaan ei ole mitään tunnetta, eli tunnekylmyys. Minua ei huomioida edes syntymäpäivänä. Minä en edes jaksa kertoa ja toistaa tätä järkyttävää sairaskertomusta tunnevammaisista ihmisistä, jotka eivät todellakaan käyttäydy normaalisti. Kuvio on paljon rankempi kuin tästä voi päätellä. Minä olen vain nyt saanut tarpeekseni.

MINÄ MIETIN NYT, että miten voin katkaista tämän. On aivan varma, että sama kaava jatkuu niin kauan kuin olen tekemisissä kanssaan. Koko oma elämä tavallaan joutuu pysyvästi eristyksiin ja pyörii näiden ihmisten tarpeiden ympärillä.

1) Fyysinen etäisyys, minimi 25 kilometriä, mieluiten vähintään sata kilometriä. Ulkomaille? Liian levotonta juuri nyt.
3) Uusi paikkakunta? Vaikea saada suomalaisia ystävystymään, vaikka itse olisi avoin. Ikääkin on eli ikä ei ole vetonaulani.
4) Pitääkö muuttaa työttömänä, jos ei kerran saa töitä koulutuksesta huolimatta?

Tämä on nyt liian pitkä kirjoitus. Pitänee laitta erillinen viesti, ja kysyä miten ihmiset ovat päässet eroon vakavasti luonnehäiriöisistä läheisistään.

Kaikkea hyvää sinulle Vapauteen (siinäkin tapauksessa, ettet jaksanut lukea tänne asti etkä lue tätä toivotusta)!