Sivu 1/1

Miten teidän matkanne ymmärryshetkestä?

Lähetetty: 06 Huhti 2024, 02:47
Kirjoittaja koivunlehti
Itse juuri havahduin äitini piilonarsistisuuteen ja huomasin eläneeni kuin sumussa monta siis todella monta vuotta. Yhtäkkiä, kun kaikki palat alkoivat loksahdella paikoilleen aloin tuntea voimakkaita tunteita ja niitä pyrkii edelleen pintaan paljon. Kuitenkin koen oloni toiveikkaaksi ja aivan kuin olisin saanut itseni takaisin. Aivan kuin heräisin unesta tai painajaisesta. Epäilen voimakkaasti dissosioineeni lapsena, nuorena ja aikuisena. Minulta tutkittiin ADHD nyt aikuisena, mutten sopinut täysin siihen kuvaan. Ymmärrän nyt miksi. Kun ymmärsin, mitä on tapahtunut, niin suuren tuskan lisäksi tunsin vapautumista. Koko kehoni on kramppaillut nyt erinäisissä tilanteissa ja öisin kehoni on säpsäytellyt minua hereille, vaikka mieli saattaa tuntuakin rauhalliselta. Tuntuu kuin jotakin pyrkisi voimalla pintaan, mutten vielä tiedä mitä. Yksi muisto kerrallaan on palannut mieleeni. Tuntuu kuin aiemmin olisin katsonut muistoja jonkin sumuisen linssin läpi. Nyt kaikki on kirkasta. Tunnistan peilikuvani peilistä ekaa kertaa vuosiin. Tämä ei ole mikään runollinen kuvaus vaan aivan siis minulle todellinen aistimus. Olen aina välillä ihmetellyt peilikuvaani, etten muista näyttäneeni tuolta. Lisäksi kaikki äänet hiljenivät päässäni. Ei siis kuuloharhoja ole ollut, mutta minulla on ollut ja on edelleen tuomitseva hahmo mielessäni, joka on kommentoinut jokaista hengenvetoani ja päätöstäni. Nyt se hiljeni kuin kertalaakista. Ainakin hetkeksi. Tuomitsemista ei kuulu, mutta sen sijaan minulla on edelleen hahmo, joka epäilee olenko nyt sittenkään oikeassa. Silloin kuin tuo hahmo pyrkii pintaan niin olen kuunnellut asiantuntijoiden videoita ja se hahmo on sillä hiljennyt.

Koko keho tällä hetkellä tuntuu kuin katujyrällä olisi ajettu yli. Se on loppu. Kaipa se kulkee nimellä sokki. Ruokahalu katosi, mutta aivan kuin olisin saanut hajuaistin takaisin. Olin ihmetellyt aiemmin miksi ihmeessä en haista mitään enää nykyään. Olen kuitenkin ollut lapsena ja nuorena sekä nuorenaikuisena herkkänenäinen. Yhtäkkiä olen alkanut haistamaan.

Minulta on myös toisinaan kadonnut puhekyky ja puhuminen on ollut todella vaikeaa aluksi hoitajan kanssa, vaikka minussa on ollut se osa, joka kovasti haluaisi kertoa.

Aiemmin minulla oli tuomitsevan ja epäilevän kanssa keskustelua käymässä, myös se suorittaja. Se käski aina vain tekemään enemmän, mikset muka jaksa. Ei ole syytä valittaa. Asiat voisivat olla huonomminkin. Et sinä mitään apua tarvitse, vaan sinun pitää pärjätä. Koita nyt tehdä jotain. Sitten kun teen yhtä asiaa, niin on koko ajan tuo ääni sanomassa, että pitäisi olla tekemässä jotakin aivan muuta jo. Nyt sekin katosi. Minua kiinnostaisi kuulla, onko ollut samantapaisia kokemuksia?

Hoitokontakti on minulla jo.