Toive vapaudesta

[Via83]

Hei. 13 vuotta avioliittoa takana. 3 lasta 4-, 8- ja 12- vuotiaat. Koen, että ero on ainoa vaihtoehto, mutta ei vielä. Syy on se, että pelkään mieheni saavan puhuttua lapset itselleen. Tiedätte miksi. Sen takia olen tällä foorumilla. Ainoa syy miksi en eroa vielä, on se, että en kestä lasten ikävää äidin luo. Minä en jätä lapsiani. Minä olen tähänkin asti ollut se turvallinen ihminen, jonka syli on aina avoin. Kerron lapsille joka ikinen päivä miten ovat ihania ja rakkaita, fiksuja ja kuinka mukavaa heidän kanssaan on olla. Koen tässä asiassa onnistuneeni. Kun vihdoin sain vastaukset tähän kaoottiseen tunnelmaan parisuhteessa, vapautui minusta kaikki voimat lasten käyttöön, koska parisuhteeseen ei enää "tarvinnut" voimia käyttää. Helpotti, kun ymmärsin, että se on hyödytöntä. Sain sen kaiken voiman itseni ja lasteni käytettäväksi.

Kirjoitan AIVAN KAIKEN sähköpostiiini kerran pari viikossa ja pidän ne tallessa siellä. Mitään en pidä yksin pääni sisällä. Sen olen ymmärtänyt. Menen puhumaan yksin pariterapeutille 31.1. ja oksennan tämän kaiken siellä.

Kuinka monta kuukautta/vuotta vielä jaksan? Vastaus, niin kauan kunnes nuorin täyttää 8 vuotta. Siihen mennessä olen luonut lapsille turvallisen ja läheisen suhteen äitiin. Siihen mennessä lapset ovat vuosien ajan oppineet, että heidän elämässä äiti on ja pysyy. Tämä mahdollistaa sen, että lasten mielipiteitä kuullaan huoltajuuden määräämishetkellä. Toivon niin. Aluksi suunnittelin, että siedän tätä parisuhdetta, kunnes nuorin täyttää 12, jotta voi itse päättää kumman vanhemman luona asuu. Mutta sinne on vielä 7,5 vuotta aikaa.

Kysynkin teiltä keinoja, joilla sietää narsistipuolisoa. Hän ei ole fyysisesti väkivaltainen eikä käytä alkoholia. Hänen elämänsä on oltava samanlaista kuin ennenkin mutta säännöllisellä seksillä. Eli, annan hänelle seksiä kotirauhan vuoksi. Annan hänen olla aina oikeassa ja päättää kaikesta. Kehun häntä paljon enkä anna itsestäni mitään, jotta hän ei saa enempää otetta. Myötäilen ja annan hänen olettaa johtavan.

Aloitin vesijumpan ja treenaan kotona kuntosalilla joka toinen päivä. Kotona treenit tehdään yhdessä miehen kanssa, mutta se toimii, koska hän on se, joka miehenä "tekee kovimmin". Mua se ei häiritse (enää) koska tiedän että liikunta pitää mun pääni paremmin kasassa.

Liityin nyt myös tänne foorumille, jotta saan tukea. Asun sellaisella paikkakunnalla, jossa tukiryhmiä ei tietääkseni ole. Mutta siis, totesin eilen ystävälleni, että ei raha tuo sitä onnea, mitä aito rakastava parisuhde voi ymmärtääkseni tuoda.

Onko teillä kokemusta miten yksinhuoltajuus on mahdollinen tällaisessa tilanteessa? Pelkään, että sosiaalitoimi ei usko minua, jos otan heihin yhteyttä ja kerron tämän kaiken. Pariterapeutti on toisen instanssin ihminen.