Valtava teksi seinä, avautumista, ei ihan normi suhde

[Nynonyymi]

Vähän ehkä tavallista oudompi tarina, mutta tyhjennänpä pääni tänne, jos joku osaisi vaikka sanoa jotain fiksua ja rakentavaa.
Kyseessä kahden miehen välinen parisuhde, jolla ehkä vähän tavallisesta poikkeava alku, aika tyypillinen loppu narsistiselle suhteelle. Tässä itse asiaa edelleen käyn läpi, kaikki ystäväni kuulevat pohdintoja jatkuvasti, tuntuu välillä, että heitän ehkä vaivaan liikaakin asian jankkaamisella. Narsismi näkökulma tuli asiaan vasta eron jälkeen, luulin monen asian olevan täysin normaalia tai selittelin ties millä.

Tutustuin tulevaan ex puolisooni 19-20 vuotiaana, pyörimme samoissa netti piireissä, meillä oli yksi yhteinen kaveri jonka kanssa pelasimme. Noin 8 ensimmäistä vuotta hän ei voinut sietää minua ja sain hänestä todella omituisen kuvan. Hän oli todella neuroottinen ihmisten mielipiteistä hänestä, hänellä oli pakonomainen tarve olla aina oikeassa ja sairaalloinen kilpailuvietti. Itse olen todellakin tämän vastakohta, ei juuri mitään kilpailuviettiä ja jo parikymppisenä kasvoin sujuiksi itseni kanssa. Vuosien saatossa hän katosi netti porukoista, koska hänellä oli uusi tyttöystävä tai paremmat kaverit, sitten aina tuli takaisin, palasi porukoihin, kertoi kuinka uusi tyttöystävä olikin ollut todella hirveä ihminen.

Naureskelimme ja vitsailimme hänen narsismilleen, en silloin oikein tiennyt mitä tuo termi tarkoittaa enkä oikeastaan, vaikka teen psykiatrista hoitotyötä työkseni, ole ymmärtänyt termiä paremmin, kuin tässä viimeisten parin kuukauden aikana. En juuri ihmisestä pitänyt, mutta en arvostele enkä vihaa ihmisiä. Hän ei pitänyt minusta ja useamman kerran teki selväksi kuinka paljon ärsytän häntä vain olemalla oma itseni.

Skipataan eteenpäin noin kuusi vuotta. Olin valmistunut koulusta, aloittanut työt. Nuorempana olin ujo ja arka, pientä ahdistuneisuutta, josta kävin terapiassa, mutta ajan kanssa kasvoin tuosta pois. Aloin saamaan ystäviä ja oppimaan pitämään itsestäni. Olin muuttanut ensimmäistä kertaan oikeasti omilleni, uusi vakituinen työpaikka, josta en tuntenut ketään, vanhat hermostumiset ja ujoudet tuli vähän pinnalle, hakeuiduin pelailemaan tavallista enemmän ja moni vanhoista kavereista oli kiireisiä oman elämänsä kanssa. Paitsi tämä yksi. Rupesimme juttelemaan. Sain vaikutelman, että hän oli "kasvanut aikuiseksi", oppinut nauramaan itselleen, rentoutumaan. Nopeasti viestittelimme jatkuvasti ja hän oli aina linjoilla minua varten. Vihamiehistä tuli ystäviä ja ystävyys muuttui rakkaudeksi. Olin ennen tätä todellakin vakuuttanut itseni, etten kelpaa kenellekään, mutta tälle ihmiselle kelpasin juuri sellaisena kuin olin. Kaikesta mistä pidin ja olin kiinnostunut, hänkin oli todella innostunut. Hän antoi itsestään todella itsevarman, kokeneen, aikuisen kuvan, joka tiesi ja ymmärsi asioita, minun tarpeita ja minun elämääni.

Tätä jatkui pari vuotta, sitten päätimme tavata kasvotusten. Olin todellakin järkyttynyt, kuinka erilainen hän todellisuudessa oli. Neuroottisuutta, ahdistuneisuutta, paniikki kohtauksia. Ensimmäisen kuukauden "koeajan" hän itki sohvallani, kuinka paha hänen on olla. Ne muutamat kerrat, kun kävimme ulkona, oli kotiin palattava pikaisesti hänen ahdistuneisuuden takia. Ymmärsin, koska olin itse nuorempana ollut samanlainen. Rakkautta hän osoitti, mutta ei juuri intohimoa. Enemmänkin rakkautta, jonka pohjana syvä ystävyys ja samanlaisuus. Näin varoitusmerkkejä, mutta ajattelin, ettei kukaan muukaan tätä ihmistä auta jaloilleen ja jos autan ja teen hänen eteensä kaikkensa hän kyllä kukoistaa ja kun hän kukoistaa meillä on kaikki hyvin.

Muutimme yhteen, tai siis hän muutti luokseni. Olin asiasta todella varovainen ja koitin puhua paljon. Hän oli heti valmis. Hän muutti toiseen maahan, jossa puhuttiin eri kieltä, hänellä ei ollut mitään koulutusta ja kaikki työkokemus 20 vuotta vanhaa. Mutta ajattelin, että autan hänet jaloilleen. Alku oli rankkaa. COVID iski, maailma tuntui loppuvan, tein itse kolmivuoro työtä. Oli riitoja, todella aggressiivista käytöstä hänen osaltaan. Heittelyä, tönimistä, huutamista. En itse riitele, en korota ääntäni, enkä pidä vihaisena puhumisesta, kun tulee aina sanottua jotakin satuttavaa, mieluummin rauhoitun ja keskustelen tilanteen sitten läpi. Kotitöitä hän teki minimin, vaikka tein töitä. Kaikesta piti kiittää. Intohimo loppui kokonaan. Sen sijaan useampaan kertaan hän jäi kiinni masturboimisesta, ei pienessä kaksiossa sellaista piilotella. Itkin useamman kerran, että haluaako hän minua oikeasti ja kelpaanko tällaisena, aina verbaalinen varmistus tuli, harvemmin fyysinen. Joskus syy oli minussa, en osaa olla intiimi, en pidä hyvänä pidosta, mutta jos yritin olla sylissä, en ollut oikein, asento oli huono, laitoin käteni tai jalkani väärään paikkaan. Oli meillä paljon hyvääkin ja ajattelin, että kyllä tämä tästä muuttuu.

Aloimme puhua isommasta asunnosta, itse olisin ollut tyytyväinen omistamaani, hän halusi enemmän tilaa, hän aikalailla päätti asuntomme, vaikka minä hoidin asunnon myymisen, ostamisen, laina minun nimiini, mutta silloinkin varmistin, että tarvittaessa pärjään yksin. Tämä on toistuva teema, kun asiaa katson taaksepäin, aina olen varmistanut, että pärjään yksin. Nyt jälkikäteen olen ymmärtänyt että narsistisissa suhteissa tämä on normaalia, että toinen kasvaa pärjäämään yksin. Hän oli kotoutumiskursseilla, minä tein kolmivuoro työtä, hän tutustui naapureihin ensin, minä pikkuhiljaa. Ajoittain julkisesti annoin hänen hoitaa puhumisen, koska ymmärsin hänen huonoa itsetuntoaan.

Muutettuamme hän kosi, suostuin tottakai, kuka muukaan minut haluaisi. Oli riitoja. Kotityöt olivat minun ongelma, hyväksyin asian, ajattelin, että kun hän ei ole asunut omillaan, ei hän osaa taloutta pyörittää. Lopulta rupesin vain vitsailemaan, että pääsen helpommalla, kun teen kotityöt itse ja yksin. Jos hän auttoi tai teki jotain, piti kiittää. Minä hoidin hänen paperinsa, pankki asiat, vero asiat, lääkäri käynnit, kaupassa käynnit, jos piti jotain asioida suomeksi, se oli minun tehtävä, kuitenkin hän kehuskeli suomenkielen taidoillaan. Lopulta hän työllistyi. Hänestä alkoi haista leuhkamaisuus, vaikka kyseessä palkkatuki paikka vuodeksi eikä mitenkään hyvä palkkainen työpaikka.

Sota Ukrainassa alkoi, taas tuntui että maailma loppuu, jompikumpi ehdotti avioliittoa, hän innostui. Vuosien ajan olin itse puhunut, etten pidä avioliittoa tärkeänä, jos ei ole paljoa omaisuutta tai lapsia. Hänellä yksi, joka asui toisessa maassa. Hän halusi osoittaa rakkautensa kaikkien edessä. Minä hoidin järjestelyt ja maksut. Menimme naimisiin, hääyönä riitelimme, koska häälahja rahat piti käyttää hänen autonsa renkaisiinsa. Emme ne niitä sinänsä tarvinnut, mutta olisihan nuo johonkin vähän kivampaan voinut käyttää.

Hän tutustui naiseen töissä ja he alkoivat hengailla paljon. Hän alkoi pestä hampaansa ennen tämän naisen näkemistä. Yksi aamu hän lähti tapaamaan tätä naista. Luin hänen WhatsApp viestinsä tietokoneelta. Flirttailua, sydämiä. Soitin ettei tule kotiin, hän vastasi, että meidän pitää puhua. Hän vei tämän naisen ensin kotiin, sitten tuli puhumaan. "Kehenkään ei pitänyt sattua, meidän piti tutkia tunteitamme ja sitten puhua sinulle ja tämän naisen miehelle", olin vain että ei. "Minun pitää miettiä". Hän soitti vanhemmilleen, "Ei tämä toimi, ei me olla onnellisia", huusin takaa että "Ei kun sillä on uusi nainen!" Myöhemmin olen tässä tajunnut, että hän todellakin sai muutaman ystävänsä, sekä perheensä, uskoteltua että lähti, koska meidän suhde ei toiminut, ei tuon naisen takia, eikä hän pettänyt, koska seksiä he harrastivat vasta, kun olimme eronneet. Kuitenkin kuukauden sisään oli esitellyt tätä uutta naista perheelleen elämänsä naisena. Koin itseni todella likaiseksi ja hyväksi käytetyksi, en ymmärtänyt tilannetta, enkä todellakaan ymmärtänyt, kuinka joku voi katkaista pitkän ystävyyden ja parisuhteen noin vain. Itse en pysty ihmisiä korvaamaan uusilla.

Kahden kuukauden täydellinen radio hiljaisuus, ei mitään, ainoa viesti jonka sain oli "En halua koskaan tietää, kuinka paljon minua vihaat". Avioeroa hän vitkutteli, ensimmäinen osa kuitenkin tuli hoidettua. Kahden kuukauden jälkeen sain häneltä viestin, että on palaamassa kotimaahansa, eikä voi viedä huonekaluja mennessään, että onko jotakin mitä haluaisin. Murruin. Soitimme, juttelimme, hän tuli takaisin kotiin. Hänen oli ollut todella paha olla, hän oli kärsinyt. Jälkikäteen ymmärrän, kuinka pian asia muuttui, että hän oli kärsinyt, minä en.

Tätä asiaa ei saatu käsitellä. Ei saanut puhua. Hän kävi töissä, se aiheutti hänessä pahaa oloa. Hänen mielenterveys ongelmansa lehahtivat. Lopulta asia oli vanha, eikä ollut soveliasta tuoda sitä enää ilmi. Asiaa ei käsitelty koskaan. Kaikille hän kertoi, kuinka hänellä oli mennyt "pupu pöksyyn", hän pelästyi kun oli niin onnellinen, tuo nainen käytti häntä hyväkseen, ei hän pettänyt, koska he harrastivat seksiä vasta, kun olimme eronneet. Minullekin hän puhui näin. Sanoin että ei, hän sanoi ettei halua olla tarinan pahis.

Useamman kerran kysyin, haluaisiko hän erota kavereina, ei koskaan, olemme yhdessä loppuelämämme. Jopa jos otin sormuksen pois se aiheutti hänessä ahdistusta. Erosta ei puhuttu, eikä hänen pettämisestään. Riitoja oli. Jatkuvasti tunsin olevani hänen äitinsä, sairaanhoitajansa tai siivoojansa, hän suuttui jos sanoin, että tunsin näin. Oli tönimistä, tukasta vetämistä.

Hän jäi työttömäksi. Minä tein hänen työhakemuksensa ajoittain, opetin, autoin, hän raivosi minulle kuin teini. Ei työtä löytynyt. Joka kuukausi kävin hänelle työkkärin hakemukset läpi, jotta hänellä olisi paikat mitä hakea. Tarkistin hakemukset. Autoin. Raivoaminen väheni, mutta ei aikuisen ihmisen pitäisi noin käyttäytyä. Hänen autostaan tuli päänsärky ja minulle häpeä. Hänen vanhempansa suostuivat maksamaan hänen autonsa kulut, joka hävetti minua, mutta hän ei juuri asiasta ollut vaivautunut. Auto oli kallis, kalliit huollot, kalliit varaosat, hän tarvitsi useammat uudet renkaat ja vanteet, halvat eivät kelvanneet, vanhemmat maksoivat. Pidin itse huolta meidän raha asioista, sovimme paljon hän maksaa minulle kuussa, säästin omistani, mutta maksoin paljolti kaiken. Jos ehdotin, että hän voisi hakeutua kielikursseille tai jollekin, vastaus oli jyrkkä ei, enkä voisi jättää häntä tämän takia. Hän oli kotona, teki mitä teki, paljolti masturboi, aiheena toistuvasti iso rintaiset naiset, asiasta kun koitin hänelle puhua, hän kielsi koko asian, tottakai hän halusi oikeasti vain minut.

Yli vuoden kestäneen työttömyyden ehdotin työvoimakoulutuksia, kävisi kouluja, saisi ammatin, voisin lykätä omaa kouluun menemistäni siihen asti. Aluksi hän vastusteli, jouduin vähän painostamaan. Kävin työvoimakoulutukset hänelle läpi, valikoimme yhdessä, suurimpaan osaan tuli kieltävä vastaus, paitsi levyseppähitsaajaksi. Hän aloitti koulun. Oli asiasta koppava. Alkoi kehua kuinka paljon hän tulee tienaamaan. Koitin ystävällisesti ajoittain tuoda häntä maanpinnalle, hän suuttui ja torui, että miksi vähättelen häntä. Näitä oli ajoittain. Kuitenkin viimeinen vuosi oli suurimmalta osin hyvä, muutama episodi, kotitöitä hän ei juuri tehnyt, mutta sen hyväksyin. Seksielämä parani. Hän sai ajoittain minut tuntemaan itseni halutuksi.

Hän alkoi viettää aikaa naispuolisen ystävän kanssa, kurssikaveri, aluksi olin asian kanssa ok. Sitten tuli muutama varoitus merkki, avioliitossa ongelmia, hän on eroamassa, jos sanoin tai edes katsoin jollakin tavalla sain huudot. Huomasin että hän ei enää käyttänyt WhatsAppia tietokoneellaan. Luin hänen viestejänsä, taas mentiin, oltiin kysytty onko tunteita, on, mutta ei voida tehdä mitään. Heitin häntä sormuksilla, sanoin että ei toista kertaa, hän puhui minut ympäri, he ovat vain kavereita, jäi kuitenkin kaivelemaan, osat viesteistä olivat seksuaalisia. Illalla pyysin näyttämään heidän viestinsä tai menisin vanhemmilleni nukkumaan. Hän sanoi ettei voi näyttää, oli loukkaantunut yksityisyytensä rikkomisesta ja poistanut viestit. Sanoin että menen sitten. Hän otti hiuksista kiinni, tönäisi lattialle, lopulta oli selkäni päällä ja löi täysiä kasvoihin. Sanoi etten voi soittaa poliisille ja pilata hänen elämäänsä, totesi tappavansa itsensä, lopulta soitti vanhemmilleen. Tässä, tätä tilannetta jälkikäteen miettiessäni, ehkä kaikista paljastavin asia exästäni. Hetkessä lyömisen sijaan puhuimme kuinka olen toiminut väärin lukiessani hänen viestinsä, avioliitossa pitää luottaa, eihän heidän poikansa pettäisi kahdesti. Exä oli ottanut kuvakaappauksen tuosta viattomasta tunteiden myöntämisestä, mutta yhteisestä päätöksestä, ettei asiassa edetä. Tämän tilanteen jälkikäteen katsominen laukaisi ymmärryksen kuinka paljon taustalla on ollut manipulaatiota ja sumutusta, kaikki ne kerrat kun tuntui etten voi hänen kanssaan keskustella, koska hän todellakin valikoi sanansa tarkkaan, kertoo tarinat miten hän näkee parhaakseen ja on todella pilkun tarkka. Hän valikoi aina sanansa tarkkaan ja jos et osannut toistaa kirjaimellisesti, eihän noin sanonut. Ja monesti asialliset "hei tämä ei ole minusta okei", muuttuivat "sinähän noin teet, en minä".

Koitimme viikon ajan, itsellä todella epävarma olo, ei hän tuota naista nähnyt kun koulussa, mutta koko homma haisi pahalle. Lopulta otin itse hatkat kotoa ja sanoin että näyttää minulle heidän väliset viestinsä, että saan mielenrauhan tai muuttaa pihalle. Alkoi soittaminen. Ei hän ole tehnyt mitään. Olen kohtuuton. Eihän tämä suhde edes toimi, emmekä ole onnellisia, mutta ei häntä voi pihalle heittää, hänellä on oikeuksia. Ei hän voi luvata ettei petä, eikä jätä. Monet lauseet toistoa kahden vuoden takaisesta. Pyysin että hän vain lähtisi, ei lähde. Keskustelut kiersivät ympyrää. Lopulta pistin kovan kovaa vasten ja uhkasin niillä lakikeinoilla, mitä minulla oli ja hän murtui, kertoi itkien kuinka on nukkunut tämän naisen sohvalla ja he ovat tehneet "kaikkea paitsi harrastaneet seksiä". Näimme, halusin, että hän kertoo kaiken äidilleen, jälkikäteen ajatellen varmaan muuttanut tarinaansa minun poissa ollessani. Sovimme, että keskustelemme seuraavana päivänä. Hän jopa ehdotti toiselle paikkakunnalle muuttamista, että pääsisi pois tämän naisen luota.

Keskustelimme taas, samat sanat toistuivat, ei tämä toimi, emme ole onnellisia. Lopulta en jaksanut keskustelua, joka ei mennyt mihinkään. Sanoin, että joko lähtee tai ei lähde. Ei halunnut lähteä, itkien vannoi rakkautta ja haluavansa olla vain minun kanssa. Olin onnellinen, olin kerrankin tälle ihmiselle joka minulle oli ainoa vaihtoehto edes ensimmäinen vaihtoehto. Hän lähetti viestin tälle naiselle, katsoin vieressä, tässäkin tilanteessa oli kuitenkin muutama outo asia. Hänen vanhempansa olivat tottakai onnellisia. Sattumalta näin viestin, jossa hänen ystävänsä oli kommentoinut minun olevan hassu, eihän mieheni koskaan pettäisi, mutta mites tuo kaksi vuotta sitten tapahtunut asia...

Pari päivää kului, oli hankala olla, onnellinen, mutta väsynyt ja haavoittunut, en halunnut nukkua hänen vieressään. Sanoin että antaa sormukset takaisin vain jos on täysin varma. Olin ystäväni kanssa kaupoilla, palasin kotiin, hän oli kotona, itki, sanoi tappavansa itsensä, oli luvannut tälle naiselle jättävänsä minut, he olivat käyneet katsomassa hänelle jo vuokra asuntoakin. Olin pölmistynyt. Kaikki piti olla suht hyvin. Hän ei taaskaan halunnut lähteä, jättäisi kurssin kesken, ei halua olla tuon naisen kanssa tekemisissä. Käskin rauhoittua, selvitetään tilanne illalla. Laitoin hänen puolestaan viestin tälle naiselle, hän halusi jutella, he juttelivat kaksin, juttelimme kolmistaan, he vakuuttivat, ettei ole mitään heidän välillään. Tilanne oli rauhoittunut. Elämä jatkuisi...

Seuraavan aamuna tämä naine kysyi, tuleeko katsomaan miestäni, koska hän oli ollut itsetuhoinen. Tuohduin. Nyt pitäisi avioliittoa korjata ja minua liehitellä. Riitelimme. Olin kuulemma kohtuuton, kontrolloiva, hän on vain kaveri. Vuosia olin mieheni mielenterveys asioita hoitanut hänen kanssaan. Samana päivänä hän toi minulle ruusuja, polvistui, otanko sormuksen takaisin. Otin, tietysti otin. Illalla hän lähtee ajelulle, ei harrasta tuollaista, menee tapamaan tätä naista, he keskustelevat. Minuun sattuu. Kolmen tunnin päästä, kun hän palaa saan itku raivarin, jollaista en ole koskaan ennen saanut, sattuu niin syvältä, hän vain selittelee että he sopivat rajat, että heillä oli hyvä keskustelu, vannoo ettei enää ikinä tee mitään tyhmää tai satuta minua, ei tunnu ymmärtävän kuinka loukkaantunut ja satutettu olen.

Viimeinen päivä yhteiseloa. Aamulla intohimoa, sitten riitelemme, hän soittaa jopa äidillensä, puhuu jostakin psykologi käynnistä, jota ei ole tapahtunut. Päivän hän käyttää puhelimella olemiseen, illalla pyydän näyttämään viestit, ei halua. Lopulta näyttää, hän on itkenyt tälle naiselle, kuinka minä en tee mitään avioliittomme pelastamiseksi, eikä hän tiedä miksi palasimme yhteen. Suutun, en muista edes mitä sanoin. Aamulla hän on pihalla, sanoo tulevansa nukkumaan, kunnes löytää oman asunnon, varmistan ettei tule ja vaadin avaimen takaisin, lopulta hän siihen suostuu. Jälkikäteen ymmärrän että kenellä tahansa olisi pitänyt olla tarpeeksi arvostusta minua kohtaan olla aamulla vastassa ja puhua, vaikka kuinka olisi halunnut lopettaa kaiken, mutta ei hänellä, ei minua kohtaan.

Aluksi olin vain vihainen, loukattu, mutta viha muuttui suruksi, romahdin useamman kerran. Miksi en kelvannut? Miksi en riittänyt? Kukaan meidän yhteisistä ystävistä ymmärtänyt, mutta ei kukaan myöskään ottanut hänen puoliansa. Aluksi kerroin vain tuon tarinan lopun. Sitten aloin avautua ongelmista koko suhteen aikana. Ihmiset kertoivat, että minua on todellakin kohdeltu kaltoin. Useampi asia ei ole ollut hyväksyttävää. Lopulta tuli termi narsismi esille, varsinkin hänen ainoalta pitkäaikaiselta ystävältään. Aloin lukea ja tutustua asiaan.
Miksi olen alusta asti ajatellut, että tuo ihminen joka vihasi minua, koska en palvonut lattiaa hänen jalkojensa alla olisi muuttunut? Ei hän ollut. Kelpasin hänelle kun ei ollut muuta ja jäin ansaan. Valehtelua, ihan pienimmistäkin asioista. Eihän hänen tarvitse kotona tehdä mitään, kun minä teen, mutta jos tekee jotakin pitää kiittää ja ylistää. Tunsin hänet pienenä, rikkinäisenä ihmisenä, mutta hän itse näki aivan jotain muuta ja mieluummin ympäröi itsensä ihmisillä, jotka vain toistivat ja näkivät mitä hän halusi. Peleissä, autolla ajaessa, kaikessa hänen piti olla parempi kuin muut, kaiken mitä hän teki piti olla täydellistä, jos ei ollut, tee itse tai mitä sinä aina kritisoit.

Nyt on hirveä ikävä ja suru, paha olla, pelottaa, että jää yksin, ettei kelpaa kenellekään, mutta samalla silmitön viha, likainen ja hyväksikäytetty olo. Jatkan lukemista ja pohtimista. Joka päivä aukeaa uusia näkökulmia. Haavoja aukeaa, mutta mieluummin kuljen tämän tuskan läpi ja ymmärrän mitä todella tapahtui, kuin annan hänen tulla takaisin elämääni, kun kaikki taas hänellä hajoaa, eikä hänellä ole ketään muuta.

Kiitos ja anteeksi <3

Rakentavat kysymykset ja keskustelu helpottaa