Pohdiskelua

[Hubertuss]

Poistettu

[Hubertuss]

Poistettu

[321]

Hei Hubertus, viime yönä aloin ensimmäistä kertaa lukemaan näitä foorumin keskusteluja, ja pysähdyin sinun kirjoittamaasi Pohdintoja. Oma kohtaloni täällä Maan päällä on ollut niin vaikea narsisti- äitini ja triangulaatio- sisarusteni kanssa, että en ole halunnut lukea toisten kokemuksia vastaavasta. liika on liikaa. Olen kyllä kuunnellut valtavat määrät englanninkielisiä psykologeja ym. asiantuntijoita you tubessa, joista joillakin on todella asiantuntemusta asiasta. Niin, muutoin omassa elämässäni on ollut tarpeeksi.

Minä suorastaan ällistyneenä luin kirjoittamaasi tekstiä. Tunnistan paljon, paljon siitä, mitä kirjoitat. Eli outoa kyllä, se toi jonkin välittömän helpotuksen, koska aivoni kai tajusivat, että on kysymys jostain inhimillisestä ilmiöstä ihmisen kehityksessä. Mutta, pääasiassa ällistyin kirjoitustasi.

Tajuatko, että olet poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja! Pääpaino sanalla poikkeuksellisen. Jos sinulla on yhtään motivaatiota ja kiinnostusta kirjoittamiseen, niin tämä materiaali ja sitten kirjoitat vain lisää kokemuksestasi ja pohdinnoistasi, niin sinulla on best sellerin luonnos käsissäsi. Jos sinun tekstisi käännetään englanniksi ja se saa asiantuntevan markkinoinnin, niin on tasan tarkkaan varma, että kirjasi menisi maailmalla kuin kuumille kiville. Sitä käännettäisiin. Isoin ongelma on, että saisit Suomessa kustantajan ja osaavan markkinoinnin kirjallesi. Sellaisen, joka näkee vaivaa asian eteen, Nuoremmilla ihmisillä on ehkä enemmän ennakkoluulottomia visioita kuin vanhemmilla.

Asiantuntijoiden kirjallisuutta on narsismista, mutta tällaista kokemukseen pohjautuvaa kertomusta ei ole ainakaan minun silmiini osunut. Kysyntä syntyy viimeistään silloin, kun käännetään englanniksi. Mutta tietty, Suomessa saatava ensin läpi niin, että käännetään.

Tietysti pääasia on lahjakkuutesi. JOS sinulla on motivaatiota. SINULLA ON OIKEASTI UPEA, POIKKEUKSELLINEN LAHJA KIRJOITTAMISEEN. Käyttämäsi ilmaisut, sanan käyttösi on rikasta ja värikästä, ja miten kuvailet asioita, ihmisiä ja ilmiöitä. SIIS WAU, mitkä lahjat ihmisellä! Sinulla Hubertus!

[321]

Tajuatko Hubertus, että sinä olet ihan mielettömän lahjakas kirjoittaja. Tällaisia kirjoittajia kuin sinä, ei kasva puussa. Tämä koko teksti on ihan mieletöntä, siis niin hienoa tuotosta se on kirjoittajalta. Näissä kirjoituksissahan ei ole mitään tavallaan salattavaa, koska puolella Suomen kansasta on taju näistä kokemuksista. Ne ovat ylisukupolvista traumaa. Olet huippulahjakas kirjoittaja. Tämä materiaali on erittäin upeata kuvailua ja kerrontaa. Voit esimerkiksi järjestää tapaamisen muutaman kustantajan kanssa, ja laittaa nämä tekstisi tässä wordille, tulostaa ja annat näytteen kustantajalle kirjoituksestasi. Joudut etsimään oikean kustantajan, joten et saa lannistua. On aivan ilmeistä, miten lahjakas olet. Jopa jotkut lehdet voisivat julkaista kirjoitustasi, mutta minä satsaisin sinuna kirjaan.

Ruotsissa tehtiin elokuvakin jonkun miehen esikoisromaanista, eikä ollut nuorukainen. Ikä ei ole rajoite, vaan kaikki normikaaviosta poikkeaminen on hyvästä markkinoinnille. Se ruotsalainen esikoisromaani oli muistaakseni jostain miehestä, joka joutui vanhainkotiin. Hän pakeni sieltä, ja lähti jollekin hurjalle matkalle. Muistaakseni kirjan aihe oli tämä. En muista varmaksi.

[Hubertuss]

Poistettu

[321]

Tässä on nyt minulta sinulle monta tärkeää asiaa. Toivottavasti jaksat lukea. Sanon em. seuraavasta syystä. Tulin ensimmäistä kertaa foorumille tämän edellisen kirjoitukseni myötä. Minulla on niin vaikeat kokemukset tästä asiasta (narsistinen persoonallisuuden häiriö / persoonallisuushäiriö ja ties mitä) 1) ylisukupolvisena asiana, 2) oman lapsuuden perheeni kautta, 3) avioliittoni kautta ja 4) jopa kaverisuhteiden kautta. Luojalle kiitos, pääsin entisestä puolisostani eroon ja se oli valtava, vuosia kestävä urakka, missä terveyteni oli kovilla. Siinä oli tietysti narsisti-puolison kautta myös narsisti pesänjakaja ja puolison asianajajananarsisti. - Tuosta avioeron sodasta ja suomalaisesta oikein oikeusturvasta selviytyminen olisi riittänyt ainoaksi kokemukseksi narsisteista. Tämähän on oikeusvaltio, missä elämme. Eli mitä laajemmin kokee yhteiskunnan nimenomaan julkisten organisaatioiden rakenteita Suomessa, joutuu kohtaamaan tosiasian siitä, että ihmiskunnassa, ja ainakin Suomen kansakunnassa, on ihmisen henkinen ja sosiaalinen kehitys primitiivisissä tekijöissään. Narsismin kokemukseen altistuu kaikkialla.

Niin, koska olen kohdannut Suomessa laajalti tällaista primitiivistä ihmisyyttä, olen oman selviytymiseni takia pyrkinyt välttäämään kaikkea narsismiin liittyvää keskustelua jne, koska olen halunnut päästä aiheesta / kokemuksistani eroon. (Tästä kirjoitit loistavasti, miten pitäisi vain unohtaa kokonaan nämä ihmiset jne., aivan loistava teksti!) Olen halunnut saada elämääni ihan muuta. Olen asunut paljon ulkomailla ja koen, että siitä syystä näen vielä tarkemmin, miten venäläläisellä mentaliteetillä - vaietaan, lapaset suorina - on syvälle juurtuneet henkiset perinteet tässä maassa. Joopa joo, "maailman onnellisinta kansaa". Olen kuitenkin kuunnellut youtubessa monia eri asiantuntijoita narsismin aiheesta, siitä henkisestä väkivallasta, mitä se on ja vaikka mistä näkökulmasta käsin. You tubessa on englanninkielisenä lukemattomia psykologeja, psykiatreja ja kokemusasiantuntijoita, joilla on useimmilla laaja kokemus ja valtavan hyvää tietoa aiheesta. Useammalla kuitenkin on varsin pinnallisia kokemuksia nasismista, huolimatta ammattilaisuudesta. Amerikassakin on 331 miljoonaa ihmistä ja valtavat ongelmat eriarvoisuudesta. Vanhemmilla on huumeongelmia sun muuta, siellä löytyy vaikeita tapauksia, mutta ei niitä you tubessa käsitellä. Pointtini kuitenkin on, että asiantuntijan erittely antaa etäisyyttä kokemani narsismin käsittelyyn, auttaa jonkun verran. Haluan nimenomaan jättää kaiken taakseni. Sinun kirjoituksesi ei ollut huonolla tavalla minun traumakokemuksieni vahvistamista, koska tavallaan kun lukee upeaa tekstiä, missä käsitellään ja kuvaillaan hämmästyttävällä tavalla samoja kokemuksia kuin mitä itselläkin on ollut, se eheyttää, auttaa luomaan etäisyyttä.

Luin sinun Pohdiskeluasi, ja olin oikeasti innostunut, koska tunnistin heti, että joo, tämäpä on tuttua, ei ole kiilloteltua eikä kaunisteltua mainoksen omaista tekstiä. Mutta, koska olen ainakin aikoinani lukenut paljon muuta kirjallisuutta, ja koen, että ymmärrän ja tunnistan laatua, annan tämän palautteen sinulle kokemuksestani. Olet poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja. Omaan trauman kokemukseeni (mikä laukeaa aina omaisteni kanssakäymisen seurauksena) sain välittömän avun. No, tekstisi upeus antoi muuta ajateltavaa. Aivot ovat ikään kuin jumittuneena narsistilokeroon traumakokemuksen aktivoituessa, ja sieltä pitää päästä pois. Niin, minä pidän sinun kirjoitustasi aivan poikkeuksellisen upeana. Tämä ei tarkoita, että väheksyn muiden kirjoituksia aiheesta, ei todellakaan! Lähinnä nyt kysymys siitä omasta kokemuksestani kirjoitustasi lukiessani, että ohoh, tässä onkin kirjoittajana ihminen, jolla on poikkeuksellinen taito ja lahjat kirjoittaa ja kuvailla omia kokemuksiaan.

(Alla ja edellä tulee vähän toistoa, koska korjailin tekstiä, en huomannut että sanoin jo asian.)

No, ensinnä pääsin pois omien aivojeni traumakokemukseni lokerosta, koska koin elämyksen, että tässä on poikkeuksellinen lahjakkuus kirjoittajana siinä, miten kuvailet tapahtumia, ihmisiä, kaikkea, pohdit omia kokemuksiasi, ihmisten käytöstä. Kirjoituksesi on niin upeata, että se kohottaa lukijan jonnekin sfääreihin. Nykyään maailma on täynnä sontaa, pinnalla olevat ihmiset, monet heistä, ovat siellä muiden syiden perusteella kuin lahjakkuutensa ja kehittyneiden taitojensa perusteella. Siksi on upea kokemus saada kokea jotain poikkeuksellista, hienoa, joku ihminen on kehittynyt todella pitkälle taidoissaan kuvailla kokemuksiaan. Sinulla on ilmeisten kokemustesi, ja luonnollisina sinulla olevien ominaisuuksien takia kehittynyt pitkälle taito kuvailla ja kirjoittaa kokemuksiasi, taito kuvailla ihmisten käyttäytymistä. En tiedä, että kirjoitatko yleensä paljon, mutta oli niin tai näin, sinä jos alat ajamaan tuota asiaa, ja hakemaan julkaisijaa ja kustantajaa kirjoituksillesi ja mahdolliselle kirjallesi, sinulla on jotain ainutkertaista käsissäsi.

Minulla ei ole kokemusta kustantajan hakemisesta. Sen tiedän, että voi tulla tyrmätyksi toistuvasti, mutta ei tarvita kuin yksi kustantaja, joka tunnistaa aidon kirjallisen lahjakkuuden, sellaisen, joka kuvailee upeasti sellaisia kokemuksiaan, mistä on yhteiskunnassa pitkälti vaiettu. Niin ajattelisin, että tutkailisit kustantajia, jotka julkaisevat teoksia, joissa käsitellään ihmisen kokemuksia, joista yhteiskunnassa on vaiettu pitkään. Tässä yhtäkkiä tuli mieleeni, että se Harry Potterin kirjojen kirjoittaa (en ole lukenut), oli työtön yksinhuoltaja äiti. Hän tarjosi kirjoituksiaan lukemattomille kustantajille, jotka hylkäsivät tekstin. Kunnes kohdalle osui etsinnän jälkeen oikea henkilö. Muistaakseni näin tämän kirjailijan kohdalla, mutta joka tapauksessa tämä on se kuvio, jonka useimmat kirjoittajat joutuvat kohtaamaan. Harvemmin käsikirjoituksesta tai näytteestä kiinnostutaan heti, ellet ole jonkun julkisen henkilön lapsi, sukulainen tai itse julkinen henkilö. Silloin käy vaikka kertomus Pikku Possun Oppikirja Munakkaan Laittamisesta..

Vaikka et olisi kiinnostunut viemään asiaa eteenpäin, se on ihan ok. Ymmärrän senkin. Toisaalta sinun tekstisi voisi olla käänteentekevä lukemattomille ihmisille Suomessa, ja maailmassa. Tuon vain esiin, että mitä ajattelen. Sinä TIETYSTI teet juuri niin kuin sinusta tuntuu hyvältä, sinä kuljet omaa tietäsi.

Teet niin tai näin, on tosiasia, että sinä olet huippulahjakas kirjoittaja. Omien kokemustesi laittaminen kirjalliseen muotoon on ainutlaatuista ja todella lahjakkaan kirjoittajan kirjoittamaa.

Minulla on pitkälti samanlaisia kokemuksia kuin sinulla. Isäni koki varhaisen kuoleman heti päästyään eläkkeelle 45-vuotiaana. Ei alkoholia, ei tupakkaa. Kiltti, empaattinen, ahkera, tunnollinen ihminen, joka teki kaikkensa lastensa, vaimonsa ja yleensä perheensä ja yhteiskunnan eteen. Hän uupui. Ei jaksanut. Olen nämä asiat tajunnut vanhempana, ja ymmärtänyt, koska minä perin isäni luonteen ja roolin. Sitten paljastui minulle myös, että isäni tuli lapsuudenkodista, missä narsismi rehotti. Ihminen ei jaksa, hän menehtyy, kun on lapsuudenkodissa saanut kokea rakkaudettomuutta, kylmyyttä, henkistä ja taloudellista hyväksikäyttöä ja väkivaltaa oman vanhempansa ja sisarustensa tahoilta. ja sitten avioliitossa sama on jatkunut.
Se on niin sydäntäsärkeävää, että se vie halun elää. Terveydentilassa tämä näkyy, immuniteetti heikkenee, ihminen sairastuu. Ei ole elämänhalua jatkaa elämänpituista taistelua. Olen kokemut saman omassa elämässäni. Vaikeaa on se, että oma rooli ja ihmisten tapa toimia ja kohdella toisia ihmisiä on niin sisäistetty ja sisäänajettu lapsuudesta alkaen, että siitä aivopesusta (se on aivojen ohjelmointia) ulos pääseminen vie koko elämän. Käyttöjärjestelmää ja ohjelmointia pitää vaihtaa. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Suurin osa ihmisistä ei pääse ohjelmoinnista ulos koko elämänsä aikana.

Jos sinulla on mitään kiinnostusta saattaa kirjoituksiasi julkisiksi, laajalle lukijakunnalle, niin hyvä ihminen, lähde ajamaan sitä asiaa koko sydämelläsi. Laita kaikki voimavarasi siihen. Sinun taitosi eivät ole syntyneet tyhjästä. Olet harjaantunut taidoissasi havainnoida ympäristöäsi, ympärilläsi olevia ihmisiä, heidän käytöstään, käytöksen syitä ja tapahtumia. Olet pohtinut tekemisiäsi havaintoja. Sinun kirjoituksesi on kuin kauas loistava kaunis helmi! Jos et tiedä, miten helmi syntyy simpukassa, voisi olla kiinnostavaa googlata netistä. Kaikkea hyvää! En odota vastausta. Voit kirjoittaa, jos sinulla on tarve vastata. Käyn tällä foorumilla harvoin. Kaikkea hyvää!

PS Luin toiseen kertaan eilen kirjoittamasi vastauksen minulle. Sinulla on niin vangitseva, mielenkiintoinen tapa kirjoittaa asioista, että se vangitsee lukijan. Sinä olet todella lahjakas kirjoittaja.

[Hubertuss]

Tyhjensin kirjoittamani viestit, kopioin ne itselleni ja jatkan kirjoittamista Wordissa yksityisesti. Aiempia kirjoituksiani en saa tyhjennettyä koska alkuperäiset tunnukseni sivustolle katosivat.

[321]

Hyvää loppuvuotta 2023, Hubertus!

Hyvä, olet LAHJAKAS kirjoittaja. Suomessa lahjakkuudella ei ole väliä vaan suhteilla, mutta nuorempi sukupolvi on erilaista, ja kun olet sinnikäs, saat ja kohtaat oikean kustantajan. Olen lukenut hyvää brittiläistä kirjallisuutta. Suosittelelen esimerkiksi eteläafrikkalaista J.M Coetzee´ta. Esim Häpeäpaalu. Hän on voittanut kaksi kertaa Brooker kirjallisuus palkinnon. Voisit tykätä lukea. En haluaisi vatvoa, mutta usko minua, minä tunnistan lahjakkuuden, kun sellaista näen. Ja jokainen, joka nyt nyt on jollakin tapaa oikeasti asiantuntija kirjoittamisessa, tunnistaa sen sinun tekstissäsi. Jos kirjoituksesi olisi englanninkielistä, ja asuisit esimerkiksi USA:ssa, sinulla olisi useita kustantajia, jotka kilpailisivat että saisivat tulla kustantajaksesi. Suomi on hyvin toisenlainen stoori, mutta uskon, että nuoremmista ihmisistä, jotka ovat kartalla, mitä maailmalla keskustellaan, tunnistavat jalokiven.

Voit laittaa teksteihisi tälle sivustolle että Copywright by Hubertus 20XX-2040. Tarkista netistä, miten tekijänoikeudet suojataan.

Onnellista Uutta Vuotta 2024 Sinulle Hubertus ja jokaiselle, jonka silmä osuu tähän!

PS Taas tulee unettomia öitä, kun on tekemisissä lapsuuden perheen henkilöiden kanssa.....

[321]

PS Piti vielä palata sivustolle sanomaan seuraava. Suosittelin lukemaan J.M. Coetzee´ta, mutta vain koska hän on hyvä kirjoittaja. Missään nimessä sinun ei kannata yritä matkia ketään toista eikä yrittää kadottaa omaa tyyliäsi. Sinulla on ainutlaatuinen taito kirjoittaa kuvailevasti ja mielenkiintoisesti. Sinun oma tyylisi on sinun lahjasi, muita ei kannata yrittää matkia tai ajatella että he olisivat parempia. Ja vaikka et ikinä välittäisi hakea kustantajaa tms, se ei poista lahjakkuuttasi. Sinänsä maailma vaikuttaa olevan aika sekaisin ja sairaalloinen, niin että on myös ymmärrettävää, jos pitäytyy itsekseen. Mutta sinun kirjoituksillasi on niin paljon annettavaa ihmisille. Minusta on ihanaa nähdä, kun joku on oikeasti lahjakas jossain asiassa. Esimerkiksi suomalainen TV on täynnä viihdeohjlemia yms, minne suomalaien lahjakkuuksien kerma on kokoontunut, aina sama kaveripiiri..... Eli lahjakkuus kaukana tästä porukasta, sinne porukkaan pääsee vain kaverit. Lahjakkuudet suljetaan ulkopuolelle melko usein näissä kuvioissa Suomessa.

[Hubertuss]

Kun kävin terapiassa muutuin ihmisenä ja äitini luuli että nyt minulta "sairaus" on parantunut ja hän voi jatkaa samaan entiseen malliinsa, se oli väärä luulo. Äitini ei muuttunut miksikään, hän ei nähnyt yhtään vaivaa muuttua, hän oli aina sellainen kuin oli ja aina mielestään oikeassa ja hän sai tehdä mitä halusi mutta minulla olisi tiukat säännöt. Ei toiminut tuo enää minulle.

Ehkä trauma joka äidillä varmasti oli, sai hänet vaikuttamaan narsistilta, trauman vaikutushan ei ole koko ajan päällä, vaan vain tietyissä tilanteissa trauma näkyy ja tuntuu voimakkaasti. Siksi äitikin oli varmasti välillä normaali mutta kun mentiin tiettyihin asioihin trauma tuli jotenkin esiin ja sen vaikutus näkyi. Ehkä trauma esti äiti tekemästä itsenäisiä päätöksiä ja se vaikutti sille että hän vastustaa aina asioita. Kun hän ei pystynyt tekemään päätöstä itselleen luottaa itseensä ja omaan perheeseensä hän turvautui ulkopuolisiin neuvonantajiin jotka neuvoivat sitten mitä sattui. Välillä hän taas oli kuin kuka tahansa meistä, se hämäsi hyvästi koska kun ihmisessä oli kaksi eri puolta vähän kuin eri persoonia, se hämmensi eikä sellaista ihmistä oppinut tuntemaan koska ei koskaan tiennyt miten hän reagoi asioihin. Trauma vaikutuksesta äidillä oli varmasti turhia pelkoja jotka nousivat esiin ja estivät tärkeiden asioiden päättämisen, me odotimme yhden henkilön päätöstä joka tarvittaisiin hänen omalta osaltaan, kun muut olivat päätöksensä tehneet, äiti ei kyennyt itse päättämään omaa osuuttaan tärkeästä asiasta ja asiat jäivät pysähdyksiin. Yhteistyötä olisi tarvittu mutta äiti ei kyennyt sellaiseen.

Terapiassa tuli heti selväksi että äidilläni oli hyvin paha trauma jonka hän siirsi minulle. Tiesi siitä että minulla ei ollut omaa elämänkertomusta vaan kerroin mitä äitini oli kertonut minulle, hän siis kertoi aina vain omista kokemuksistaan ja ne olivat kaikkein tärkeimmät, perheessä muiden elämä ei ollut minkään arvoinen ainoastaan äidistä tuli puhua ja hänen asioistaan. Muilla ei ollut siinä elämässä minkäänlaista roolia. Äiti tunsi olevansa hyvin erikoinen ja hän aina sanoi miten hänelle on tapahtunut kaikkea (lapsena pakolaisena). Tuo on huono asia kun yhden ihmisen elämä joka on lapsena kokenut jotakin laajentuu käsittämään koko perheen elämän eikä muilla ole siinä mitään aluetta, kaiken valtaa äidin kokemukset.

Ongelma oli myös se ettei äiti elänyt samassa maailmassa kuin me muut, fyysisesti hän oli paikalla, mutta sisäinen, henkinen puoli oli jossakin muualla. Ehkä sen vuoksi siskonikaan eivät olleet äidin kanssa, äiti olisi tehnyt heistä vain itselleen apureita ulkopuolisille suunnattuun ilmaiseen palveluun itselleen olettaen saavansa kunniaa ulkopuolisilta, sieltä saadun kunnian toivossa. Kuka sellaiseen suostuisi? Hänellä oli todellakin erilainen maailma jossa eli. Siinä maailmassa oma perhe asuu huonoissa oloissa ja palvelee äidin suosikkeja ja odottaa jotain pelastusta jota ei koskaan vain tule eikä tuolle touhulle ei tulisi loppua. Se muistuttaa elokuvan elämää jossa se pelastus tulee koska se on käsikirjoitettu elokuvaan. Kun todellisessa elämässä ei ole käsikirjoitusta se pelastus ei tule. Äiti eli kuin elokuvaa, siinä ei tehty mitään oikeasti mutta odotetaan että kaikki muuttuisi. Oikeassa elämässä tarvittaisiin oikeita tekoja ja ikävä kyllä se oikea tekeminen puuttui kokonaan meiltä, elämä oli pelkkä elämän varjo. Äiti puhui itse että elämässä kaikki tulee kun odottaa, no sitä odotettiin siinä paskaläävässä mutta elämä ei tuonut mitään. Päinvastoin, ihmiset alkoivat karttaa meitä kun elimme kuin laitapuolen kulkijat. Elämän "elokuvaan" ei ollutkaan kirjoitettu meille yhtäkkistä onnea, joka putkahtaa esiin odottamatta. Jos ei tee mitään ei saa mitään, se on totuus elämässä. Jos äiti ei olisi ollut henkisesti sairas elämä olisi lähtenyt luonnollisille urille mutta äidin sairaus sekoitti kaiken, mikään ei edennyt, äiti hässäköi ja panikoi traumaisena eikä mikään asia ollut vakaa. asioiden suunta vaihtui alati. Äiti oli asioissa kuin eksynyt ja paniikissa oleva ihminen, joka ei tiedä mihin suuntaan pitäisi mennä, vaan juoksee päämäärättä vain edestakaisin.


Isäni oli äitiä huomattavasti älykkäämpi ihminen ja tuo ero vaikeutti isäni elämää. äitini sai sitä mitä halusi koska hänellä ei ollut mitään suunnitelmaan tai haavetta mistään hän ei voinut pettyä. Äiti sai koska kaikki mitä minäkin tein oli yli sen mitä äiti itse olisi saanut tehtyä, minä menetin koska en saanut yhtäkään asiaa tehtyä elämässä josta olisin aidosti tyytyväinen. kaikki oli vain hätäratkaisua koska oikeata suunnitelmaa asioista ei äidin kanssa voinut tehdä. Elämä äidin kanssa oli kamppailua että pysyi juuri ja juuri pinnalla, se oli aivan silloin siinä rajalla etten minäkään romahtanut, mutta selvisin ja häädin äitini talosta ja se oli käännekohta. Olisi vain pitänyt päästä eroon siitä hullusta paljon aikaisemmin. Kun kyse on ihmisestä joka on minutkin kasvattanut luulo siitä että hän on minun puoltani on vahva, ja paljon hänen täytyi tehdä ennen kuin kuva hänestä muuttui. Minä en itse romahtanut mutta käsitykseni äidistä romahti kokonaan ja tilalle tuli syvä viha sitä ihmistä kohtaan joka yrittää minua alistaa. Turhauduin siihen etten saanut mitään aikaiseksi koska talossa asuu kuin hirviö joka tuhoaa heti kaiken mitä suunnittelet. Minun suunnitelmat eivät ole koskaan olleet suureellisia vaan ne ovat tulleet tarpeista. En ole koskaan tehnyt mitään pröystäilläkseni tai näyttääkseni muille ett täältä pesee, kaikki on ollut normaalien tarpeiden täyttämistä. Äidille se että asutaan purkukuntoisessa asuintalossa oli normaalia, minulle taas ei. Siinä oli suuri ero ajattelussa. Helppoa on tuhota toisen suunnitelmat, mutta niiden rakentaminen on vaikeata. kun äitini tuhosi asiat hän tuhosi samalla lopullisesti välitkin, ne eivät koskaan enää tulleet takaisin. Noin käy monessa valtiossakin kun maata hallitsee diktaattori joka alistaa kansaa ja se saa lopulta vihat niskoilleen ja kansa laittaa hänet kostoksi puunoksaan roikkumaan. Diktatuuri voi olla myös perhetasollakin, periaate on varmasti sama, vain yhdellä on valta ja muut alistetut kamppailevat ihmisoikeuksistaan.

Sen huomasin että äidin kanssa ei tule mitään, olin sitten millainen tahansa. minäkin tajusin lopulta että en ole huono vaan liian hyvä ja osaava äidille, niin hyvä ettei vähä-älyinen sitä edes ymmärtänyt. Äiti olisi tarvinnut vain osaamattoman pojan joka ei pystyisi mihinkään, osaisi aukaista kaljatölkin ei muuta, jota äiti hoivaisi kuin potilasta. Minä en ollut hänen mieleisensä koska osasin pystyin tekemään huomattavasti enemmän kuin äiti pystyi koskaan edes kuvittelemaan ja eikä hän tietenkään pystynyt kuvittelemaan mitään, jos hänellä oli aphantasia, mielikuvituksen puute.

En ole koskaan tavannut noin arkaa ihmistä. Äiti kasvatti minutkin hokemalla ettei mikään ole mahdollista, sen henkisen epätoivon näki ja aisti lapsena äidistä ja minäkin uskoin silloin että jokin meillä on todella huonosti mutta en nähnyt syytä siihen. Syy olikin äidin henkinen sairaus ja vamma, trauma josta johtuen äiti oli kyvytön tekemään millekään asialle mitään. Hän vai "oksensi" epätoivonsa perheen päälle, se oli kammottavaa ja ahdistuttavaa aikaa minunkin elämässäni, jokin uhkaa mutta ei näe että mikä ja lopulta kyse on erityisen aran äidin omista peloista, jotka hän langettaa koko perheensä päälle. Äiti olisi kuulunut jonnekin hoidettavaksi että olisi päässyt traumastaan eroon, hän olisi siten elänyt ja toisetkin olisivat voineet elää. Koska ympärillä olevat äidin sukulaisetkin olivat yhtä välinpitämättömiä kuin äitini, he eivät korviaan lotkauttaneet tuolle millainen äiti oli, se oli vain kuin meidän perheen taakka että äiti oli tuollainen ja äidille ja samalla meidän kärsimyksille naureskeltiin.

Äiti ei ole saanut lapsena sellaista ihailua vanhemmiltaan joka jokaisen lapsen tulisi saada, hän on saanut vain jotain aivan päinvastaista. Sitä päinvastaista, onko se nyt väheksymistä, hän myös jakoi omille lapsilleen, Enkä minäkään ole sitä ihailua äidiltä saanut vaan aina olen tehnyt hänen mielestään väärin, sain osakseni pelkkää epäluuloa enkä ole täyttänyt hänen asettamia kriteerejä. Onneksi oli isäni joka hyväksyi minut täysin ja jopa kehui minua, pääsin nuorena isäni työporukkaan mukaan tasavertaisena tekijänä, se on minusta suuri arvostuksen osoitus, eikä suinkaan väheksyntä. Isä ei väheksynyt koskaan itseään, eikä siihen ollut syytäkään, eikä hän väheksynyt minuakaan. Hän ei tunkeutunut toisen elämään kuten äitini ja ollut koko ajan perseen takana jotain nälvimässä, kuten äitini oli. Isäni oli reilu, mutta häntä myös sekoitti äidin kummallinen käytös ja näkyi että rasitus isällä oli kova kun rivien välistä luettuna äiti aina väheksyi häntä. Äiti kosti jotain sillä ettei suostunut isäni kanssa mihinkään sellaiseen jota isäni aikoi, joka olisi nostanut perhettä ylöspäin. Silloin äiti näytti passiivista aggressiotaan, juuri mykkäkoululla ja sillä ettei osallistunut asioihin millään tavalla, vaan vaati että hänen siskonsa perhe on otettava asioihin mukaan. Silloin loppui isäni into asioihin, samaa äitini teki minun kanssani, yritti tuoda nuo ulkopuoliset "kokit" hämmentämään asioita, silloin lopetin minäkin hommat siihen paikkaan.


Äiti piilotti oman perheensä ongelmat huolehtimalla muista, sitä ei normaalit ihmiset tee, jos on omia ongelmia he yrittävät ratkaista ne, äiti teki toisin, omat ongelmat sivuutetaan ja ryhdytään auttamaan vain ulkopuolisia. Äidin puheista huomasi että kun hän puhui sanoi minä sanan liian usein, "minä tarvitsen", koskaan ei että "me tarvitsemme" ja se mitä hän yleensä elämässä tarvitsi oli vehnäjauho. Me muut olisimme tarvinneet jotakin muuta, mutta koska kaikki asiat pyöri äidin navan ympärillä, emme saaneet mitään.

Äidin maailma oli valmis, minun ei ja elimme samassa, siinä se ongelma. Jos olisin alistunut elämään hänen maailmassaan, asuinkelvottomassa talossa vain aikaani viettäen, kaikki olisi ollut äidistä hyvin. Äiti ei tarvinnut mitään muuta kuin suosiota muilta, minulla oli omat elämän tarpeeni ja vaatimukset elämälleni ja ne eivät olleet äidin mieleen. Tuosta tuli paha ristiriita, äiti kyllä pystyisi asumaan huonossa oloissa kun vain saa mielistellä ulkopuolisia. Minä taas en. Mikä äidiltä jäi huomaamatta oli että ilman minun apuani hänen maailmansa siinä paikassa olisi romahtanut. Äidin mielestä minulla olisi asiat hyvin kun miellytän häntä ja teen sen eteen työtä, että hän pystyy asumaan sellaisessa ympäristössä. Mitään ei saisi muuttaa tai tehdä pitäisi vain kompensoida huonot asiat jotenkin muuten, jollakin hätäratkaisulla, millä pääsee taas vähän aikaa eteenpäin. Äiti eli kuin olisi ollut pakolainen jolla ei ole varsinaista asuinsijaa, vaan asuminen on kuin pakolaisleirillä, se ei pitäisi olla pysyvä muoto asumisesta. Pakolainen hän olikin ja hänelle oli jäänyt henkinen pakolaisstatus päälle, hän ei kokenut että pakolaisuus oli ohi ja voisi tehdä jotain kestävämpääkin, vaan edelleen hän eli hätäratkaisujen varassa. Minä jouduin samaan liemeen. Äidin kanssa ehkä pärjäisi, jos oikeasti olisi katastrofi, mutta hänen kanssaan ei pärjää silloin jos mitään katastrofia ei ole, vaan elämässä pitäisi tehdä jotain suunnitelmallisesti. Äiti eli kuin jonkinlainen katastrofi olisi koko ajan päällä ja kaikkiin asioihin pitäisi olla joku ratkaisu, joka olisi todella väliaikainen, silloin minä sain tehdä samoja asioita aina toistamiseen koska asioihin ei tullut milloinkaan kestävämpää ratkaisua.

Hänellä oli täysin eri maailma jossa eivät samat asiat olleet merkityksellisiä kuin isälläni oli tai minulla. Isäni oli kova kalamies ja hän kalasti paljon, kaloja riitti myytäväksi saakka, isäni kalastuksen äiti sanoi syyksi ettei he olleet tehneet perheelleen asuintaloa. Sen valheen ehkä uskoivat ne ihmiset jotka eivät tunteneet meidän perhettä, mutta minäkin tiedän ettei äiti ryhtynyt isäni kanssa koskaan tekemään mitään, silloin alkoi äidin mykkäkoulut ja muut negatiiviset mielenilmaisut ja tekemisen alkaminen ei koskaan saanut edes päätöstä. Siinä tilanteessa isäni ryhtyi tekemään sitten jotakin muuta ja se muu oli kalastus, isäni ei ollut sellainen joka jäi pyörittelemään peukaloitaan kun äitini kanssa ei tekeminen onnistunut. Kaikki johtui äidin henkisestä oireilusta ja passiivisesta aggressioista jotka tulivat esiin jos hänelle tarjottiin yhteistyötä, äiti kosti jotakin silloin kieltäytymällä joka johti ettei isänikään pystynyt yksin tekemään. Juurisyy huonoihin asioihin olikin äidin käyttäytymisessä, ei isässä ja kalastuksessa jota äiti aina syytti, isä vain oireili äidin häiriöisestä käytöksestä omalla tavallaan. Äitini kaltaisen ihmisen kanssa jolla on tuollainen henkinen sairaus tai trauma, ei varmastikaan olisi hyvä edes lähteä yhteistyöhön vaikka hän alkuun suostuisi, koska äiti olisi saattanut tuhota passiivisuudellaan tai muulla tavoin kaiken toisella hetkellä myöhemmin. Tekeminen ja rakentaminen varsinkin, on yleensä tervejärkisen hommaa ja tekemisessä on tarpeeksi tavallisia ongelmiakin, ettei siihen enää voi ottaa puolison / äidin henkistä kiusantekoa lisäksi. Jos äiti ei piitannut tavallisista ongelmista vaan etsi vikoja aina ihmisestä, ei sellaisen kanssa pysty tekemään yhtään mitään. Äidissä itsessään oli liian paljon ongelmaa että mitään olisi voinut edes aloittaa.

Äiti oli myös hyvin aktiivinenkin, mutta ei perheen asioissa, vaan ulkopuolisten asioissa. Hän oli erityisen aktiivinen vierailemaan kylissä ja touhuamaan ulkopuolisille vieraille mutta kotona hän oli täysin passiivinen kaikelle. Äiti ei käsittänyt että hänen olisi pitänyt osallistua perheen asioihin eikä vain puuhastella muiden hyväksi, äidillä oli jonkinlainen luulo ettei hänen tarvinnut osallistua mihinkään vaan kun kotityöt oli tehty hän oli tehnyt osuutensa. Äiti oli piika kotonakin joka ei halunnut osallistua oikeaan tekemiseen, sellaiseen joka ei olisi päivittäistä rutiinityötä vaan sillä olisi kauaskantoisemmat hyvät vaikutukset. Äiti oli liikaa muiden, ympäristönsä mielistelijä joka ei nähnyt ettei hänen omassa perheessään ole mikään valmista.


Yksi ihminen voi suistaa koko perheen kaaokseen sen näki meillä. Äidille oli riittävä että hänellä on asiat jotenkin hyvin, tulkoot muut toimeen millä tulevat. Tuosta esimerkkinä muistan kun asuttiin siinä asuinkelvottomassa paskassa jossa ei ollut minkäänlaisia mukavuuksia, peseytyminen oli ainoastaan pesuvadin turvin, taloon ei tullut vettä saati ollut vessaa tai mitään muutakaan, mutta äiti itse oli töissä parin kilometrin matkan päässä ja hän kehui kuinka hän käy työpaikallaan kaksi kertaa suihkussa päivän aikana ja aina on siellä saunakin valmiina jos hän haluaa käydä saunassa. Melkoisen iso ero äidillä jolla oli yltäkyllin noita mukavuuksia ja äidin perheellä jolla ei ollut mitään. Mutta äiti ei koskaan sanonut että kyllä teilläkin pitäisi olla suihkut ja saunat, hän oli vain itsestään ylpeä ja tunsi itsensä meitä arvokkaammaksi ja paremmaksi koska hänelle oli järjestetty nuo mukavuudet työpaikan puolesta. Tuo kuvaa sitä millainen äiti oli ja kuinka hän ei välittänyt mitään meidän oloista, vaan vielä kehui meille kuinka hänellä on kaikkea, en ymmärrä tuollaista vanhempaa joka pystyy tekemään noin omalle perheelleen, ei siinä ihmisessä ollut empatiaa yhtään. Äiti oli tyytyväinen koska perhe oli häntä alempana ja alempiarvoinen kuin hän itse. Sairas mieli ei osannut asettua toisten asemaan. vaan pärjätköön kuka milläkin, hänelle nyt sattui niin että työnantaja järjesti kaiken mutta ikävä kyllä perheelle ei järjestänyt kukaan mitään, perheellä oli huonoa tuuria, äidillä oli hyvä tuuri. Äidin mielestä se oli kohtalo joka järjesti hänelle asiat hyvin mutta muulle perheelle huonosti, ja se oli varmasti äidistä merkki siitä että hän on hyvä koska hänellä oli nuo asiat toisin kun meillä pahoilla perheenjäsenillä. Jotenkin noin luulen että sen sairaan idiootin päässä ajatukset ovat liikkuneet äiti oli omasta mielestään kohtalon palkitsema hyvänä ihmisenä, mutta perheelle kohtalo toi kärsimystä, koska he olivat kaikki pahoja ja siten ihmisenä jotenkin alempia kuin äiti.

Tuo sama kaava toistui myöhemminkin kun äiti juoksi piikana suosikkiensa luona, hän pääsi siten aina kotoa pois parempiin oloihin, vaikka olikin pelkkä piika. Hän kuvitteli olevansa palvelemiensa ihmisten äiti. vaikka olikin heille kuin palvelusväkeä, äiti sai onnensa siitä. Tuo oli äidin maailmassa todellista. Vaikka sen näin minäkin mikä äidin asema oikeasti on, äiti oli hyvin onnellinen kun sai olla "sokeriäitinä" parempiosaisille. Ei äiti välittänyt yhtään siitä mikä oma koti on, riitti kun hän pääsi osalliseksi parempiosaisten oloista, silloin ei kukaan perheessä äidin mielestä tarvinnut enää mitään, me muut voisimme kehua kuin äiti pääsi hienoon taloon äidiksi ja saisimme onnemme siitä ja olisimme ylpeä että äiti on parempiosaisten ihmisten ilmainen kyökkipiika.

Ymmärrän jotenkin siskojani etteivät he äitini kanssa viihtyneet koska äiti varmasti oli heille mahdollisimman huono malli. Äiti yritti alistaa heitä varmasti omien normiensa alle jotka olivat täysin mahdottomia käytännössä toteuttaa. Äidin tarkoitus oli että lapsi antaisi määräysvallan elämäänsä niille joita äiti piti parempina ihmisinä. Nuo muut määrittelisivät mikä olisi oikein ja mikä väärin täysin heidän omien etujensa mukaisesti, siten ettei lapsi itse saisi mitään hyötyä, vaan lapselle luodaan valheellinen mielikuva asioista, että sitten myöhemmin kaikki tulee hyväksi. Tarkoituskaan ei ole äidillä saada mitään asiaa paremmaksi, vaan ainoastaan valehdella lapselle että äiti saisi ihailua lapselta ja saisi lapsen tyytyväiseksi sillä hetkellä. Sillä ei mitään väliä ette mikään asia oikeasti toteudu, kyllä lapsi ymmärtää että äiti keksi valhetta aina pelastaakseen oman nahkansa. Äidille kävi siinä asiassa aina "huono tuuri" eikä hän saanut mitään tehtyä.

Mitä enemmän tätä asiaa käsittelee sitä vähempiarvoiseksi äiti muuttuu mielessäni, joskus äitikin oli minustakin hyvä ja uskoin häntä mutta kun kaikki oikeasti paljastui mikä hän todellisuudessa oli, en voi arvostaa tuollaista. Onneksi on isäni puolen suku, joka on varmasti terävämpää laatua kuin äidin. Äiti ei halunnut kuulla tosiasioita hän piti niitä valheena, hän piti sellaisista ihmisistä jotka valehtelivat, hän uskoi ennemmin valheisiin koska ne sopivat äidin maailmaan, jossa ei ollut koskaan mitään huonoa, huonoa oli ainoastaan se asia jos joku näki huonoa eikä valehdellut sen olevan hyvä. Tosiasioiden puhuminen oli hyökkäys äitiä kohtaan, lapsen olisi pitänyt kääntää huono hyväksi ja kehua äidille kuinka hyvää kaikki oli vaikka se "hyvä" oli oikeasti huonoimmasta huonointa. Epäkohtien näkeminen oli kuin syntiä josta piti rankaista, totuutta ei saanut sanoa, koska se loukkasi äitiä. Vaikka äiti näki omin silmin miten huonoa meillä oli hän kuitenkin uskoi muita kun he valehtelivat äidille kuinka hyvin meillä on asiat, äiti oli täysin muiden ohjattavissa. Äiti sanoi aina ettei ihminen itse koskaan, näe omia asioitaan vaan toiset näkevät ne. Minäkin nuorempana varoin loukkaamasta äitiä vaikka näin asioiden olevan hänen takiaan huonosti, en syyttänyt vaan säälin häntä, uhrina tunsin empatiaa hirviötä kohtaan joka on jättänyt tekemättä. Äiti sai aina anteeksi sen ettei huolehtinut asioista, se oli virhe, mutta koska meilläkin oli niin todella huonot olot niin mistä valitat, sitä huonoa oli tukehtumiseen saakka ja mistä silloin sanot? Kun asiat menevät noin huonoiksi kuin meillä oli sitä lakkaa valittamasta tai sanomasta mitään koska se on niin iso järkytys että menee sanattomaksi. Ne valittavat joilla on jokin pikkuasia pielessä, mutta jos katsoo vaikka kehitysmaiden lapsia jotka asuvat kaatopaikalla, eivät he valita, se huono on niin suurta että se täyttää koko elämän ja menee käsityskyvyn yli ja muuttuu pakonomaiseksi olotilaksi, sen hyväksyy kun muuta ei voi. Sama kävi meilläkin, kaikki oli niin totaalisen huonoa että miten valitat enää siitä, se menee yli ja lapsikin on hiljaa ja katselee mahtamatta mitään, siinä ei enää valittamiset auta. Eikä vaikka äiti pyyhkisi pöytää 100 kertaa päivässä mikään asia ei muutu siitä sen paremmaksi.


Äidillä oli ongelmana myös ettei tyttärillä, siis siskoillani ollut hänen kanssaan mitään yhteistä tekemistä. Siskoltani puuttui kokonaan sellainen yhteinen asia äidin kanssa kuin rakentaminen minulla oli isäni kanssa. Isäni kanssa sain esimerkin kuinka asiat hoidetaan vastuullisesti ja opitaan tekemään, mutta siskoilleni ei sellaista esimerkkiä äiti antanut vaan päinvastoin, kuinka vastuuta vältellään. Äiti oli varmasti saanut itse myös hyvin puutteellisen kasvatuksen jossa yhteistyötä ei tehdä ja se näkyi äidissä ja se näkyy myös hänen tyttärissään. Kasvatuksen puuttuminen näkyi äidissä ja se näkyy siskoissakin, keskustelu ei ole heidän kanssaan järkevää vaan kohta on jokin ristiriita koska he ovat saaneet omasta mielestään kärsiä eniten. Minä olen heidän mielestään syntynyt "kultalusikka suussa" ja heiltä on riistetty kaikki ja nyt se kaikki kuuluisi heille. Siis minä olen se kultainen lapsi joka on saanut kaiken tekemättä mitään, he ovat mustia lampaita, kaikki mitä olen itse hankkinut tekemällä, lasketaan että olen saanut ne tekemättä mitään, ilmaiseksi. Tietynlainen kateus ja katkeruus sitä kohtaan joka jäi auttamaan vanhempiaan tuntuu selvästi, minusta yritetään tehdä paha joka on riistänyt heitä ja vienyt kaiken. Vaikka he itse häipyivät kotoa eivätkä tehneet mitään vanhempiensa auttamiseksi. Minun ei kuulu korvata heille yhtään mitään ja pidän testamentilla huolen etteivät he saa mitään jos sattuisin vaikka kuolemaan tapaturmaisesti.


Tuon vuoksi emme saaneet äitiä mukaan koska mainostaminen paremmista oloista ei auttanut kun mielikuvia asiasta ei äidille kehittynyt. Siitä johtui ettei äiti osannut vertailla asioita vaan valitsi jonkun asian aina vain umpimähkäisesti ja se sattui sitten mikä sattui. Laskutaitokin oli äidillä olematon. Siinä oli tyttärilleen malli kuinka toimia. Minua kuten isäänikin ärsytti tietysti kun äiti vaikutti vähä-älyiseltä koska hän ei tajunnut asioita kuten toiset, kymmenen vuotta isän itsemurhan jälkeen äiti tajusi kun näki minun rakentavan ulkorakennusta, että näin se olisi tapahtunut jos hän olisi isäni kanssa aiemmin ryhtynyt tekemään. Hitaampaa älyä ei varmasti löydy.

Minäkin haluan auttaa mutta nyt tiedän ketä autan, en todellakaan auta sellaista joka ei itse tee mitään eikä yritä edes tehdä mitään kuten äitini oli, sellaisesta tulee paha riesa ja painolasti elämälle aivan kuin viimeaikaisten tapahtumien pohjalta ankkurit pohjassa yrittäisi ajaa eteenpäin, siinä vauhti hidastuu ja vahinkoa tulee.

Äiti oli miellyttäjä joka muutti mielipiteensä aina sopivaksi ulkopuolisten hänelle tärkeiden ihmisten kanssa. Hän ei halunnut olla ristiriidassa muiden kanssa ja sen vuoksi hän oli samaa mieltä, teki niin kuin ne muut sanoivat. Äiti ei uskaltanut tuoda itseään esiin koska pelkäsi sen olevan ristiriidassa muiden kanssa ja hän halusi hyväksyntää ja ainakin itse kuvitteli sillä saavansa sitä. Hän oli täysin ulkopuolisten tossun alla. Hän antoi aina kaiken periksi, muutti itseään muiden mukaiseksi, pelkäsi että joutuu arvosteltavaksi jos hän tekee toisin. Tuosta seurasi että äiti oli kaikessa epävarma eikä uskaltanut tehdä mitään ennen kuin sai hyväksynnän vaikka juuri siskoltaan. Äiti teki perheestä arvottoman joka totteli muita eikä sillä ollut mitään omaa onneksi oli isä, joka teki kuten teki, eikä piitannut onko se äidin idolien normien mukainen vai ei. Sellainen olisi pitänyt olla äitinikin, mutta hän oli täysin muiden talutushihnassa. Isäni piti kuin suojamuuria perheelle etteivät ulkopuoliset uskaltaneet nokkia eivätkä uskaltaneet nälviä joka asiasta.

Miellyttäminen on tietysti jokaisen tarve, haluaa miellyttää toisia tiettyyn pisteeseen saakka, vaikka vieraiden pitämisessä, kaikki kai haluaa että vieraat viihtyvät, mutta jos vieraista tulisikin isäntiä se ei ole hyvä asia. Äidin touhulla se kävi niin, miellyttäminen ei ollut enää terveellä pohjalla, jos toiset eivät osaa käyttäytyä äidin olisi pitänyt puhaltaa peli poikki, mutta hän halusi edelleen vain miellyttää eikä uskaltanut sanoa mitään. Jos muuttaa muotoaan sen mukaan mitä toiset tekee, siitä seuraa että ne toiset tekevät kohta mitä huvittaa ja miellyttäjä (perheineen) joutuu ahtaalle. Muut pääsevät sellaiselle alueelle joka ei heille kuuluisi ja miellyttäjän hallinnoima alue elämän asioissa aina vain pienenee. Se tuottaa pahaa häiriötä. Monet ovat sellaisia että jos ne saa kerran tehdä mitä haluavat, he mieltävät sen jälkeen touhun itselleen kuin oikeudeksi, he tekevät aina samaa jatkossakin. Siksi ei pidä kuunnella aiheetonta haukkumista, arvostelua tai vittuilua vaan katkaista se touhu heti. Äiti luuli virheellisesti että muut arvostavat häntä kun hän antaa periksi ja toiset saa aina mitä haluavat, se olikin toisinpäin, silloin ulkopuolisista tulee isäntiä ja miellyttäjästä piika. Äiti itse oli rajaton ja tunkeutui joka asiaan (omassa perheessä) joka hänelle ei kuulunut, mutta hänellä ei näkynyt olevan rajaa myöskään ulkopuolisten tunkeutumiselle, äiti ei käsittänyt tai tiennyt että on olemassa "raja" toisia ihmisiä kohtaan elämässä. Kaikille eivät kaikki asiat kuulu. Vähän kuin tonteilla on raja eikä naapuri saa silloin suinkaan rakentaa omia rakennelmiaan naapurin puolelle.

Minun olisi pitänyt heittää omat mahdollisuuteni elämässä pois ja tyytyä siihen samaan mikä äidillä oli, siis ei olisi mitään mahdollisuuksia. Kun en siihen ryhtynyt olin huono ja paha ihmisenä äidille. Menetin kyllä paljon omia mahdollisuuksiani mutta ne naamioitiin huolenpidoksi ettei äiti olisi kärsinyt. Vasta kun pääsin tuosta sairaasta eroon olin oman elämäni alkupisteessä, menetin todella paljon sellaista jota en saa takaisin. Olisin halunnut täysin toisenlaisen elämän. sellaisen samanlaisen kuin muillakin on, mutta äidin takia se ei onnistunut. Äiti oli jotenkin vajaa ja hän ei kyennyt kehittymään tai saamaan aikaan kehitystä asioissa, enkä minä päässyt tekemään koska äidin vastustus oli mahdotonta. Aika kului. Eikä äiti ymmärtänyt lähteä vaikka teki minulle häiriötä koko ajan, hän eli omassa kuvitellussa maailmassaan, jossa minä muka tarvitsin häntä, hän valehteli asiat aina toisin kuin ne oikeasti olivat, hän ei voinut tunnustaa olevansa taakka toiselle, vaan hän käänsi sen päinvastaiseksi. Äiti oli hyvin pahasti narsistinen ihminen jolla oli paha trauma joka teki hänestä kyvyttömän mihinkään. Itse hän ei sitä vaan tiennyt vaan hän piti itseään normaalina kuten muutkin, ja minäkin olin sitten vain niin huono koska äidistä minä olin sairas koska en ollut tyytyväinen siihen että hän huolehtii vaikka ei osaa auttaa millään lailla. Minä olisin tarvinnut ihmisen joka kanssa voi tehdä oikeita suunnitelmia, enkä mitään äidin tapaista joka leikkii edelleen lapsen tasolla olevia leikkejään. Äidilläni oli sairas hoivavietti joka ikävä kyllä kohdistui minuun ja minun olisi pitänyt leikkiä potilasta jota äiti saisi hoivata. Kun en leikkinyt, olin ilkeä ja paha. Äiti vihasi tekevää ihmistä joka tulee toimeen omillaan eikä tarvitse häntä mihinkään, minä vihasin ihmistä joka tunkeutuu väkisin hoivaamaan vaikka mitään hoivaa ei tarvitse. Hän teki sitä vain itsensä takia, ei sen vuoksi että siitä olisi ollut oikeasti apua tai hyötyä.


Äidin maailma oli muodostunut sellaiseksi että siellä tiedot ja taidot eivät olleet jakautuneet vaan ne olivat aina jollakin yhdellä tietyllä henkilöllä, siten muodostui äidillekin ne ihanneihmiset jotka ainoastaan tietävät asiat. Äidille oli aina vain joku yksi henkilö joka oli korkeammalla jalustalla ja joka osasi. Sitä yhtä hänen piti sokeasti uskoa eikä kyseenalaistaa mitään. Äiti pelkäsi siskoaan ja tämän vuoksi hän nousi jalustalle muita korkeammalle, äiti varoi loukkaamasta häntä ja se tarkoitti että hänen täytyi olla samaa mieltä asioista aina tehdä siten että he ovat tyytyväisiä.

Äidille joustettiin omassa perheessä jatkuvasti, kun hän ei kyennyt asioihin häneltä ei vaadittu tai häntä ei pakotettu vaan hänelle annettiin enemmän narua joka johti siihen että hän itsekin kohta mielsi ettei hänen tarvinnutkaan tehdä samaa kuin muut, hän voi jättää tekemättä ja toiset joutuvat tyytymään siihen tai tekemään puolesta. Äidistä tuli päällyspäsmäri joka ei itse osaa mitään eikä vaikuttanut asioihin tekemällä yhteistyötä vaan saa passiivisuudellaan ja itsekkyydellään asiat menemään siten ettei tuloksena tule mitään.

Äiti sanoi että ihmisellä on ennalta kirjoitettu kohtalo, hän myös syytti kohtaloa kaikesta siitä mitä itse oli jättänyt tekemättä joka johti aina ongelmiin. Ei niitä asioita kyllä mikään kohtalo hoida, vaan ihminen itse jonka pitäisi olla vastuussa asioistaan. Tuo viittaa siihen ettei äidillä ollut asiat hallinnassa eikä hän yrittänyt mitään asioita edes hallita, vaan antoi mennä asian kuin lastun laineilla jota ei ohjaa kukaan. Asioita olisi pitänyt hallita ja ohjata aivan kuin autoakin ohjataan että se pysyy tiellä tai törmää toisiin. Jos vahinko sattuu niin se sattuu eikä sen vuoksi voi jättää kaikkea tekemättä peläten jotain "ihminen joka ei ole koskaan tehnyt virhettä" -maineen menetystä. Äiti yritti ohjata ihmistä tulemaan omaksi mieleisekseen, ei asioita että ne menisivät oikein.

Ihmisiä on kahdenlaisia, toiset ovat jotakin ja toiset ovat olevinaan jotakin. Sen huomaa käytännössä kuka on aidosti jotakin ja kuka kuvittelee itse olevansa jotakin. Se olevinaan jotain tyyppi ei kestä kuulla että hänen toimissaan olisi mitään huonoa vaan kaikki on hänen mielestään aina 100% hyvää ja oikein, oikeasti jotakin oleva ihminen taas ymmärtää, ettei kaikki hänenkään tekemiset ole parhaita mahdollisia, vaan on aina hänenkin tarve myös parantaa.

Äidin neuvo että täytyisi aina kysyä asiat muilta ei päde lainkaan koska kukaan muu ei ole minun elämääni elänyt aiemmin, vaan minä elän sitä nyt. Jos tekisi sen ohjeen mukaisesti niin eletty elämä olisikin silloin toisten elämää eikä omaa. Kun äiti oli sisäisesti itse tyhjä hänelle se sopi että kopioi toisten elämää ja elää se mukaisesti mutta se sovi sellaiselle joka ei ole tyhjä vaan tuottaa itse sisältöä elämään. Tuolloin se vain sotkee asiat ja häiritsee pahasti jos siihen osallistuu taitamattomia ja tietämättömiä "kokkeja" hämmentämään asioita. Kun äiti itse oli sisäisesti tyhjä joka ei itse tuottanut sisältöä elämäänsä, hän luuli muidenkin perheessä olevan samanlaisia. Äiti käsitti asian niin että ulkopuoliset tietävät mitä elämässä tulee tehdä ja heiltä pitäisi kysyä mitä pitää tehdä ja heidän elämänsisältöä pitäisi kopioida itselleen.

Puuttui se perheen yhteinen "vihollinen" joka olisi yhdistänyt perheen, vihollinen olisi voinut olla juuri huonot asuinolot, niitä vastaan olisi pitänyt taistella ja luoda yhdessä parempaa, mutta äitini vihollinen olikin isä ja yhteistä tekemistä ei silloin syntynyt. Äiti haastoi ja provosoi riitoja isäni kanssa kun hänenkin olisi pitänyt ryhtyä yhteisiin toimiin että perhe saisi paremmat asuinolot. Kun ei ollut mitään yhteistä mitään yhteistyötäkään ei tullut. Äidissä oli jotakin todella pahaa, sama oli kun jäin äitini kanssa asumaan isäni itsemurhan jälkeen hän alkoi provosoida minua, koskaan ei ollut pientäkään yhteistä näkemystä asioista, äiti asettui aina vastaan oli asia mikä tahansa. Itse asiat eivät merkinneet äidille yhtään mitään, vaan se toinen henkilö jota vastaan hänen piti aina nousta ettei se toinen vaan saa tahtoaan läpi.

Äiti oli hyvin vahingollinen ihminen siitä on todisteena että hänen aviomiehensä, isäni, teki itsemurhan ja se että minulle äiti järjesti pelkkää ongelmaa 14 vuoden ajan. Isäni kuitenkin kesti tuota sairasta ihmistä 35 vuotta, se on melkoinen uroteko kun ajattelee että isänikin jaksoi uskoa tuon ajan onnistumiseen ja parempaan tulevaisuuteen ja äidin muuttumiseen, vaikka oikeasti mitään toivoa siitä ei ollut olemassa. Minä kestin 14 vuotta äitiäni ja sekin on pitkä aika yrittää saada ihminen ajattelemaan omaa perhettään. En onnistunut, äidistä ei löytynyt kykyä asettua hänen oman perheenjäsenensä asemaan. Hän ei nähnyt sitä todellisuutta millaista on olla hänen perheessään, toivotonta taistelua sairasta mieltä vastaan joka ei sääli eikä anna periksi. Äiti voitti isäni henkisessä taistelussa hän sai nujerrettua isäni lopulta, siihen nujertamiseen tarvitaan hyvin sairas mieli. En tiedä miksi meidän perheessä ei muut kuin äitini saaneet olla sellaisia kuin olivat, jos äiti olisi ollut henkisesti terve, olisivat muutkin saaneet tehdä sen mitä osaavat mutta äiti eliminoi kokonaan oman perheensä ja ryhtyi palvomaan ulkopuolisia. Meidän perhe oli normaalin perheen irvikuva, jossa kaikki asiat olivat toisin kuin sellaisilla jotka oikeasti onnistuvat. Äiti sai kaiken menemään sekaisin koska hän itse oli henkisesti sekaisin. Tarvitaan hyvin sairas mieli siihen ettei ihminen anna koskaan periksi eikä ota muita omassa perheessään huomioon. Tuollaisesta ihmisestä kannattaisi pysyä sivussa, harmittaa että minäkin menin samaan ansaan kuin isäni, autoin säälittävää ihmistä joka ei ollutkaan säälittävä, vaan hyvin sairas henkisesti jolla ei ollut empatiaa omaa perhettään kohtaan lainkaan, hän kyllä ottaa kaiken minkä toinen vain pystyy häntä auttaakseen antamaan, mutta itse ei anna mitään sellaista takaisin josta toiselle olisi elämässä hyötyä.

Henkisesti sairas jota ei hoideta ei tule koskaan terveeksi, vaan jatkaa samaa rataa koko elämänsä, muilla ei ole toivoa asioiden muuttumisesta vaikka mitä ja miten yrittäisi. Hullujen kanssa toimiessa täytyisi pitää etäisyyttä etteivät he pääse tekemään vahinkoa toiselle, kuvainnollisesti ei saisi kääntää selkäänsä, koska ei tiedä mitä tuollaisella on mielessä ja kukaan ei jaksa olla vahtimassa ja estämässä mitä vahinkoa hullu oikein tekee seuraavaksi. Äiti ei koskaan käynyt hoidossa jonne hän olisi ehdottomasti kuulunut mennä, hän sai olla kuin tulppana perheen asioille ettei mikään sellainen asia edennyt joka olisi ollut aidosti hyödyksi perheelle vaan aina vain äidin mielihalut olivat ensimmäisenä. Ne eivät olleet perheelle sopivia vaan pelkästään äidille, äiti jumaloi siskoaan ja halusi päästä samaan taloon asumaan siskonsa kanssa, mitä hyötyä sellaisesta oli omalle perheelle, ei mitään. Eikä äidin sisko olisi edes koskaan suostunut sellaiseen, koska piti äitiäni tyhmänä pösilönä. Se oli pelkkä äidin henkilökohtainen, häneen itseensä kohdistuva unelma, sen johdosta äiti ei voinut tehdä oman perheensä kanssa mitään, koska se olisi sotkenut tuon äidin unelman, Eikä toteutunut äidinkään haave ja toive, vaikka koko ikänsä haaveili ja jätti kaiken muun tekemättä.

Mutta persoonallisuushäiriöisellä taitaa ollakin taipumus ajatella vain itseään, hän ei osaa ajatella perheessä muiden tarpeita vaan näkee aina omat tarpeensa päällimmäisenä ja kun ne olisi täytetty muiden avulla, silloin ei tarvitse kukaan enää mitään. Riittää että yksi henkilö on tyytyväinen a se olisi aina äiti. Hän vie aina muilta pystyäkseen elämään omaa itsekästä elämäänsä. Se perustuu varmaankin johonkin narsistin tuntemaan hätään että hän jää vaille ja ilman mitään ja hän luulee että muilla olisi vara aina antaa omastaan hänelle. Jos annat narsistin esittämään hätään vaikka kaikki rahasi hän luulee että nyt sinullakin on asiat hyvin ja hän sai mitä halusi, silloin kaikki on hyvin, etkä ole narsistin mielestä tehnyt muuta kuin velvollisuutesi joka sinun tulikin tehdä. Narsistin oma ongelma siirtyykin sinulle. Silloin kun narsisti on ylhäällä kaivon reunalla ja perhe kaivossa pohjalla ei narsistilla ole mitään hätää, hän itse on turvassa. Äidille oli paha paikka jos joku muu sai tahtonsa asioissa läpi, hän ei hyväksynyt sitä lainkaan vaan nälvi ja vähätteli yritti tehdä vahinkoa minkä vain pystyi. Hän toimi kuin pikku lapsi joka kaataa toisten tekemät tornin tehdäkseen vain kiusaa toisille ja osoittaakseen omaa valtaansa. Äidin touhusta ei ollut mitään hyötyä hän kaatoi vain toisten asiat ja se oli siinä, aivan kuin kävisi hajottamassa aina toisen rakentamaa taloa sen verran ettei se koskaan etene. Se on lapsellista, lapsihan saattaa jossakin iässä tehdä vain kiusaa ja hajottaa toisten sisarusten leluja tai rakennelmia jonkin asian takia, ehkä kateuden ai muun, se kai kuuluu osana kasvamiseen. Mutta aikuiselle tuollainen ei enää kuuluisi, vaan hänen tulisi ymmärtää olla yhteistyössä omien ihmistensä kanssa. Äiti oli jäänyt kehityksessä tuohon ikäkauteen jossa vain hajotetaan toisten asioita, eikä hän pystynyt rakentamaan yhdessä mitään.

Äiti oli tyytyväinen kun sai isäni asiat kaadettua ja hajotettua ettei ne edenneet koskaan, se riitti äidille tyytyväisyyteen, hän oli aina isääni vastaan asioissa. Mutta sitten isäni teki itsemurhan, äiti ei saanutkaan sitä estettyä ja kyllä äitiä vitutti minkä isä hänelle teki, nimenomaan äidistä se oli hänelle tehty teko. Se oli sille akalle aivan oikein tehty mutta isälleni hirveä vääryys. Isäni sai kuin koston tuolle ämmälle vaikka ei varmasti sitä kostoksi tarkoittanut vaan hän teki sen kymenien vuosien kiusaamisesta johtuneen masennuksen vuoksi. Mutta äiti hillui kuin hullu lehmä ja hoki vain "minkä se hänelle teki" tarkoittaen itseään. Siinä sai se ämmä nenilleen ja kunnolla, ja jos minä olisin hylännyt hänet siinä niin se olisi tuntunut vielä enemmän, mutta menin siihen retkuun että säälin äitiäni. Häntä ei olisi pitänyt sääliä vaan sanoa että siinä sait mitä halusitkin koko ikäsi ja lähteä. Se että jäin äitiäni auttamaan antoi hänelle mahdollisuuden jatkaa kusipäistä toimintaansa edelleen minun kanssani.

Äiti esitti ulkopuolisille henkilöille kuinka "hyvä" äiti hän on palvelemalla heitä, kenenkään muun äiti ei tehnyt noin kuin minun äitini, eivätkä muut juosseet piikana muiden helmoissa hyväksyntää anomassa vaan olivat terveen itsekkäitä ja pitivät omistaan huolta. Kun äiti ei ryhtynyt mihinkään mukaan ei häntä kehuttu kotona hän päätti lähteä osoittamaan ulkopuolisille kuinka hän siivoaa ja tiskaa ja tekee kotityöt heillekin pyyteettömästi ilman palkkaa. Äidin mielestä äidille kuuluu vain kotityöt ja piste ja hän meni tekemään niitä muille näyttääkseen että perhe valittaa turhasta, luulikohan hän että muiden äidit olisivat samanlaisia. Muiden äidit eivät juosseet pyyhkimässä toisten pöytiä tai tiskaamassa vieraassa perheessä, heillä oli älyä tehdä vaativampiakin asioita joten ne eivät olleet heille elämäntehtävä.

Äidin käsitys perheen äitinä olemisesta oli jotenkin elokuvamaisen ohut jossa lempeä äiti hymyilee ja kaikki ovat perheessä onnellisia, kaikki oli näytelmää jossa olosuhteetkin olivat kirjoitettuja etukäteen ja äiti oli vain näyttelijä siinä ympäristössä, hänelle ei kuulunut muuta. Hänen roolihahmonsa oli vain käsikirjoitettu olemaan äitinä purkukuntoisessa, asuinkelvottomassa talossa, ei äidille sen elokuvan ympäristön tila kuulunut, hänen tuli vain näytellä siinä hyvää äitiä joka siivoaa kuin sädekehä päänsä ympärillä. Hän ei ollut sidoksissa siihen huonoon kuten me muut olimme, hän ei kokenut sitä samanlaisen kuin me, se oli todella täydellistä toivottomuutta aiheuttava ympäristö, sen muistan ajatelleeni jo lapsena, mutta syytä miksi me sellaisessa joudumme asumaan, syytä en osannut silloin ajatella. Luulin äitini valehtelun perusteella että heillä oli ollut aina jotain "huonoa tuuria". Ympäristö vaikuttaa lapsen mieleen ja jos se ympäristö on tuollainen kammottava paskala kuten meillä oli, se vaikuttaa kyllä kaikkeen. Se oli kuin jatkuva hätätila olisi päällä, kaikki on huonosti, mutta lapsena ei osaa sanoa miksi niin on, pitää vaan jollakin tavalla yrittää pärjätä sen tuottamien ongelmien kanssa. Lapsi ei voi paeta ongelmia kuten aikuinen, vaan joutuu kärsimään ne kaikki, lapselle ne ongelmat ovat todellisia, aikuiselle eivät välttämättä ole vaan he pystyvät kompensoimaan ne jollakin. Vaikka juuri kuinka äidilläni oli, työpaikalla äidillä oli kaikki mitä kotona puuttui. Mitä sitä enää muille tehdä mitään kun hänellä oli hänen omia huonoja oloja kompensoiva työpaikka ja se oli äidistä hyvä osoitus äidin paremmuudesta muuhun perheeseen nähden. Äiti oli mielestään hyvä koska hänelle järjestettiin työpaikalla paljon paremmat olot kuin äidin perhe kotona osaisi edes kuvitella. Perhe oli taas hänestä huono koska heille ei kukaan järjestänyt samoin mukavuuksia kuin äidille. Äidille se ei kuulunut vaan jollekin vastaavalle "työnantajalle" kuin äidillä oli, jota meillä ei ollut. Häpesin kovasti huonoja oloja vaikka lapsen ei olisi kuulunut hävetä, vaan niiden aikuisten, jotka aiheuttivat kaiken kurjuuden. Lapsi kantaa vanhempien aiheuttamia ongelmia mukanaan vaikka se tehtävä ei hänelle kuuluisi. Paskakuorma kuuluisi oikeasti kipata suoraan vanhempien niskaan ja hieroa se paska vielä heidän naamaansa.

Ehkä siinä häpeässä oli syy miksi päätin jäädä tietämättömyyden aiheuttaman naiiviuden myötä auttamaan vanhempiani, ajattelin että autan vanhempiani ettei heidänkään minun ohellani tarvitsisi hävetä huonoja oloja. Luulin että he tekevät, jos autan heidän siitä paskakuopasta ylös johon he olivat tippuneet. Mutta se oli väärin ajateltu, äitikään ei hävennyt huonoja oloja lainkaan, vaan ylpeili jollakin syntymäpaikallaan ja vähät välitti millaista hänen lapsillaan on. Se ylpeys omasta menneisyydestä aiheutti äidille sen että hän oli hyvin ylpeä itsestään eikä tuntenut nöyryyttä vaikkei ollut saanut mitään itse aikaiseksi. Normaali terve ihminen olisi siinä tilanteessa jo pelästynyt sitä kurjuutta, mutta tuollainen paatunut sairas ei piitannut huonoista asioista mitään. Äiti ei nähnyt muuta kuin oman itsensä, se millainen hänen perheensä tila oli, ei kuulunut enää äidin vastuulle. Perheen tila oli perseestä mutta hän vain leikki ja näytteli äiti aurinkoista.

Äiti oli liian itsekäs ihminen hän ei mielessään hyväksynyt että lapsella on oma elämä, ja siihen elämään ei kuulu sama mitä hän itse haluaa. Äiti eli toisen kautta, hän yritti tehdä lapsistaan itsensä kopioita henkisesti, lapsen olisi pitänyt kaikissa asioissa valita se mikä äidille olisi hyvä ja mieleinen. Siksi kaikki pysähtyi koska minä en ole sellainen joka pyrkii miellyttämään toista tekemällä sitä mitä toinen haluaa omissa asioissani. Sen huomasi kaikissa asioissa että äiti pyrki tekemään itselleen mieleistä idylliä, näytelmää jossa kaikki näyttelisivät äidille sopivia rooleja. Äiti olisi onnellisena keskellä kaikkea ja pyörittäisi teatteria, vaikka kaikilla näyttelijöillä olisi paha olla, äiti eläisi vain jossakin unelmassaan kun kaikki menee juuri kuin hän haluaa. Se oli leikkiä äiti oi jäänyt henkisesti asioissa leikkivän lapsen tasolle, hänelle perheen ihmiset olivat vain nukkeja joille hän keksisi kuka mikin on ja mitä itsekukin tekisi. Kaikki oli epätodellista jossa ei tapahtunut mitään hyvää oikeasti vaan se oli äidin leikkiä, siksi sitä oli niin vaikeaa sietää. Todellisuudessa ei tapahtunut yhtään mitään se oli samaa kuin lapsen leikki että se on vain jotain kuviteltua toimintaa joka ei oikeasti tapahdu. Siksi minäkään en ollut tyytyväinen, koska haluan että asiat olisivat oikeasti paremmin eikä vain leikisti. Äiti ei erottanut todellisuutta leikisti tapahtuvista asioista. Talon rakentaminen oikeasti on aivan eri asia kuin jos sen rakentaa leikisti jossakin leikissä.
Sen leikkimisen huomasi siitä että äiti yritti ohjata kaikkea kun leikkivä lapsi tekee mutta hän ei ryhtynyt oikeasti asioita tekemään niin että ne olisivat korjautuneet. Hän teki ne leikisti ja tulos oli plus miinus nolla. Äiti saattoi puhua asioista aivan kuin tehtäisiin oikeasti mutta häneltä puuttui sitten kaikki edellytykset saada mitään aikaiseksi, kaikki tyrehtyi siihen. Äiti ei osannut olla yhteistyössä lainkaan, hän oli ns. "minä ite" tyyppiä ihminen joka ei osannut kuitenkaan mitään.

Yksi ihminen joka sairasti sai koko perheen asiat sekaisin. Harmi että vanhemmiksi pääsee tuollaisia kuten äitini oli, tuollaisella ei pitäisi olla lapsia lainkaan koska hän itsekin on jäänyt henkisesti täysin lapseksi. Henkisesti lapsi kasvattaa lasta, äiti käyttäytyi kuin lapsi ja oli tunne-elämältään kuin itsekäs lapsi. Äiti ajatteli lapsen tavoin vain itseään, hän yritti järjestää asiat niin että kaikki asiat olivat hänelle mieleisiä, toiset saavat tyytyä hänen elämänsä tähteisiin. Äidin toiminta sekoitti kaiken, tuloksena sama kuin pieni lapsi saisi vallan, mitään todellista ei tule, koska lapsi ei osaa, eikä tiedä miten jotakin oikeasti saa aikaan. mutta leikeissä aina kaikki on mahdollista. Äiti ei suinkaan ollut laiska vaan touhusi ja puuhasi kuten lapset yleensä tekevätkin, äiti oli enemmänkin ylivirkeä, mutta tekeminen oli leikkimistä ei asioiden todellista tekemistä. Tekeminen ei kohdistunut sellaisiin asioihin joita olisi aikuisen olettanut tekevän. Tekeminen oli samaa kuin lapset tekevät ja touhuavat, mutta ei siitä mitään todellista synny, ja se onkin lapsen oikeus olla lapsi ja touhuta, mutta kun tuo tuo sama toiminta siirretään aikuiselle, varsinkin perheen vanhemmalle, se ei ole enää mukavaa. Äitiäkin pidettiin aikuisena ja silloin ihmiselle annetaan vastuuta, ja on vahva luulo ja usko että hän myös kantaa vastuuta, mutta äiti ei pystynyt kantamaan sitä lainkaan. Saman verran vastuuta kuin leikkivällä lapsella.

Äiti syytti aina isääni ettei hän tehnyt mutta nuo tuollaiset asiat eivät ole ihan niin yksinkertainen että siitä vain tekemään. Ne vaativat aktiivista osallistumista asioihin ja suunnittelua ennakkoon ja jos niitä ei ole, ei oikeastaan pysty mitään tekemään. Äiti oli perheen asioille täysin passiivinen eikä osallistunut minkäänlaiseen etukäteiseen asioiden suunnitteluun siitä mitä tehdään, tuollainen passiivisuus täytyy lukea niin että hän tarkoittaa ettei mitään tehdä. Mutta sitten kun äidin sisko tuli houkuttelemaan äitiä kesäpaikkatonttien ostamiseen äiti suostui suoraan mitään ajattelematta. Isä ei voinut tehdä mitään, koska hänen kumppaninsa oli sellainen joka ei osallistunut mihinkään.

Äiti oli enemmänkin sellaista tyyppiä joka siunasi ihmisiä kuin uskovainen pappi, mutta mitään konkreettista siinä ei tehdä, siunaamisella en tarkoita hyväksymistä, vaan äiti toivoi siinä että jokin korkeampi voima tekisi kaiken. Toisin sanoen kohtalo toisi jotain parempaa ettei hänen itsensä tarvitsisi tehdä mitään asioiden eteen, jokin ulkoinen taho järjestäisi asiat kuntoon. Äiti ei tehnyt itse mitään vaan odotti että "kohtalo" tuo asiat hänen luo tai korjaa asiat kuntoon. Asuinkelvoton talo muuttuu asuinkelvolliseksi kun kohtalo sen tekee äidin eteen, ettei äidin tarvitsisi itse nostaa persettään tuolista sen eteen. Pöytää se kohtalo ei kuitenkaan pyyhkinyt äidin puolesta, hän teki sen itse, mutta kaikki siitä suuremmat asiat olivat äidistä ainoastaan kohtalon ja elämän itsekseen tuomia asioita. Äiti touhusi vain pikkuasioiden kanssa ja jätti sellaiset asiat oman onnensa nojaan ja kohtalolle hoidettavaksi joilla olisi ollut suuri vaikutus perheen oloihin. Kohtalo ei vain hoitanut mitään asiaa ja silloin mitään ei perheelle tullut.
Äiti uskoi liikaan siihen ettei ihmisen kannata itse tehdä täällä mitään vaan jokin suurempi voima, josta voi käyttää nimitystä kohtalo, tekee kaiken puolesta. Aivan kuin odottaisi tosissaan loton päävoittoa tulevaksi itselleen mutta ei koskaan lottoa eikä kukaan muukaan lottoa puolesta. Sitä ei vaan tule, mahdollisuudet kasvavat edes hiukan jos lottoaisi. Äidin valittama "huono tuuri" elämässä tarkoitti varmasti sitä ettei elämä tuonut hänelle asioita kuin liukuhihnalta. Äiti ei ymmärtänyt että täytyisi tehdä asioiden eteen että ne yleensäkin tulisivat elämään, elämän liukuhihnaa jonka äiti aina sanoi tuovan asiat, ei ole olemassa.

Äitini mielestä minä tein väärin, taistelen kohtaloa ja huonoa vastaan jos korjaan asuinkelvotonta taloa ja yritän kohentaa elinoloja, koska sellainen kohtalo on minulle määrätty ja siihen tulisi sopeutua, kaikkeen huonoon tulisi äidin mielestä vain sopeutua. Jos asiat ovat huonosti pitää vain olla tekemättä mitään, kohtalo korjaa asiat kuntoon jos niin minulle on määrätty. Sellainen haihattelija koko ämmä. Minä taas uskon ja luotan itseeni ja se oli äidille aina kuin myrkkyä olisi juonut, eihän niin saisi olla, vaan aina pitäisi kysyä muilta, oli äidin periaate. Äiti ei ymmärtänyt että ihminen kykenee itse myös ratkaisemaan asioita eikä kaikkea tarvitse kysyä aina muilta. Tuosta seurasi jatkuvaa riitelyä koska en ottanut ulkopuolisia asiaankuulumattomia ihmisiä hämmentämään asioita. Minä olin oikeassa, ne ratkaisut jotka itse tein kantoivat, muiden tekemät eivät koskaan.

Oliko äidin pakolaisajan traumat syynä siihen että hän käyttäytyi myös narsistisesti. Syy avuttomuuteen ainakin tulee melko varmasti sieltä, ehkä kaikki toiminta oli ollut uhkien pakottamaa toimintaa ja se olisi eliminoinut äidiltä pois sen osan joka lähes jokaisella meillä on, että ainakin tietyille asioille mahtaakin jotain. Jotenkin äidin mieli oli hajonnut ja hänestä tuli kuin virran vietävä, eikä hän hallinnut mitään asiaa, kun hän yritti hallita se oli vain pakottamista, johon kukaan ei suostunut, kaikki pysähtyi, koska se ei toiminut lainkaan. Äiti ei osannut olla siten että olisi ollut asioissa mukana ja yhdessä tekemisen kautta olisi voinut ohjata asioitakin, eikä niin että tekeminen ei pääse edes alkamaan kun sen toteaa mahdottomaksi tuollaisen ihmisen kanssa koska hän on liian itsekäs ja vaatii vain itselleen jotain.

Minulla oli äidistäni aivan toisenlainen käsitys isäni vielä eläessä koska näin vain sen yhden puolen hänestä joka haki itselleen tukea isääni vastaan. Mutta sitten karisi ne luulot kun asuin äitini kanssa ja minulle alkoi paljastua millainen elämänkumppani tuo äiti isällenikin oli ollut. Tajusin että äidillä olikin se musta puoli joka näkyi vain kaikkein läheisimmälle ihmiselle, kun isä eli se ei näkynyt kuin isälleni, isäni kuoleman jälkeen se alkoi tulla esiin äidistä ja se kohdistui minuun. Ympäristölle hän ei koskaan näyttänyt pimeää puoltaan vaan päinvastoin, siksi se oli niin rajattua ja kaikilla muilla oli käsitys lempeästä ja hyväntahtoisesta ihmisestä. Kaikki negatiivinen tapahtui vain silloin kun muita ei ollut paikalla. Kun muita oli paikalla äidin puheet olivat täysin erilaisia hän oli puheissaan aina mukana perheensä asioissa mutta kun muita ei ollut hän muuttui kuin piruksi joka passiivisella aggressiolla tuhosi kaikki suunnitelmat. Siten ulkopuolisille tuli kuva että aina me, ensin isäni ja sitten minä olisimme niitä jotka eivät halua tehdä mitään ja että minäkin haluaisin asua asuinkelvottomassa talossa. Se oli todella pirullista toimintaa äidiltä, enkä tiedä miksi minäkin olin siinä kohteena. Ehkä se ettei äitiä nostettu kuin kultaiselle jalustalle muita korkeammalle ansiotta oli hänelle koston virike, äiti halusi olla kuin siskonsa, jonka perhe oli nostanut muiden yläpuolelle ehkä ansiostakin, joka hallitsi sieltä perhettään tiukoin sanakääntein. Mutta hän osallistui perheensä asioihin todella eikä leikkinyt kuten minun äitini. Äiti näki vain sen kuinka hänen siskoaan arvostetaan omassa perheessään ja halusi samaa omassa perheessään, mutta hän teki suurin piirtein saman kuin siskonsa varjo joten ei ollut aihetta kohottaa hänen arvoaan muden yläpuolelle.

Ennemmin nostan muiden yläpuolelle isäni joka yritti saada äitiä mukaan asioihin, vaikka hän ei onnistunut, äiti oli tunteeton kuin kivi isäni pyrkimyksille. Isäni säästi rahaa myös kalastamalla, hän kalasti kaloja myyntiin asti ja talletti rahat tulevaa talon ostoa varten joka ei kuitenkaan toteutunut koskaan oikealla tavalla. Isääni arvostan tuosta, hänellä oli tavoite joka olisi kohottanut koko perheen tilan pohjamudasta ylöspäin. Sairas äiti vei voiton ja isäni epäonnistui.

27 vuotta ilmaista kyytiä autolla, minä tarjosin sen, vanhemmat säästivät melkoisen rahan kun heidän ei tarvinnut autoon sijoittaa eikä tarvinnut bensalitraakaan koskaan ostaa autoon tai maksaa auton korjaamista. Se oli täysihoitoa heille. Ja lisäksi tarjosin heille mahdollisuuden selvitä elämässä koska oli tuo välttämätön auto. Siitä arvostan itseäni vaikka se oli minulta virhe jäädä auttamaan avuttomia jotka evät saaneet itse asioitaan eteenpäin. Samanlaiseen ansaan kuin minä menin ei kenenkään kannattaisi astua. Olin liian hyvässä uskossa että he saavat elämässään parempaa ja olen siinä vanhempieni apuna sen ajan kun tehdään, mutta he sössivät kaikki asiansa niin ettei siitä tullutkaan mitään, he eivät tehneetkään mitään itsensä eteen ja se esti minua lähtemästä. En minä ole sellainen joka loisisi omasta halustaan asuinkelvottomassa purkukuntoisessa talossa jossa ei ole mitään mukavuuksia, asuin siellä sen vuoksi että vanhempani tarvitsivat apua. He olivat pudonneet kuoppaan jonka äidin henkinen sairaus ja kykenemättömyys tehdä isäni kanssa mitään oli aiheuttanut. Silloin vain tuo syy heidän kurjuuteensa ei ollut selvillä.

Äidillä oli kova kunnianhimo mutta itse hän ei sitä kunniaa itselleen hankkinut, vaan minunkin olisi pitänyt hankkia sitä hänelle. Äiti ajatteli vain itseään eikä empatiaa herunut perheelle. Muistan kuinka minut äiti halusi että menen tiettyyn kouluun kaupunkiin ja linja-autovuoroja sieltä kotiin oli harvassa. Koulu oli vaativampi kuin silloin toiminnassa ollut toinen koulu jossa oppilaat kuljetettiin kotoa kouluun ja koulubussi odotti heitä koulun päätyttyä. Koulun vaativuuden vuoksi minun koulupäivien pituudet vaihtelivat, koulu saattoi loppua tiettynä päivänä jo klo 11, 13 tai 14 siksi että on huomattava määrä kotitehtäviä ja oppilaalle jäisi aikaa tehdä niitä. Mutta vaikka koulupäivä päättyi klo 11, olin aina kotona vasta klo 16 jälkeen koska linja-autovuoroja ei ollut aiemmin. Se oli todella rankkaa odottaa bussia yli 4 tuntia kun koulu loppui klo 11, syömättä ja juomatta, se oli ongelma minulle, mutta välittikö äitikään siitä, ei välittänyt kuinkaan, se oli minun ongelma, se oli varmaan kohtalon määräämä asia minulle. Ei äiti ajatellut tuollaisia. Sitten saattoi olla vielä kotona kunnon tuntikausien riita äidin ja isän välillä jonka äiti oli isää provosoimalla saanut aikaiseksi, riidan kuunteleminen vei minun keskittymiseni täysin nollaan. Kunniaa äiti olisi halunnut kyllä itselleen, mutta ei itse olisi tehnyt sen eteen mitään, täysin sairas tyyppi. Elämä oli normaalin terveen perheen elämään rinnastettuna täyttä helvettiä, sen helvetin läpi tuli vaan kahlattua.

Tuo antaa viitteitä että äidillä oli jokin paha häiriö joka liittyi itsetuntoon ja hän yritti sitä paikata "kunnian hankkimisella", tietynlainen hienostelu ja itsensä yliarvostus oli myös äidille tyypillistä, mutta näki että se oli todellisuudessa päinvastaista, hänen piti yrittää nostaa omaa arvostustaan suosta yliarvostuksen kautta, olemalla "jotakin" joka taas meille ei näkynyt. Samalla äiti antoi sen kuvan että koska hän on äiti hänellä olisi enemmän oikeuksia kuin lapsella, äitinä hänen ihmisarvonsa olisi jotenkin suurempi kuin lapsen. Ihmisarvon pitäisi olla sama kaikilla riippumatta siitä onko "äiti" vai "lapsi". Minun äidilläni, koska hän ei hankkinut arvoaan muutoin kuin olemalla äiti, tuo äiti-titteli kohotti hänet hänen kategoriassa muiden perheenjäsenten yläpuolelle ihmisarvossa. Arvostus ei saisi tulla vain siitä että synnyttää lapsen ja saa siitä arvonimen äiti, arvostus tulisi siitä millainen äiti hän perheessä on, äitinä olemiseen pitäisi olla jonkinlainen pätevyys.

Kun siskot karttoivat äitiä eikä heillä ollut yhteistä asiaa, äiti jäi kokonaan minun riesaksi. Äidin häiriöinen käyttäytyminen aiheutti sen etteivät he halunneet olla äidin kanssa tekemisissä kuten minä olin. Äidistä tuli minulle paha ongelma enkä ollut vapaa lähtemään, siskoni saivat elää elämäänsä rauhassa omien ongelmiensa kanssa kun minä sain kärsiä koko ajan äidistä joka olisi siinäkin tilanteessa kuulunut kaikille, myös siskoilleni. Koko perhe-elämä ei milloinkaan meillä ollut normaalia, minä sain hoitaa ja kärsiä henkisesti traumaisesta persoonallisuushäiriöisestä äidistä ilman apua vaikka muidenkin olisi pitänyt olla vastuussa ja osallistua. Kyllä he tiesivät millainen äiti oli mutta minut nostettiin kuin kultaiseksi lapseksi joka saa kaiken ilman ansioita, ja että äiti tekisi ja hankkisi kaiken minun edestäni. Sellaistahan heidän kuvittelemaansa "kultaista lasta" ei auteta vaan ollaan iloisia varmasti jos huonoa vielä sattuisi.

Täytyy katsoa ketä auttaa, millaiseen asemaan auttaja joutuu auttaessaan autettavan suhteen. Jos se henkilö jota auttaa, on alistaja tyyppinen ihminen hän alistaa auttajansa itsensä alapuolelle ts. auttaja onkin palvelija joka huomaa kohta olevansa vastuussa autettavan asioista. Henkilö jota autetaan sitoo auttajansa omiin asioihinsa kiinni ja hän saa tehdäkin kaiken. Silloin autettava henkilö ei jää velkaa auttajalleen eikä ole velvollinen korvaamaan mitään koska hän katsoo että toisella oli velvollisuus. Älä mene tekemään toisille mitään katsomatta millaisia ihmistyyppejä on kyseessä.

Jos äiti ei nähnyt asioita mielessään hän varmasti luuli että kukaan ei näe mielikuvia, voiko sellainen nähdä muistikuviakaan, todennäköisesti ei, asiat pohjautuvat paljon muistikuviin mutta jos mieleen ei tule mitään kuvaa miten sen selittää toisille tai itselleen? Mielikuvia näkevä ihminen osaa kertoa ja kuvailla jo etukäteen miltä jokin näyttää tai näyttäisi, äiti ei saanut mielikuvaa asioista joten hänelle olisi pitänyt tehdä ensin ennen kuin hän ymmärtäisi mitä tehdään tai siinä vaiheessa se olisi tehty jo. Mielikuvia näkevä ihminen osaa kuvitella mitä hän tarvitsee, miten sellainen joka ei näe mielikuvia asioista. Äiti ainakin luki leipomisohjeesta mitä tarvitsee kakkuun, jääkaapissa katsomalla voi katsoa onko tarvikkeita joita reseptissä lukee. Mutta jos puhutaan vaikka siitä millainen hänen asuntonsa tulisi olla, hän ei osannut sanoa mitään, hän ei saanut minkäänlaista mielikuvaa asiasta ja päässä löi tyhjää, silloin on mahdotonta kertoa mitä pitäisi olla. Siinä tilanteessa äiti turvautui siskonsa perheeseen joka toimi hänelle kuin vanhempien korvikkeena, hän meni kysymään heiltä. Kun he näkivät mistä on kysymys ettei äiti osannut itse edes sanoa mitä haluaa, he todennäköisesti sanoivat että sinä et tarvitse mitään. Sama lopputulos olisi ollut vaikka he olisivat kuinka neuvoneet, äidille ei olisi noussut mieleen kuvaa siitä mitä pitää tehdä ja mitä kohti pyrkiä. Sen hän ymmärsi ettei mitään tarvitse tehdä, siihen ei tarvita mielikuvaa avuksi.

Silloin ei tuollaisesta kuultukaan kuin joku aphantasia on, sehän on aivoperäinen vamma tai sairaus ja jokin aivoperäinen toimintahäiriö äidillä varmasti oli. Jos äidille olisi noussut mielikuva riidasta ja siitä että isäni suuttuu, ennen kuin hän aloitti provosoinnin, hän olisi ehkä ajatellut että parempi jättää provosointi tekemättä, sillä vältetään riita. Mutta äiti teki sitä toistuvasti eikä ymmärtänyt edellisen riidan pohjalta ja kokemuksesta päätellä, mistä riita aina aiheutui. Mielikuva suuttuneesta isästä olisi ehkä saanut äidin tekemään toisin, mutta jokin hänellä aivoissa oli koska hän toisti ja toisti aina samaa provosointia, josta hänen olisi pitänyt jo tietää että isäni suuttuu ja välttää sellaista. Ehkä hänelle ei noussut edellisestä riidasta mitään mielikuvaa mitä tapahtuu, vaan hän kokeili aina provokaatioita uudestaan. Olen tehnyt yhteistyötä sellaisten ihmisten kanssa jotka näkevät mielikuvia ja heille ajatuksen voi siirtää kuin kuvan etukäteen katsottavaksi ja he näkevät myös melko lailla saman ja he ymmärtävät kun tiettyä asiaa kuvailee. Ero äidin kanssa puhumisen kanssa oli kuin yöllä ja päivällä. Äiti ei koskaan ymmärtänyt tai nähnyt asioita vaikka ne olisi rautalangasta hänelle malliksi vääntänyt.