Pohdiskelua

Narsistinen vanhempi voi aiheuttaa lapsilleen puutteita itsetunnossa, itseluottamuksessa ja selviytymisestä elämässä aikuisiässä sekä haasteita luottaa toisiin ihmisiin.

Valvojat: Karju, NinniAnniina

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
NeitiK
Viestit: 167
Liittynyt: 15 Joulu 2015, 22:54

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja NeitiK »

Yhteisöllisessä narsismissahan on kyse siitä, että haluaa muista itselleen peilikuvia, kun taas muilta hyväksyntää tarvitseva pyrkii itse peilaamaan muita. Näissä on ero, mutta kun näitä ulkoapäin analysoi, voi tosiaan näyttää samalta, siinä on iso riski. Riski varsinkin juuri siksi, että nämä kaksi ilmiötä ovat täysin erilaisia. Yhteisöllisen narsistin tavoite on näyttää hienolta ja saada jatkuvasti muilta vahvistusta tälle omalle hienoudelle. Tämä toimii vähemmän läheisissä suhteissa, sillä kaikenlainen yleinen auttaminen ja hyväntekeväisyys ilman läheistä kontaktia toiseen ihmiseen on helppoa ja saa usein osakseen paljon ihailuja. Läheisissä suhteissa taas alkaa näkyä, miten "auttamiseen" ei kuulukaan empatiakykyä, vaan autetunkin pitäisi noudattaa ennalta määriteltyä käsikirjoitusta. Ja auta armias, jos et anna sitä liehittelyä hänen hienosta luonteestaan, silloin olet kamala ihminen. Joskus kaava on ihan vain selkeästi se, että narsisti hakee liehittelyjä sieltä muualta ja jättää lähipiirinsä kokonaan huomiotta. Yhteisöllinen narsisti ei siis ole millään emotionaalisella siteellä kiinni muissa, eli suru erosta läheisiin on ihan eri asia. Keskenään läheiset ihmiset kasvavat monesti yhteen, jolloin osa itseäkin ikään kuin katoaa toisen kadotessa. Narsisti päin vastoin ei kykene tuntemaan näin, sillä hän välttää syviä emotionaalisia sidoksia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että narsisti on se, jonka mukaan läheistenkin identiteetti muodostuu. Narsisti tarvitsee muita välttämättä heijastamaan haluttua kuvaa takaisin, mutta sen sijaan että hän sanoisi muiden poissaolon merkitsevän identiteetin katoamista (joka kuvaa enemmän ihmistä, joka sulautuu muihin, kuten läheisriippuvaista tai muuta hovia), narsisti todennäköisemmin lähtee pakonomaisesti etsimään uusia peilejä tai kiristämään vanhoja takaisin. Peilillä itsellään ei ole arvoa, vain sillä kuvalla, joka sieltä heijastuu, jolloin peilit ovat keskenään vaihdettavissa.

Olen käytännössä nähnyt, miten samassa ihmisessä on sekä overt, covert että näitä communal/yhteisöllisen piirteitä. Siitä sopasta jotenkin näkee sen, miten onttoa se kaikki lopulta on. Kummallisinta on se yhdistelmä, jossa henkilö ikään kuin sanoo ja tekee hyviä asioita, mutta ne kuitenkaan eivät sisällä sitä empatiaa. Sellaiseen on vaikea suhtautua. Craig Malkinhan tuo kuitenkin esille, että sopiva määrä narsismia on hyvä juttu siihen pisteeseen asti, kunnes se alkaa olla "minä muiden kustannuksella" -pakkomiellettä. Tällainen ns. "normaali" itsetunnon buustaus tekemällä hyviä asioita muille on itse asiassa ihan tervettä ja luo hyvää henkeä. Jokainen vuorollaan valokeilassa on ihan tervettä. Malkin puhuu hyvin siitä, että jos narsismia on liian vähän, se vähentää ihmisen kykyä olla täydellä persoonallaan läsnä ja jakaa omasta itsevarmuudestaan myös muille. Tällöin pyrkii miellyttämään ja toteuttamaan muiden tarpeita täydellisesti, mutta lopulta vastavuoroinen läheisyys ei toteudu sillä tavalla. Se toteutuu silloin, kun kaksi tasavertaista ihmistä tasavertaisesti antavat ja ottavat.
krassi
Viestit: 391
Liittynyt: 23 Syys 2013, 10:29

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja krassi »

NeitiK:n kuvaus yhteisöllisestä narsistista on osuva. Olen ollut tekemisissä juuri sellaisen kanssa. Hänelle oli tärkeää antaa hieno julkisuuskuva itsestään. Läheisimmistä ihmisistä ei ollut kykyä välittää. Minua oikeastaan harmittaa se, että ihmiset, jotka tuntevat tämän narsistin vain pinnallisesti, pitävät häntä edelleen fiksuna ihmisenä. En tapaa häntä koskaan, mutta hyvilläkin ystävilläni on mielestäni hänestä väärä käsitys. Silloin tällöin keskustelussa ystävien kanssa sivutaan tätä henkilöä. Tunnen turhautumista siitä, että minun on vain nieltävä se, että käsitykseni kyseisestä henkilöstä on aivan toisenainen kuin monen muun. En pysty selittämään narsistin narsistisuutta, koska se ei näy muille. Niille, jotka eivät ymmärrä narsismia oikeasti.
hannapuu
Viestit: 14
Liittynyt: 28 Joulu 2018, 03:01

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja hannapuu »

Tuo tekee narsismin tunnistamisesta uhrillekin niin vaikeaa, koska sukulaiset ja tuttavat saattavat aina hokea miten upea ja auttava ihminen narsisti on. Silloin itsekin saattaa epäillä omia päinvastaisia näkemyksiä tuosta ihmisestä, tai saattaa jopa ajatella, "totta, kyllähän minun pitäisi olla kiitollinen". Mutta tähän sopisi tosi hyvin se kun sanotaan "jos on liian hyvä ollakseen totta niin se tuskin on totta".
Hubertus
Viestit: 9
Liittynyt: 30 Touko 2018, 13:08

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertus »

Hyviä kirjoituksia teillä. Ehkä se mihin narsisti tai narsistinen toimintansa kohdistaa, riippuu paljolti siitä, millaisia mahdollisuuksia ympäristö tarjoaa ja millaiset ovat narsistisen omat kyvyt. Pelkästään se että on hyvä jossakin, ei tee narsistia, vaan se narsistisuus näkyy ehkä toiminnan tavoitteissa, minä vastaan me. Narsistisella henkilöllä voi olla kannattajia jotka hyötyvät jotenkin narsistin tavoitteellisuudesta, siksi heille on hyvä että narsisti kahmii koska osa siitä tippuu heillekin. Olosuhteiden täytyy olla sopivat. Jokin yhteinen sidos täytyy narsistin ja uhrin välillä olla, kuten juuri vanhempi-lapsi tai muu vaikka toiminnallinnen yhteisö, jossa on jonkinlaista hierarkiaa. Tai mahdollisuudet hierarkian muodostamiseen. Sukulaissuhteet on minusta pahimmat, vanhemmistasi et pääse eroon, he ovat aina vanhempasi, olivat he sitten mitä tahansa.

Entä kun toisten miellyttämisen tarve ylittää omat tarpeet, mitä se mahtaa olla?
Hubertuss
Viestit: 6
Liittynyt: 24 Loka 2022, 21:10

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertuss »

Jatkan tätä pohdiskelua, äitini kuoli pari vuotta sitten. Ei ole tullut sitä ihmistä ikävä, eikä varmasti tule. Olen jotenkin tyytyväinen siihen että tuollainen hirviö ei ole enää täällä. Olen itse tullut siihen tulokseen, että hän oli kyllä narsisti, ellei jopa psykopaatti, koska aitoja tunteita en nähnyt hänellä koskaan, vaan ne olivat teatteria ja näyttelyä, säälin hakemista, jolla minutkin pidettiin kiinni häntä palvelemassa. Käytti lapsen lojaalisuuttani hyväkseen. Mutta tuollaisen psykohirviön teot elävät edelleen mielessä, edelleenkin vihaan häntä kovasti.

Sääliksi käy myös isääni, joka joskus meni naimisiin tuollaisen kanssa, saamattoman ihmisen, jolla on kova vallanhimo omassa perheessään. Isäni yritti tehdä hyvää mutta äitini tuhosi kaiken aina passiivis-aggressiivisella käytöksellään. Isäni toimi puskurina minun ja äitini välissä, joten en suoraan saanut silloin kokea mitä äitini teki. Isäni oli kiusattu ja äitini manipuloi aina siitä, että kaikki olisi isäni syytä, nuorena uskoinkin sen ja olin äitini puolta. Mutta aikuisena huomasin, että asiat olivatkin päinvastoin, isääni minun olisi pitänyt puolustaa ja tukea, eikä henkisesti sairasta äitiäni. Isäni kuoli oman kätensä kautta, sekään ei kyllä mikään ihme, jos on naimissa tuollaisen sairaan kanssa. Äitini oli sellainen, joka teki, eikä koskaan katunut mitään, hän teki ja oli sen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut, tuntematta lainkaan syyllisyyttä mistään. Tuollainen on kammottava ihminen, hän tekee aina uudestaan ja uudestaan eikä omatunto kolkuta koskaan, eihän se koputtele koska mitään ei ole tapahtunutkaan hänen omasta mielestään.

Äiti oli kova valehtelemaan, hän valehteli koko ajan pääasiassa saadakseen ihailua muilta. Hän kertoi kuinka isäni kuoleman jälkeen hän oli kahden lapsen yksinhuoltaja (minut hän mainitsi ja nuoremman siskoni), eikä sosiaalihuoltoa ollut vielä olemassa, ei saanut mitään avustusta siis, lähin kauppa 30 km päässä, ei autoa. Se joka kuunteli häntä, sanoi että äidilleni että sinä olet oikea sankari, äitini oli selvästi hyvillään että se toinen uskoi hänen valheensa. Silloin se oli totuus myös hänelle itselleen. Totuus oli, että kun isäni kuoli itsemurhan kautta (35 avioliittovuoden äidin kanssa tuloksena) oli vuosi 1989, ja varmasti sosiaalihuolto oli jo silloin olemassa, minä ja siskoni olimme jo täysi-ikäisiä, siskollani oli oma perhe ja lapsi, eli ei äidillä mitään huollettavia edes ollut. Minulla ja siskollani oli autot, joilla kuljetimme äitiämme aina maksutta ja toimme ruokatavarat kotiin saakka. Hän sai isäni työpaikan henkivakuutuksesta rahaa, jolla hän maksoi hautajaiskulut ja rahaa jäi hänelle vielä tuhlattavaksikin. Valehtelu oli hänelle luontevaa, ja jos kuuntelija tiesi yhtään valehtelusta, hän huomasi ettei äitini katsonut kertaakaan silmiin vaan katsoi aina muualle, lattiaan lähinnä, ja sen tekee ihminen, joka kertoessaan valehtelee. Äitini elämä perustui omille keksimilleen valheille, joilla hän nosti itseään ja mitätöi samalla meitä, jotka auttoivat.

Ja äitini ei koskaan voinut tunnustaa olevansa väärässä, koska se tuollaisille on varmasti katastrofaalinen juttu, tavallinen terve ihminen voi sanoa että että olin väärässä eikä hän siitä romahda, se on vain yksi asia muiden joukossa, eikä se haittaa. Narsistille se taitaa olla elämän ja kuoleman kysymys olla aina oikeassa. Kai siksi heillä on tuo valheellinen kuviteltu maailma, koska siellä he ovat aina oikeassa, asiat eivät ole todellisia, valehdellun asian voi kääntää tarvittaessa toiseksi ja taas olenkin oikeassa eikä häpeätahraa tule koskaan.

Äiti yritti muuttaa toiset omien normiensa mukaisiksi, eikä koskaan itse pystynyt muuttumaan lainkaan, eikä hän edes yrittänytkään muuttua. Jos oli vieraita, äitini piti olla huomion keskipiste, äiti kertoi aina itsestään koko ajan omasta lapsuudenajastaan, mutta ei koskaan sanallakaan maininnut millaista oli sen jälkeen, kun meni naimisiin isäni kanssa tai että kun hänellä oli lapsia, se osa oli aina leikattu kokonaan pois, siinä ei tapahtunut mitään mainitsemisen arvoista, kaikki sellainen tapahtui äidin lapsuudessa. Meillä ei ollut siis lapsuuttakaan, tai sitten olimme niin mitättömiä hänen rinnallaan, ettei meistä kannattanut mainita mitään. Elämässä monen kymmenen vuoden aukko, joka äidistä on normaalia ettei siitä ajasta kannata kertoa mitään. Eihän se varmaan narsistillekaan ole herkkua olla sellaisten ihmisten kanssa, jotka ajattelevat itse eivätkä ota päänsä sisään hänen manipulointia vastaan. Juuri se manipulointi ja sen yritys oli kovaa, hän yritti luoda meille samaa maailmaa, kuin aiemmin mainitulla siskonsa perheessä oli, ihmiset jaettiin siellä hyviin ja pahoihin ja vanhemmat määrittelivät ne ihmiset, ja siellä lapset omaksuivat täysin sen vanhempiensa ideologian. Vanhemmilla oli 'vihollisia' joita lastenkin tuli pitää vihollisina. Meillä se ei onnistunut, isäni oli ajatteleva ihminen, joka eli oikeassa todellisuudessa, hän näki asiat niin kuin ne oikeasti olivat, ja silloin on manipulointi mahdotonta. Isä teki yhteistyötä, äiti ei koskaan. Äitini näki taas asiat aina vääristyneenä syystä että kuunteli aina muita ulkopuolisia, kun olisi itse pitänyt asioitaan tietää. Mutta äitini yritti vain koko ajan manipuloida ja se ärsytti varmasti kovasti isääni.

Äitiä vastaan joutui taistelemaan jatkuvasti että pysyi itse jotenkin itsenäisenä ihmisenä, hän yritti tunkea itsensä asioihin jotka hänelle eivät kuulu. Hän oli sisältä tyhjä, joka eli toisten asioiden kautta, ja hän kuitenkin sitten jos hän pääsi toisen asioihin kiinni, muutti ne aivan kuin ne asiat olisivat olisivat hänen asioitaan, valinnat tai jättämiset tehtiin hänen mukaansa. Jos hänelle sanoi tuosta tunkeilusta, ei hän näyttänyt ymmärtävän, miksi ei niin saisi tehdä. Hän ei suuttunut koskaan näkyvästi, mutta hän otti aina sen asian itseensä ja kosti sen jotenkin myöhemmin. Hän olisi halunnut että lapsi olisi tavoiltaan ja teoiltaan kuin klooni hänestä, ja hän sai taas omat tapansa idolinsa, oman siskonsa perheestä. Äiti ei siis ollut sellainen äiti joka tekee perheensä kanssa itsenäisesti asioita ja olisi ollut yhtenä tasapuolisena osapuolena, vaan hän juoksi heti kertomaan ja kysymään aina siskoltaan, jos kotona suunniteltiin jotain, ja asiat tyssäsivät aina siihen. Kaikki olisi pitänyt tehdä ulkopuolisten ihmisten antamien normien mukaisesti, se ei meillä onnistunut. Äidistä ei ollut talon emännäksi, joka siis osaisi hoitaa taloutta ja ymmärtää ja suunnitellakin asioita joita täytyy tehdä, vaan hän oli enemmän piikatyyppinen ihminen, joka tekee vain siivoukset, eikä osallistu mihinkään muuhun. Taloutta hän ei osannut lainkaan pitää.

Kymmeniä vuosia asuinkelvottomassa talossa, mitään edistystä ei tapahtunut, äitini oli yli 35 vuotta avioliitossa rakennustaitoisen ihmisen kanssa, joka osasi oikeasti tehdä ja oli ahkera, teki eikä jättänyt asioita kesken. Mutta mitään ei vaan tapahtunut. Isäni kyllä teki kaikkensa että talossa pystyi asumaan juuri ja juuri, mutta hänen pyrkimykset suurempiin asioihin jotka olisivat kohentaneet oikeasti perheen oloja, äiti hylkäsi ne heti välittömästi. Kaiken huipuksi äitini sanoi isäni kuolemasta muutaman vuoden jälkeen ettei tiennyt että isäni osaa rakentaa, hän katsoi kun minä rakensin piharakennuksen että nyt hän näkee vasta että jos hän olisi isäni kanssa aloittanut tekemään taloa, näin se olisi tapahtunut. Kymmenien vuosien viiveellä, ei kyllä nopeasti sytytä. Hän siinä tunnusti samalla tietämättään että hän itse oli esteenä, ettei isäni päässyt sitä taloa koskaan tekemään. Narsisti ei piittaa mitä hänen toimintansa muille aiheuttaa, se ettei isäni päässyt koskaan tekemään mitään oikeaa ja kunnollista ja pysyvämpää perheensä eteen, oli minusta yksi hyvin suuri syy siihen, että isäni teki itsemurhan. Voi sanoa, että äitini oli sitä katastrofia hyvin paljon edesauttamassa. Tuon vuoksi en voi tuollaista ihmistä koskaan arvostaa, enkä kunnioita hänen muistoaan. Minustakin tuli muiden silmissä luuseri, joka ei saa tehtyä mitään elämässään, ja sellainen ei ole todellakaan aviopuolisona kenellekään ykkösenä, siinäkin yksi syy miksi minultakin puuttui ihmissuhteet kokonaan.

Kuka tulee asumaan asuinkelvottomaan röttelöön jossa vielä narsisti ja kaikesta näkyy epätoivo, synkkyys, saamattomuus ja että koko ajatusmaailma on talossa vääristynyt täysin ja jossa on asuttu vuosikymmeniä saamatta edes kahta tikkua ristiin, ei kukaan normaali ihminen. Äitini kyllä sanoi että jos ottaisin itselleni naiskaverin siihen samaan, hän kyllä opettaisi hänet ruokaa laittamaan, että se siitä. Jos minulla olisi vaimo tai naiskaveri, hän ei osaisi ruokaa laittaa, äitini tuossa jo ennakkoon sen päätti. Persoonallisuushäiriöinen juuri taitaa tehdä noin, että ennakkoon tietää ja päättää, mitä joku toinen ei osaisi. Kerran oli minulla oma tuttuni käymässä, maisteritason henkilö ja nainen ja äitini kertoi ylpeillen kuinka hänen siskonsa asuu Helsingissä, sitten hän lisäsi vielä että Helsinki on Suomen pääkaupunki, ja katsoi vierastani, eli hän päätteli ettei tuttuni sitä tiennyt. Äiti puhui aina mitä ajatteli ja suu kävi koko ajan, alkuun käytin häntä kaupoilla, ostoskeskuksessa mutta siitä käynnistä tuli joka kerran sellainen farssi jota sivulliset ihmiset oikein seurasivat ja naureskelivat äidille, mutta äiti ei sitä huomannut, häntä sai aina hävetä. Varsinainen luonnonlapsi.

Kun asutaan maaseudulla kylässä jossa ihmisiä on vähemmän ja taloja harvemmassa, se että jossakin talossa ei asiat koskaan kohene näkyy helposti kaikille, jos asuu kerrostalossa isossa kaupungissa ei kukaan tiedä sinusta juuri mitään. Ihmiset maalla tietävät melko tarkkaan toisten asiat ja sana leviää talosta taloon, joten tuo meidänkin saamattomuus ja asuinkelvottomassa rähjässä asuminen oli kaikkien tiedossa ja se ei ollut minullekaan hyvää mainosta. Ehkä sellaisia kuin me olimme epäillään helposti epäsosiaalisiksi, alkoholisteiksi ja rikollisiksi. Ympäristössä olevat ihmiset katsovat tietyistä merkeistä ja tekevät päätelmiään, ja epäilyn kohteeksi joutunut joutuu todistamaan kunnollisuutensa, kun se muilla on automaattisesti selvää että on kunnollinen. Ulkoisella asioillakin on merkityksensä. Minunkin kotini lapsuudessa ja vielä osin aikuisuudessakin oli samaa tasoa kuin samalla kylällä olevilla juopoilla, minä katson että se on ollut minullekin monessa asioissa esteenä ja vaikeutena juuri sen takia että yleisesti luullaan huonoista oloista tulevan olevan epärehellinen, epäsosiaalinen ja muutenkin epäkurantti. Jos sellainen oikeasti on, sitä ei itse edes huomaa, sen huomaa, jos joutuu putoamaan jonkun toisen ansiosta siihen asemaan, sen tajuaa silloin. Äitini ei ymmärtänyt koska se huonoin taso kaikissa asioissa oli luonnollisesti hänelle se normaalitaso, mutta hän luuli olevansa jotain aivan muuta, hän kuitenkin itse luuli ja kuvitteli olevansa siinä asemassa että voi jakaa ympäristölle lahjoja ilmaista työtä tekemällä. Itse aiheutettua köyhyyttä saamattomalla ihmisellä joka oli vielä vakituisessa työssä. Rahat piti tuhlata ja sillä hyvä, mitään pidemmälle kuin huomiseen kestävää hyötyä ei hanki, kädestä suuhun elämää... Kaupungissa jos asuu, ei ihmiset kadulla tiedä millainen sinun elintaso tai elintavat kotona ovat, mutta maaseudulla se näkyy selvästi ja vaikuttaa siihen paljon millainen sosiaalinen status perheelle muodostuu, sen kuka millainen on, tietävät kyllä kaikki. Jos kaikki muut tekevät ja saavat aikaan ja yksi perhe elää vain kuin sikalauma karsinassa. Se kielii pahoista ongelmista.

Äidin luonnehäiriö oli tulppa kaikelle uudelle, hän pystyi tukkimaan muiden pyrkimykset ja suunnitelmat vain sillä, ettei ollut itse lainkaan missään mukana, kun olisi tarvittu jokaisen olevan mukana, äiti pystyi kaatamaan kaiken, ehkä tietämättäänkin, eikä hän varmasti ymmärtänyt koko asiaa. Äidin kaikki tieto oli kuulopuhe tietoa ihmisiltä, oikea tieto oli sitä, mitä kuulee muilta. Eikä kuulopuheiden kertojan tarvinnut olla alan asiantuntija vaan kuka tahansa. Hänelle ei merkinnyt jos oikeasti tiesi asian, vaan kun hän kuuli muiden puhumaa tietoa, sellaisten, jotka levittävät juttuja ymmärtämättä edes etteivät ne voi olla tosia. Siksi varmaan toisten elämän kopiointikin kuulopuheiden lisäksi oli hänestä se millä oppii ja jonka mukaan täytyy tehdä. Hän ei arvostanut minua jos tiesin vaan pitäisi kuunnella toisten kertomia huhuja ja juttuja asioista ja uskoa vain niitä. Tehdä niiden mukaan. Silloin toiset aina taluttivat häntä kuin pässiä narussa. Samalla äiti koko ajan pelkäsi että taivas putoaa niskaan koska niin muut sanovat.

Hän oli aina asunut väärässä ympäristössä, sellaisessa jossa hyvinvointi on itsestä kiinni, ja jossa itse täytyy asiat hankkia. Hänen ei tarvinnut vuokra-asunnossa tehdä tai suunnitella, jos jotain epäkohtaa oli, se oli vuokrayhtiön vika, hän ei siis mahtanut mitään, siis hyvä syy ettei mitään voi tehdä. Ei tarvinnut ajatella. Sosiaalista kanssakäymistä vain kokoajan. Siellä hänellä oli lauma jota seurata, joka ajattelisi hänenkin puolestaan ja laumalle olisi hyvä esiintyä ja siltä saada huomiota. Äiti oli laumaeläjä, mutta oma perhe ei ollut hänelle se lauma jossa hän tykkäsi elää, lauman piti koostua ulkopuolisista ihmisistä. Heille hän voi kertoa omaa tärkeää elämäntarinaansa lapsuudestaan ja värittää sitä mielin määrin ja valehdella ja sen kaikki uskoisivat. Hän saisi jutuillaan kaipaamaansa ihailua. Laumassa elämisestä on tietyt hyötynsä tietyille ihmisille. Minä itse olen enemmän yksityiselämässäni oman tieni talloja, joka haluaa tehdä elämästä sellaisen kuin minä itse pystyn, en pidä kovin laumaelämisestä, koska se minusta sitoo liikaa sekä myös voi alistaa. Kun osaan tehdä, haluan myös tehdä itselleni ja niille, jotka ovat samassa minun kanssani, sitä äiti ei koskaan ymmärtänyt. Hän piti sitä pahimpana asiana maailmassa, että joutuu itse ajattelemaan ja tekemään. Koska äitini piti kovasti laitoselämästä työaikanaan, se voi hyvinkin vastata jotenkin myös sitä kuin eläisi laumassa. Isäni oli täysin väärä henkilö hänelle sekä päinvastoin isälleni olisi pitänyt olla vaimo, joka on asioissa mukana ja joka suunnittelee yhdessä miehensä kanssa elämää eteenpäin, yksin ja toisen vielä asioita vastustaessa, ei ole mahdollista saada juuri mitään aikaiseksi. Ei saanut isä paljoa aikaan, enkä saanut minäkään, kun elin äitini kanssa hän oli niin totaalisen nolla joka nollasi kaiken aina alkupisteeseen jossa mitään ei ole tehty, äitini oli hyvä masentamaan omaa perhettään jos jossakin hän hyvä oli. Se on käsittämätöntä miten se ihminen pystyi olemaan sellainen. Täytyy olla niin ettei kaikki ole silloin päänupissa kohdillaan, eikä edes sinnepäinkään. Miten tuollaisia kuningattaria tulee se on arvoitus. Ei minkäänlaista tartuntapintaa, vaan liukas ja niljakas kuin limainen rantakivi.

Vaikka vuokra oli rahallisesti 7-8 kertainen verraten siihen mitä minun luonani hänelle asuminen maksoi, minulle hän maksoi kun asui talossani juuri sen verran mitä sähkölaskut ja vakuutukset ym. talon ylläpitokustannukset olivat jaettuina puoliksi, eli halpaa asumista. Auton käytöstä ei koskaan mitään. Äiti valitti kovista menoista koska hänen siskonsakin omassa talossaan valitti, äidin piti ottaa samat valitukset käyttöön koska kopioi siskoaan, vaikka meillä ei menot olleet suuret. Äiti halusi olla siskonsa kopio ja ottaa mallin elämälleen sieltä, mitä pitää sanoa ja mistä asiasta pitää valittaa, uka on hyvä ja kuka paha, ehkä hän ajatteli että ihmiset uskovat meillä kaiken olevan normaalia kun valitetaan niistä samoista mistä joku toinen. En tiedä mitä tuo oikein oli, mutta selvästi se näkyi. Äiti ei valittanut kaupungin kovasta vuokrasta. Hän sai siellä lisäarvoa josta kannatti maksaa. Siellä hän sai olla se mikä oikeasti oli, kertoilla juttujaan ihmisille jotka eivät häntä tunteneet entuudestaan, he uskoivat kaiken mitä äiti kertoi. Mitäpä syytä on epäillä ainakaan alkuun. Hän teki ruokia ja syötti niitä talon ihmisille ja syyksi hän sanoi että koska meillä kotona oli ollut pakko tehdä kokoajan ruokaa niin hän tekee sitä sen vuoksi edelleen, hänet oli hänen omissa puheissaan pakotettu tekemään ruokaa, siis minun lapsuudenkodissani. Se ei pitänyt lainkaan paikkaansa, mutta äiti sai kertoa siinä syyn omituiselle käytökselleen, hän syötti kaikki tutut ja tuntemattomat siellä, hän tyrkytti ruokiaan. Se oli sairaalloista suosion ja huomion hakemista, eikä todellakaan meidän syymme. Äiti sai siellä olla huomion keskipiste kertoilemalla juuri niitä omia juttujaan, joista suuri osa oli valetta ja joiden tarkoitus oli saada muilta ihailua. Siellä ei tarvinnut tehdä muuta kuin ruokaa ja olla ja valehdella, äidille se oli juuri sellainen ihannepaikka jota hän varmasti oli toivonutkin. Hän välillä testasi muiden kiintymystä menemällä toisten luo ja valehtelemalla että hän muuttaa pois talosta, hän kertoi minulle millaisia reaktioita itse kenelläkin siellä siihen asiaan oli. Narsisti testasi sillä suosiotaan.

Ainoa keino jos sattuu tuollainen vanhempi on päästä ajoissa ihmisestä eroon, vaikka sitten näkisi äidin olevan pulassa ja tarvitsevan apua. Pitää katsoa mikä on avun laatu ja avuntarvitsija, onko hänellä pitkäkestoista ilman mitään näkyvää syytä olevaa avuttomuutta, niin sitä pitää varmasti varoa ettei joudu auttamisansaan ja sellaisen asemaan, että joutuu pitämään äidin terveydentilan lankoja käsissään. Toki jos on oikea ja näkyvä ja äkillinen syy, täytyisi auttaa. Omassa hädässään rypevä ei kykene ajattelemaan kuin itseään ja auttajasta tuleekin helposti uhri, autettavan avun tarve ei tule koskaan täyteen, ja kun hän osaa aidosti näytellä ja on vielä hyvin läheinen ihminen, oma äiti, se koskee sieluun vain liikaa hylätä sellainen. Haluaa uskoa hyvään vaikka näkee toisessa vain pahaa. Tulee syyllisyys jos hylkäät, tai kärsimys, jos jäät. Jos autettava osoittaa pientäkään omatoimisuutta pyrkimyksiin tulla itsenäiseksi omillaan pärjääväksi ihmiseksi häntä kannattaa auttaa siinä, mutta jos on kuten äitini, hänet tulisi vain kylmästi hylätä. Avuton narsistinen ihminen luulee ehkä että hän voi käyttää toista loputtomiin itselleen hyödyksi, eikä ajattele toisen asiaa sen toisen asemasta. Se vaatisi aitoa empatiaa, ei näyteltyä, jos sitä ei autettavalla ole, on melko varmaa että lapsi jää vangiksi. Äitien pitäisi ajatella myös lapsiaan yksilöinä eikä osana itseään, tarraamalla lapseensa kiinni äiti aiheuttaa sen että lapsikaan ei voi oikeasti häntä auttaa, vaan jakaa äitinsä kohtalon ja menettää oman elämänsä. Lapsi joutuu menemään samaan liemeen jossa äitinsä on, ja äiti luulee että niin hän pääsee pois kun toinenkin on siinä samassa, ikävä kyllä toisen täytyy olla reunalla ja auttaa sieltä ennekuin pystyy auttamaan. Ei pitäisi mennä mukaan ongelmien liemeen, autettavasta äidistä on tietysti mukavaa kun lapsi on vielä kohtalotoveri, äidin ei tarvitse silloin yksin hävetä, jaettu häpeä on vain puolet häpeästä, mutta oikeasti se lapsi saa hävetä kaiken äitinsäkin puolesta. Tarvitaan häpeänkantaja että voi olla tekemättä sitten mitään minkään asian eteen. lapselle voi sen kuorman antaa kannettavaksi että itse pääsee elämään huoletta. Äiti ei kantanut vastuutaan niin että olisi jotain tehnyt asioiden eteen, vaan huokaili ja luovutti kaiken jo heti alkuunsa, sellaista teatteria josta ympäristö voi luulla että hän kantaisi suurta vastuuta. Mutta se oli jotain muuta, asiat menevät miten menevät koska hän ei osannut eikä yrittänyt mitenkään hoitaa niitä, hän oli yksin koko perheessä ja musertui heti sen vastuun painon alla. Hän ei huolinut meitä muita mukaan, ja sitten esitti marttyyriä että ei hän voinut millekään mitään. Päästäkseen parempaan täytyy tehdä jotain, se ei tule yksinään, mutta huonompaan pääsee kun jättää asiat tekemättä, se huono kasvaa eikä mitään tarvitse sen eteen tehdä.

Jalustalle nostetut neuvojat eivät tienneet meidän asioista mitään mutta äitini hoki että muut tietävät paremmin kuin me itse, itse ei muka koskaan näe sitä miten omat asiat ovat, siksi muut tietävät mitä pitää meidän tehdä. Muut eivät välittäneet lainkaan mutta äiti kuvitteli asiat noin, ja sen vuosi neuvotkin oivat mitä olivat. Muut päättäisivät meidän elämästä, heitä muita varmaan imarteli ja itsetuntoa nosti kun äiti mateli heidän edessään neuvoa kysellen. Hän viestitti myös sillä muille että hänellä olisi perhe, jossa kenelläkään ei olisi ollut aivoja joilla ajatella, muut tulivat sitten rohkeasti puuttumaan meidän asioihin, kun äiti oli tehnyt meidät halventavan esityön. Oli se jälkeenpäin ajatellen kammottavaa. Ne jalustalle nostetut ihmiset olivat kuin pikku jumalia äidile, heidän mukaansa tulee tehdä ja heitä tulee miellyttää tekemällä niin kuin he sanovat, he tietävät ja taitavat, omassa perheessä ei ollut mitään osaamista tai taitoa äidin mielestä. Hän uskoi täysin jos muut hänelle puhuivat täyttä puppua, hän ei osannut erottaa totuutta valheesta, koska siihen tarvitaan oikeaa tietoa eikä silmitöntä uskomista. Ja kun muut puhuivat totuuden sekaista valhetta se meni äidille perille kuin väärennetty raha. Äiti ei koskaan pyytänyt meitä tekemään mitään. Se oli täyttä helvettiä, meillä ei ollut mitään virkaa siinä jutussa, ymmärrän isääni miksi hän turhautui täysin tuollaisen kanssa. Todella huonoissa oloissa oleminen on jo sinänsä traumaattista, ympäristö asettaa silloin paineita, ja kun siihen vielä lisätään sairas ihminen päällyspäsmäriksi, joka estää kaikki pyrkimykset parempaan ja mitätöi kokonaan toisen, aivan kuin jostakin kostoksi, se on jotain jota ei voi sanoin edes kuvailla.

Tyhjänpanttina oleminen on tekevälle jaa ajattelevalle ihmiselle myrkkyä. En tiedä miksi se äiti oli meille niin katkera, että esti ja halusi halventaa kaiken, vai oliko hän vain niin tyhmä, ettei vain ymmärtänyt meilläkin olevan arvoa. Onneksi hän ei ole enää läsnä, mutta harmi että jätti todella ikävät muistot jälkeensä. Minä sana tuli liian usein hänen puheessaan joka kertoo siitä että sellaista kiinnostaa vain oma itsensä. Hän puhui minä sitä...minä vaan tätä...minulla oli...minä...minä...hän kertoi aina vain itsestään tarinoita, eikä siihen tarinaan lapset mahtuneet mukaan, vaan se oli yhden naisen teatteriesitystä. Me jäimme totaalisesti äitimme varjoon, joka hänelle oli merkki siitä, että hän on mahtavampi ja parempi kaikessa kuin me muut. Tottahan se on että jos minäkin olisin vieraille kertonut sen millaista elämä oli äidin kanssa ja millainen ihminen hän oli, ei se olisi ollut mukavaa kuunneltavaa, eikä uskottavaa kun pullantuoksuinen äiti leipoo pulliaan ja tarjoilee niitä kaikille. Teen sen vasta nyt, kun tuota sairasta narsistia ei enää ole. Eikä se olisi hyödyttänyt mitään jos hän olisi lukenut tämän, sairas ihminen ei uskoisi mitään tästä, vaan kieltäisi kaiken sitä paremmin selittelemättä. Äiti oli henkisesti täysin sokea itselleen, hän teki aivan kuin ei olisi aivoja millä ajatella, kuin kone. Kaikki toistui aina saman kaavan mukaan päivästä toiseen ja vuodesta toiseen, se rutiini tekeminen oli turvallista hänelle, meille muille se tuotti jotain aivan muuta. Eikä sillä tullut mihinkään muutosta, huonot asiat pysyivät aina huonona, koska hän ei koskaan itse muuttanut tekemistään tai tapojaan. Kiellot ja estäminen pysyivät vuodesta toiseen samoina. Siksi minullakaan ei ollut vieraille kertoa koskaan mitään meistä, koska en halunnut sanoa miten asiat oikeasti olivat olleet, mutta en myöskään ryhtynyt valehtelemaan kuten äitini teki, joten en sanonut mitään.


Jos tilanne meni tiukalle ettei hän kyennyt syytämään pelkästään huonoa tuuria hän syytti kaikesta isääni. Äiti sanoi ettei voinut tehdä mitään koska isäni oli niin kiukkuinen ja riitainen. Silminnäkijänä voin sanoa, että kyllähän isäni monesti oli kiukkuinen ja jos ei ollut, sai äitini hänet provosoimalla aina kiukkuiseksi. Se oli varmaan äitini tarkoituskin, Hän manipuloi minuakin silloin että katso kuinka isä on tuollainen, isä on aina paha ja äiti on aina hyvä...lapsena sen uskoi. Ymmärrän tuossa täysin isääni, hän jäi äidin 'elokuvaelämässä' täysin hyödyttömäksi roolihahmoksi, joka kiukutteli ilman ilman syytä. Äitini ei koskaan epäillyt että isäni kiukun takana voisi olla äiti itse ja hänen toimintansa. Saman provosoinnin sain kokea itse. Minusta äiti oli vouhottaja, joka hämmensi oman perheen asiat täysin sekaisin, vastuuton ja kyvytön, osaamaton, mutta tuolla toiminnalla hän vaikutti oman perheensä asioihin huonolla tavalla ja hän sai tahtonsa läpi, pysyimme todellisuudessa huonoimmassa asemassa mutta äiti mielestä olimme parhaimmassa, se tietysti hänen ansiostaan. Hän antoi huomionsa ulkopuolisille ja meidän olisi pitänyt kerjätä ja tehdä jotain äidille, että saisimme äidin huomion. Kategorinen asettelu, äiti hännysteli ylempiään siis suosikkejaan ja teki heille töitä ja palveli heitä ilmaiseksi, omien lasten, alempien, olisi pitänyt hännystellä ja palvella häntä.

Tuo mitätöinti jos se alkaa lapsuudesta sen tulos kasvaa ihmiseen kiinni, se on vahvaa manipulointia joka voi vaikuttaa läpi elämän että tuntee itsensä huonommaksi kuin muut ja se taas vaikuttaa kaikkeen toimintaan. Se heikentää kyllä pahasti ihmisen pärjäämistä elämässä, jos et tunne itseäsi muiden samanarvoiseksi kuin muut ja asetat itsesi aina alimpaan kastiin automaattisesti. Tuossa ovat alistajan omat hyödyt kyseessä, muuten hän ei saa toisesta hyötyä kuin alistamalla ja pitämällä se toinen arvoasteikossa alhaalla, silloin uhri palvelee. Manipuloija ja alistaja pelkää että jos toinen nousisi, hän itse joutuisi silloin alistetuksi ja alistettu ottaisi vallan ja alistaja itse joutuisi tottelemaan ja alistettu alistaisikin hänet. Sitähän kaikki diktaattoritkin eniten pelkäävät että jos toiset saisivat vallan. Äitikään ei oikeasti luottanut lainkaan minuun vaan epäili kaikkea mitä sanon, hän ei itse nähnyt asioita eteenpäin vaan katsoi aina taaksepäin. Minä taas itse katson taakse, mutta myös eteenpäin elämää ja kun katson taakse, en hyvien asioiden vuoksi vaan näiden huonojen, eteenpäin yritän katsoa etsien hyviä asioita joita voisi tapahtua, joita voin tehdä. Taaksepäin yritän selvittää miksi kaikki asiat olivat kokonaisvaltaisesti meillä niin huonosti, kuin ne olivat. Kaikki hyvät asiat olivat vain hetkellisiä piikkejä ylöspäin, sellaista tasaista nousua kehityksessä ja perheen oloissa ei ollut koskaan. Kaikki meni tasaisesti alaspäin, koska mitään ei pystynyt tekemään. Kun äiti muutti pois minun luotani hän meni kaupunkiin kerrostalovuokra-asuntoon asumaan niin huomasi, että se olisi pitänyt olla hänen tapansa elää aina, alusta lähtien.

Jos olisin hylännyt äitini minulla olisi ollut jonkinlaisia mahdollisuuksia perustaa oma elämä, mutta kun jäin, kaikki mahdollisuudet menivät siinä samalla. Sitä vain uskoi että asiat muuttuvat mutta eivät ne muutu, häiriöinen on aina häiriöinen ja kun yhden lapsen osaksi tulee kokonaan tuo häiriöinen äiti se on vain liikaa, ne jotka lähtevät pääsevät hänestä vähällä. Autoin mutta huomasinkin sitten että olenkin samassa p.skassa kaulaani myöten kuin äitini, kannoin äitini ongelmia, koska hän ei itse halunnut ratkaista niitä. Hän kannatti minulla turhaa kuormaa jota minun ei kuuluisi kantaa. Tuollainen ongelmainen ja häiriöinen ja henkisesti sairas rasittaa yksinkertaisesti liikaa, elämästä tulee raskasta, omassa elämässäkin olisi ongelmia, mutta jos vielä kantaa toisen ongelmia mukanaan se on liikaa. Lapselle on helppo laittaa kuormaa ajatellen että kyllä se lapsi siitä joskus toipuu. Se mikä olisi auttanut, olisi ollut että äiti olisi mennyt hoitoon, mutta tuollainen ei koskaan tunne, eikä koskaan epäile olevansa sairas, koska hän ei tunne edes itseään, saati sitten omaa perhettään. Äidillä oli selvästi näkyvissä kaikenlaisia henkisiä oireita, enää ei pysty sanomaan mikä hän oli, mutta itse epäilen narsismia tai monesta eri häiriöstä olevaa kombinaatioita, psykopatiaa, tai jotain henkistä sairautta yleensä. Se ihminen ei koskaan käynyt hoidossa, että jotain edes olisi selvinnyt. Näin varmasti on monella muullakin tapahtunut että henkisesti terveet tarvitsevat hoitoa ja henkisesti sairaat tai häiriöiset ei sitä tarvitse koskaan...eivätkä he tunne tarvitsevansa, heitä ei silloin saa varsinkaan menemään hoitoon. Tuollainen oli tilanne meilläkin. Pakottaa hoitoon ihmistä kun ei voi, uhrin itse on vain mentävä, että kestää jotenkin henkisesti kasassa.

Laumassa muodostuu kategoria ja äiti halusi elää sellaisessa, se on helppoa, jos joku sanoo mitä pitää aina tehdä. Vastuu on aina muilla. Äidistä ei ollut lapselle esikuvaksi hän oli häiritsevä ja tunkeileva ja sai aikaan lapsessakin suuttumisen. Hän ei ymmärtänyt että jokainen on jollakin tapaa yksilö ja tekee asiat eri tavoin kun hän, hän yritti tehdä lapsestaan oman kuvajaisensa, jota saisi tuijotella, ihaillee omia tapojaan toisessa. Äiti oli itsekäs ja julma ja itse luuli olevansa päinvastaista. Lapsi on merkityksetön jos se ei tuo hänelle kunniaa, äiti tarvitsee sitä kunniaa koska ei itse ole pystynyt hankimaan sitä. Se oli ainoastaan lapsen syy jos siihen ei pystynyt, äiti on kyllä tehnyt kaikkensa. Hän ei itse tehnyt mitään sen eteen että lapsi olisi pärjännyt vaan päinvastoin järjesti lapselle niin raskaan elämän että kaikki energia meni siihen. Kun äiti itse oli kouluja käymätön hän ei ymmärtänyt että lapsia pitäisi tukea eikä vain odottaa itselleen lankeavaa kunniaa. Lapsi pudotetaan suljettuun putkeen ja toisesta päästä odotetaan tulevan esiin valmiin tuotteen joka toisi äidille vain mainetta ja kunniaa. Sitten elämä kotona on niin stressaavaa että se vie lapselta suurimman osan voimista, äiti luuli ettei se kotielämä vaikuttaisi mitenkään lapseen. On vastuutonta härnätä isä suuttumaan kun lapset ovat läsnä, mutta oiva tilaisuus narsistille saada lapsen silmissä isä syylliseksi, kun äiti ärsytti isää salaa, niin sitä lapset eivät tajunneet provosoinniksi, mutta kun isä suuttui, sen kyllä huomaa kaikki mitä se on. Siihen oli äidin helppo manipuloida lapsia että katsokaa kuin isä suuttui taas tyhjästä, siis ei mitään aihetta. Lapset, äiti pelkää kun isä uhkaa, isä on paha ihminen.

Minäkin uskoin tuota valhetta lapsena, ennekuin itse tajusin miten asiat ovat. Oliko tuo äidin tarkoitus vai oliko hän vain noin tyhmä ihminen, ei koskaan selviä. Ja kun isä olikin sitten vielä päinvastainen, sen huomasin vanhempana, hän ei aiheetta koskaan suuttunut, vaan siihen piti olla todellinen syy ja se syy oli aina että äiti kiusasi pahasti isää. Äiti yritti varmaan todistaa lapsille että isä olisi sairas, koska hän suuttui, mutta olen sitä mieltä että äiti oli pahasti sairas. Suuttuminen, jos ihmistä kiusataan tai härnätään on tervettä, mutta se että äiti ei koskaan suuttunut, oli todella sairasta. Se osoitti, ettei meillä ollut hänelle mitään merkitystä hänelle, olimme yhtä tyhjän kanssa, vain hänellä itsellään oli merkitys hänelle itselleen. Mikään sanominen ei hetkauttanut äitiä lainkaan, hän oli tunteeton. Kun isäni kuoli äitini voivotteli "minkä se minulle teki" tarkoittaen siis itseään, toinen menetti henkensä, se oli äidistä pikku juttu verrattuna äidille aiheutettuun vahinkoon, se jäi mieleen että minä sanan yksi muoto siinäkin tuli kun toinen kuoli. Äiti haki aina sääliä ja yritti säälillä kalastaa jotain, meidänkin olisi pitänyt olla säälittäviä, niin että olisimme saaneet säälistä jotakin muilta. Äidille se oli luonnollista olla säälittävä, että ihmiset auttaisivat, mutta samalla hän mustamaalasi ja tuhosi sillä koko perheen. Säälittävyydellä hän kalasti minultakin apua ja sai minut jatkamaan auttamista. Äiti halusi almuja muilta sen sijaan, että hankkisi itse jotain omatoimisesti ja laittaisi asiat perheessä kuntoon. Asuinkelvoton talo sopi siihenkin imagoon hyvin. Almujakaan vaan ei saatu.

Sellaiseen ei pitäisi joutua että toista saa olla jatkuvasti kantamassa, äiti ei halunnut itse kävellä elämässään, vaan heittäytyi veltoksi siis täysin passiiviseksi ja häntä oli sitä vaikeampi raahata. Sellaista ei kannata mennä elämässä auttamaan, josta näkee sen ettei hän edes vähääkään yritä tehdä mitään itsensä eteen. Jos näkee että ihmisellä on 'jäykät' mielipiteet ja asenteet varsinkin sinun asioihisi, kuten äidilläni oli, kannattaa varoa joutumasta siihen mukaan, olo käy ahdasmielisen kanssa ahtaaksi, ja se rajoittaa pahoin sinun elämääsi ja estää sinun omaa selviytymistäsi. Älä jää narsistisen kanssa kahdelleen kuten minä jäin, siinä on loukku, narsisti projisoi sinuun kaikki huonot ominaisuutensa ja alkaa huolehtia sinua niiden vuoksi ja hakee muilta sinulle apua omiin ongelmiinsa. Sinun arvosi romahtaa täysin muiden silmissä, kun narsistinen menee kertomaan omat ongelmansa että ne ovatkin sinun ongelmiasi, narsistinen saa auttajan maineen. Vaikka mekin olimme huonoimmassa oloissa kuin kukaan, siellä oli narsismia, vaikka luulisi että sellaisessa olisi yhteishenkeä tekemään asioille jotain, narsismi kukoistaa siis missä vain, ei vain hienoissa oloissa. Narsistille on tärkeä vain voittaa muut ja se ei katso olosuhteita, vaikka perhe asuisi kelvottomissa oloissa, narsisti haluaa vielä talloa heitä, ettei kukaan heistä vaan veisi valtaa häneltä. Narsisti haluaa saada sankarin maineen toisten auttajana mutta apu on tarkoitettu hänen oman egonsa nostamiseksi eikä se oikeasti auta ketään. Siksi meilläkin olot pysyivät ala-arvoisina mutta narsisti sai mainetta pullanmummona. Kun lapsi tarvitsisi kunnon kodin narsisti tarjoaa hänelle pullaa ja sanoo lapsensa puolesta muille ettei hänen lapsensa muuta tarvitse. Narsisti on kova puhumaan toisten puolesta ja lupailee asioita toisen puolesta. Eikä välttämättä uhri tiedä mitään koko asiasta. Äitini yritti aivopestä ja manipuloida minuakin omaan maailmaansa soveltuvaksi. Yritti aina saada minua itselleen sekä omille suosikeilleen myönteiseksi, jotka olivat äitini 'ystäviä' . Kehui kovasti, miten ovat niin mukavia ja hyviä. Tiesin todellisuuden ja se oli aivan toista mitä äitini aina mainosti. Ei onnistunut siinä. Äiti itse asui sikalätissä mutta ystävät piti olla hienoja, on helppoa' ripustaa' ne rinnuksille kuin kunniamerkit ja esitellä ja ylpeillä niillä. Hankalaahan se on lähteä oikeasti tekemään jotain, noin valehtelemalla ja muiden arvoa hyväksikäyttämällä saa nopeammin arvoefektin itselleen. Jos jää narsistin kanssa menettää oman arvonsa myös muiden silmissä, siitä narsisti pitää kyllä huolen, hän vie uhrinsakin arvon. Kun äitikin oli jäänyt vähälle, hän vei kaiken, minunkin arvoni, sellaisilla kuten äitinikin oli ei näytä olevan yhtään empatiaa, että myös muutkin tarvitsevat jotain. Aivan kuin ruuan puutteesta kärsinyt veisi kaikkien muiden ruuat perheessä, eikä jättäisi yhtään muille, koska ajattelee vain itseään ja luulee että kaikki kuuluu vain hänelle.
Siksi narsisti kannattaa hylätä että uhristakin tulisi ihminen ja hänen ihmisarvo säilyisi kuten muillakin ihmisillä. Narsisti ei tunne empatiaa, hän on kuin rikolliset ja varkaat jotka eivät ajattele mihin vaikeuksiin uhri joutuu heidän takiaan. Kannattaako sellaista auttaa joka varastaa sinulta koko ajan?
Viimeksi muokannut Hubertuss 31 Joulu 2022, 14:24, yhteensä muokattu 15 kertaa.
Hubertuss
Viestit: 6
Liittynyt: 24 Loka 2022, 21:10

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertuss »

Äitini oli myös sellainen että asiat tuli siinä puhuttaessa valmiiksi. Niitä ei tarvinnut oikeasti tehdä koskaan, hän lupaili kaikkea hyvää, mutta koskaan ei pitänyt lupaustaan, vaan unohti sen saman tien. Seuraavana päivänä hän ei enää edes muistanut koko asiaa. Elinolot meillä olivat hirvittävät ja hän lupaili aina tulevaisuudessa parempaa, mutta mitään ei koskaan tapahtunut. Hän luonnevikansa tai sairautensa oli todennäköisesti tekemiselle esteenä ja se laittoi hänet kuitenkin tekemään toisin, eli kaikki jätetään tekemättä. Lupauksiaan ei koskaan lunastanut, vaan lupaili aina vain lisää entisten toteutumattomien lupaustensa jatkoksi.

Lapsuudessani kotona ei ollut mitään mukavuuksia, ei suihkuja tai saunoja, mutta äidilleni riitti että hänellä ne olivat. Hän kehui minulle kuinka hän voi käydä työpaikallaan aamuin ja illoin suihkussa ja saunakin siellä oli joka päivä. En tiedä, kammottava ihminen kun pystyy katsomaan ettei kotona omilla joukoilla ole mitään, ja hänellä on yltäkyllin. Hän ei ollut yksi meistä, vaan oli kuin ulkopuolinen jota meidän asiat eivät liikuttaneet. Ehkä hän viestitti sillä meille että hän on meitä parempi, koska hänelle nuo asiat oli järjestetty, mutta meille ei. Äiti ei ymmärtänyt että hänen tulisi järjestää omaan kotiinsa vastaavia, mutta koska kaikki oli hänen mielestään tuurista kiinni, lapsilla kävi huono tuuri koska mitään ei ole, ja hänellä kävi hyvä tuuri kun hänellä on. Hän piti noita kohtalon järjestäminä asioina eikä ihmisten, siksi hän ei varmaan yrittänyt tehdä mitään. Vähän kuin olisimme olleet vuotavassa veneessä joka uppoaa, lapset kauhoo vettä selviytyäkseen, mutta äiti ei tee mitään, hän uskoo kohtaloon ja se, jos vene pysyy pinnalla, on vain hyvä tuuri ja kohtalon sanelema asia, eikä lasten tekemä kova työ. Hän odotti että kaikki tulisi tekemättä mitään. Ei tullut. Äidistä ei ollut yhteistyöhön joka olisi ollut ainoa tapa saada jotain aikaiseksi.

Äidille kelpasi jos teki jotain joka hyödytti häntä ja jos et ollut hänen normiensa mukainen, hän hylkäsi. Mitään sellaista ei saanut tehdä joka olisi ollut kauaskantoisemmin hyödyllistä, vaan tekemisen piti hyödyttää häntä vain sillä hetkellä, eli olisi pitänyt olla hänelle aina kuin apupoika arkipäivän askareissa. Se oli meidän muiden osaamisen ja taitojen totaalista hukkaan heittämistä. Minäkin turhauduin täysin koska mitään minä osaan, ei saanut tehdä, olisi vain pitänyt esittää osaamatonta ja avutonta, että äiti tuntisi itsensä meitä paremmaksi. Se että olisi hänen kaltaisensa, olisi äidin kannalta tietysti ollut hyvä asia, kaikki mitä minä tekisin, sopisi täysin hänelle. Se ei vain sopinut sitten minulle ja tuloksena oli ristiriitoja kaikissa asioissa. Hän asettui vastaan asiasta riippumatta, välittämättä onko kuinka hyvä ja hyödyllinen asia, koska se asia tuli minusta ja se ei saanut tulla, sen piti tulla hänen suosikki-ihmisiltään. Niinpä asiat pysähtyivät eikä mitään tapahtunut, kun minun tarkoituksena (samoin isäni), oli tehdä meille parempia elinoloja hän taas vastusti ja kielsi, mikään asia ei koskaan edistynyt. Hän ihmetteli miksi minä näen vain epäkohtia ja korjaamista. Koska niitä todella oikeasti oli ja paljon. Äiti eli menneisyydessään lapsuuden asioissa kuten aiemmin sanoin ja hän olisi vaatinut minuakin luopumaan kaikesta tulevasta ja katsomaan vain hänen menneisyyteensä, ja vielä ylistämään sitä. Minä vain en nähnyt hänen menneisyyttään niin arvokkaana asiana, että tulevaisuudesta kannattaisi luopua sen takia. Ihmiset, jotka kävivät meillä, lähinnä sukulaiset, eivät ihmetelleet koskaan ettei 10 vuodessa ollut tapahtunut mitään edistystä, vaan aina samat ongelmat, missään asiassa ei mitään kohennusta. Ehkä he luulivat että tykkäämme elää kuin siat pellossa, äitini kyllä piti sellaisesta elämästä, minä en, olin pakosta ja omasta auttamisen halustani mukana.

Ehkä lapsen vahva tunneside äitiin oli se, joka piti minuakin etten lähtenyt kotoa, vaan vuodesta toiseen autoin häntä peruselämässä ja jätin oman elämäni elämättä. Se tuotti minulle pelkkää huonoa, en edes muista niistä ajoista mitään muuta kuin erimielisyydet, koska mitään muuta muistettavaa ei oikeasti tapahtunut. Äidillä niitä muistoja oli tulvimalla omasta lapsuudestaan ja ne olivat hänelle kaikki kaikessa, niitä hän tyrkytti meille. Menneisyys oli hänelle tulevaisuus, sellaisessa oli varmaan turvallista elää, koska ei ollut mitään ongelmia ratkaistavana. Tulevaisuuteen katsovalla on aina asioita ja pulmia, joita tulee ratkoa, menneisyyteen katsovalla ei niitä ole, hän kulkee selkä edellä eteenpäin ja katsoo vain taakseen. Jos jotakin edestä tulee, se kopsahtaa selkään ilman ennakkovaroitusta, ja siitä seuraa aina hässäkkä, kun ei tiennyt.

Äiti haki aina arvostusta itselleen kodin ulkopuolelta, muiden ihmisten suosiolla hän eli, ei omiensa. Ehkä alistava luonne on sellainen siinä tapauksessa kun ei saa omiaan alistettua. Omat läheiset perheessä pitää väkisin yrittää painaa itsensä alapuolelle ennekuin hyvä olo tulisi, ja jos ei itse siihen pysty ovat ulkopuoliset ihmiset hänelle apuna ja tukena, siksi heitä kannattaisi mielistellä. Tuloksena tuosta on että äidistäkin tuli kuin ulkopuolinen ihminen, jota ei voinut pitää äitinä vaikka hän on biologinen äiti, hän ei tuntunut olevan samaa perhettä aivan kuin vieras olisi palkattu olemaan meille äiti. Jokin outo siinä ihmisessä oli, joka ei varmaan enää koskaan selviä. Äiti ei koskaan olisi suostunut tutkittavaksi että syy olisi ehkä löytynyt, hän sanoi ettei hänessä ole ollut koskaan mitään vikaa, eikä osannut nimetä yhtään huonoa puolta itsessään. Hän eli omassa itse kuvittelemassaan täydellisyydessään, omassa pyhässä yksinkertaisuudessaan, jossa asiat ovat kuten hän ne kuvittelee, todellisuus on vain huonoa tuuria, ei sitä että asiat olivat huonosti, kun kukaan ei niille tee mitään. Äidin kanssa eletty aika oli tosi ahdistavan tuntuista, eikä siitä oikein muuta muistoa jäänytkään, hyviä hetkiä ei koskaan ollut, perustunne siltä ajalta oli todellakin ahdistus ja huonouden tunne.

Hän halusi meidän epäonnistuvan että me olisimme aina hänen varassaan ja hän saisi 'auttamisesta' sankarin maineen, siksi hän aina oli passiivinen tai teki jotain epäonnistumisen edistämiseksi, että me tulisimme ruikuttamaan häneltä apua. Silloin hän olisi ollut myös meidän yläpuolellamme.
Hän tuntui että oli sisäisesti tyhjä, hän oli kaikkien kanssa samaa mieltä, hän muutti väriä sen mukaan kenen kanssa oli tekemisissä, omaa itseä ei silloin ollut, vaan kaikki oli juuri kuin se toinen sanoo. Ehkä juuri kuten sanontaan narsistista, että hän on kameleontti. Kaikkien kaveri, paitsi uhriensa. Hän toisteli toisilta kuulemiaan asioita kuin ne olisivat hänen omiaan, varsinkin jos hänen oma siskonsa, joka oli hänen idolinsa valitti jostakin, äiti toisteli sitä ja toiset luulivat että se olisi hänen ongelmansa.

Todellakin kun oli vieraita tai muita ihmisiä läsnä, äiti oli aina suupielet ylöspäin ja kun he poistuivat, hän ei ollut sama enää, suupielet kääntyivät alaspäin alkoi puhumattomuus. Meille hän sai näyttää synkän puolensa, koska hänen ei tarvinnut mielistellä meitä, ja koska emmekä pystyneet antamaan sitä mitä äiti eniten halusi, valtaa, kunniaa ja mainetta kaiken hyvän tuojana. Me olimme hänelle arvottomia, koska emme nostaneet hänen arvoaan, ainoastaan ne, jotka hänen statustaan voivat jotenkin nostaa, olivat hänelle arvokkaita. Vaikka esiintymällä valheellisesti toisen perheen äitinä ja mummona, hän sai sitä mitä kaipasi, ihailua muilta, vierailta ihmisiltä. Ulkopuolisille kaikki mitä hän teki, oli ilmaista, omille kaikki olikin maksullista, jopa lapsena saadut ruuat, eikä se velka meiltä vähentynyt koskaan, vaikka olisi mitä tehnyt hänen eteensä.

Voi vain kuvitella millainen kasvattaja tuollainen on ollut, muut sisarukset eivät tosiaankaan kauaa viihtyneet perheessä, koska varmaankin äiti kohdisti heihin, oman sukupuolensa edustajiin, suoraan kaiken narsistisuutensa. He hylkäsivät heti kun pystyivät äidin ja aloittivat oman elämänsä muualla, ainoa joka jäi palvelemaan, olin minä, ja äitiä saikin palvella kaikkien edestä. Äiti oli kykenemätön tekemään mitään, hän ei saanut aikaiseksi mitään omaa, vaan yritti kloonata siskonsa perheen elämän meille, hän sanoi aina että matkimalla muita ihmisiä oppii. Apinathan kyllä oppivat niin, ihmiset käyvät koulua ja oppivat oppimisen ja ajattelemisen taidon ja pystyvät tekemään myös asioita käyttäen omia aivojaan, matkimatta toisia kaikessa. Tuollainen elämän kopioiminen onnistuu, jos elää laumassa, mutta jos ei elä sellaisessa, silloin täytyy osata toimia itsenäisesti omiin taitoihinsa luottaen. Äidin paikka olisi ollut hierarkisessa laumassa, jossa kaikilla on samat tavat, ja laumanjohtaja määrää, mitä kenelläkin saa olla ja lauman jäsenet tuntevat oman paikkansa ja johtajaa mielistelemällä voi saada jotain ylimääräistä. Näin äiti eli suhteessa siskoonsa, hän kuului heidän laumaansa ja oli sen lauman ulkopuolinen jäsen alimpana arvoasteikolla. Me muut emme olleet siinä laumassa ja sitä äiti ei lainkaan käsittänyt, hän luuli että mekin olemme, ja tottelemme heitä ja ihmetteli miksi emme tee niin kuin laumassa määrätään, olihan hänen siskonsa hänelle suuri idoli.

Hän peilasi meidän asioita vieraasta laumasta nähden, ja luuli että kun siellä olevat ovat tyytyväisiä häneen, meidän omat asiat ovat silloin hyvin. Ikävä kyllä siellä oli myös kovaa kateutta ja sellaista että heidän tuli olla aina parempia kuin me, ja kun ovat, saavat siitä tyytyväisyyden tunteen itselleen. Äiti ei käsittänyt, että silloin kun toisessa laumassa ollaan tyytyväisiä, meillä ovatkin asiat huonommin kuin heillä ja muutenkin todella huonosti. Silloin hänen siskonsa perhe tunsi ylemmyyttä että he ovat jotakin, johon me emme pysty. Äiti toimi siinä mahdollistajana että he pystyivat tekemään hänen kauttaan vahinkoa, ja hyödyntämään äitiäni siten. Itse äiti uskoi vain vakaasti että nuo muut ajattelevat aina vain meidän parasta, eikä hänen itsensä tarvitse ajatella tai tehdä mitään. Hän olisi voinut kysyä omiltaan olemmeko me tyytyväisiä mutta hän yritti vain pakottaa meitä olemaan, koska muut määräsivät niin, mitättömien ihmisten tulisi olla tyytyväisiä kun maanpäälliset jumalat sanovat niin. Tyytyväisyys tulee sisältä eikä ulkoa jonkun käskyllä.

Äidin huomionkipeys oli niin kova että lapset jäivät kokonaan aina pimentoon, äiti halusi kovasti esiintyä ja kertoa vain itsestään. Sitten jossakin missä käsiteltiin oikeaa tietoa, hän pysyi hyvin hiljaa, mutta jos piti itsestään kertoa ja lapsuudestaan alkoi väritettyä juttua tulla solkenaan, jutuista ei tosin tiennyt ovatko ne tosia, vai siinä paikalla keksittyjä, muut eivät saaneet suunvuoroa, hän käänsi aina aiheen omaan itseensä. Jotenkin kaikki asiat perheessä olivat kietoutuneet äidin ympärille, joka asiaan hän puuttui, vaikka se ei olisi ollut edes hänen. Asiat lähtee vääristymään jo lapsena jos on tuollainen äiti, lapsen kykyä tehdä omaa päätöstä epäilee jatkuvasti, mikään lapsen tekemä tai ajattelema ei hänelle kelpaa vaan hän tarvitsee ja luottaa ulkopuolisten sanaan. Koko perheestä tulee häviäjä. Siinä myös oppii pakosti väheksymään itseään, koska mitään ei tehdä minun mukaan, vaan aina on joku ulkopuolinen jalustalle muita korkeammalle nostettu henkilö, jonka sana on oikein ja sitä pitäisi noudattaa. Uhrilla huonouden tunne nousee esiin ja kasvaa kiinni. Lapselle opetetaan ja manipuloidaan mieleen koko ajan jotain täysin väärää. Lapsesta tehdään huono että hänet voisi alistaa.

Kun äiti oli mielistelijä ja avulias ulkopuolelle, ei varmaan kukaan täälläkään osannut aavistaa, että kotiin päin hän oli täysin passiivinen ja purki sen kautta jotain aggressioitaan meitä kohtaan olemalla esteenä ja näkemällä meidän muiden pyrkimykset parempaan itselleen negatiivisina asioina. Se olisikin voinut kääntyä näkymään päinvastoin, jos me olisimme päässeet tekemään jotain, äiti ei olisikaan perheessä kaiken hyvän tuoja ja hän olisi ehkä tuntenut että menettää asemansa muiden silmissä. Nyt hän teki kaiken hyvän kun siivosi, muut eivät tehneet mitään, äiti siis oli paras ja teki kaiken siinä asetelmassa. Ehkä hänen siivoamisensa merkitys olisi kutistunut pieneksi, jos me muut olisimme päässet tekemään elämässä oikeita asioita, ja samalla äidin ilmapallon lailla pullistunut väärä ylisuuri itsetunto olisi poksahtanut hajalle. Sitä hän ei olisi varmasti kestänyt. Ehkä kaikki oli kuin nukkekotileikkiä äidiltä, hän asetteli kaikille perheessä roolit ja sitten liikutteli meitä haluamallaan tavalla ja yritti määrätä asiat olemaan tietyllä tavalla, kuten pikkutyttöjen leikeissä tehdään, eli mielikuvitusleikkiä kaikki. Oikeassa elämässä hän ei kyllä elänyt, vaan siihen liittyi aina jonkinlaiset kuvitelmat asioista ja niiden mukaisesti olisi pitänyt elää, mikä taas oli oikeassa elämässä mahdotonta, mielikuvituselämä ja todellisuus eivät sopineet lainkaan yhteen.

Äidin oli aina kilpailtava paremmuudesta, mikä sekin sopisi hyvin narsismiin, mitätöimällä toisen tekemisen hän pääsi aina etusijalle, ja koskaan ei voinut tehdä yhteistyötä, koska se voisi antaa kilpailijalle etua. Ehkä hän oli oppinut tuon kaiken omassa lapsuudenperheessään, kokenut väheksyntää ja mitätöintiä ja jatkoi sitä samaa meihin, koska ei osannut mitään muuta. Ehkä tiesi miten voimakas vaikutus sellaisella on, omasta kokemuksestaan ja käytti aina sitä samaa. Se olikin ainoa tapa keskustella joka hänellä oli, hän ei osannut keskustella normaalisti vaan käytti heti tuota asetta aina kun vaan mahdollista. Aina jos ehdotti jotain uutta, häneltä tuli tuo passiivinen vastareaktio, jolla hän sai muut sellaiseksi ettei sitten kukaan tehnyt mitään, asia tyrehtyi siihen, mikään ei kelvannut hänelle muu kuin hänen itsensä päätös, ettei mitään tehdä, tai sitten hänen siskonsa perheeltä täytyy kysyä ja heidät ottaa päällyspäsmäreiksi hänen itsensä lisäksi. Loppujen lopuksi kukaan ei sitten kohta edes ehdotellut mitään koskaan ja äiti oli tyytyväinen. Minäkin kelpasin muualla tekemään muiden kanssa, lähinnä työssä, mutta kotona en sitten kelvannut lainkaan. Äiti yritti ottaa mallia siskostaan, jonka käsky oli ehdoton omassa perheessään, äiti ihaili häntä, ja olisi halunnut olla samanlainen oman perheensä kanssa, mutta ei saanut meitä alistettua. Äiti ihaili sitä valtaa, joka siskollaan oli omassa perheessä ei sitä mitä hänen siskonsa on saanut aikaan. Ehkä äidin siskon valta oli ansaittua koska hän luotsasi omaa perhettään myös tekemisissä, mutta äidin valta meillä olisi ollut pelkkää vallankäyttöä ilman mitään aikaansaannosta. Valtaa tulee luonnostaan jos osaa ja saa aikaiseksi se ei ole pelkkää tyhjää simputusta kuten se äidillä olisi ollut. Mitään ei meillä olisi tehty jos äiti olisi ollut vallassa, olisi vain asuttu asuinkelvottomassa röttelössä, jossa hän hallitsija olisi ollut vain 'kuningatar'. Toisekseen hän yritti aina koko perheestä säälittävän koska hän odotti silloin muiden rientävän apuun, mutta sitä ei tapahdu tosielämässä vaan hyeenalauma odottaa päästäkseen heikkojen kimppuun. Äiti teki sellaista vahinkoa meille koko ajan ettei siivoaminen sitä korvannut.

Äiti olisi tarvinnut varmasti psykiatrista hoitoa, mutta koska tuollaiset ovat henkisesti todella 'virkeitä' luullaan varmaan helposti sellaisen olevan myöskin terve. Ei suuttunut koskaan, mutta ympärillä olevat ihmiset suuttuivat, perheessä oli todella, todella paha olo. Varsinkin ne jotka kävivät kerran kuuntelemassa hänen juttuaan eivät varmasti osanneet aavistaa että kyseinen henkilö elää muuten vain pelkästään menneisyydessä. Se oli syynä siihen etteivät asiat menneet perheessä koskaan eteenpäin, vaikka olisi odottanut 100 vuotta. Asiat pysähtyivät aina äitiin ja äiti puhui vain lapsuudestaan, ei koskaan tulevasta.

Äiti oli käynyt n 4 luokan verran kansakoulua, tiedä oliko sitäkään edes, voi vain kuvitella millainen on ihminen, joka yrittää sillä tietomäärällä hallita alamaisiaan lapsia. Hän oli oppinut tekemällä vain sen, että minkä luutulla hankaamalla saa aikaan, sen voi elämässä saada. Tietämätön, mutta kova pitämään valtaa, siinä ei sivistys äidillä ole paljoa pidätellyt sitä sisäistä apinaa, joka meissä jokaisessa on, se näkyi äidissä selvästi. Sillä oli valta, joka on henkisesti julmin toista kohtaan. Eikä nekään, joita hän ihannoi ja kopioi, olleet sen paremmin koulutettuja, he olivat samalla tasolla ja silloin 'neuvojen' laatu oli äidille varmaankin ymmärrettävässä muodossa. Jos joku sellainen olisi neuvonut jolla olisi ollut tietoa oikeasti, äiti ei olisi ymmärtänyt lainkaan mitä toinen puhuu.


Äitini oli täysin siskonsa perheen vallassa, kun äitini siskon mies oli huonoissa väleissä meidän naapurin kanssa, olivat olleet työkavereita ja siellä oli kai tullut jotain 'kuka on paras' tyyppistä kiistaa ja äitini siskon mies kävi meillä aina haukkumassa tuota naapuria, äitini ryhtyi siihen porukkaan heti mukaan haukkukuoroon. Naapuri osti siitä vierestä ison vanhan upean ja vanhan tiilitalon jonka perusteellisesti korjasi, talossa sellaiset 60-80 cm paksut tilliseinät, sellainen on mahtava asuinpaikka, mutta teki tietysti valtavan työnkin siinä. Äitini ymmärsi että kun tätä naapuria käydään haukkumassa hänelle on kaikki sillä naapurilla huonoa. Itsellään äidillä oli pieni asuinkelvoton lautamökinpahainen tontillaan siinä vieressä, mutta hän kuvitteli ja puhui että hänen on hienompi kuin noilla naapureilla oli. Hän oli aivan tosissaan siinä. Se että hänen siskonsa perhe haukkui tuota naapuria ja kun äiti yhtyi siihen samaan kuoroon, niin naapurilla kaikki huonontuu, hänellä onkin kaikki parempaa kuin tuolla haukutulla naapurilla.
Äiti puhui heidänkin talostaan kuin se olisi ollut se sama korjaamaton talo mikä ennen oli, vaikka se oli korjattu kovalla työllä ja tehty upeaksi.
Äiti ei uskaltanut varmasti senkään vuoksi kehua sitä naapuria tai taloa, ettei vain hänen siskonsa perhe hauku häntäkin, siis alistui ja oli täysin siskonsa perheen tossun alla. Äiti oli itse luuseri jota muut käskivät mielensä mukaan, omaa tahtoa ei ollut lainkaan. Äiti ei puolustanut lastaan vaan meni vahvemman puolelle haukkumaan ettei häneen kohdistettaisi moitetta, hän oli pelkuri josta ei ollut mitään hyötyä. Isää eivät uskaltaneet haukkua ja isä oli hyvä muuri ulkopuoliselle uhkille, äiti taas meni väärälle puolelle koska etsi itselleen turvaa vahvemmista ihmisistä. Sellainen on petollinen ihminen, jos luulee että äiti on minun puoltani kokee yllätyksen kun äiti siirtyykin asioissa vastapuolelle, sille joka yrittää alistaa ja huonontaa minut. Mutta tuo todennäköisesti sopii hyvin narsistisen käyttäytymiseen. Äidin lauma alistaa omat lapset, lauma ei ole siis oma perhe, vaan se koostui äidin yläpuolella olevista ulkopuolisista henkilöistä, jotka käyttivät tätä heikkoitsetuntoista ihmistä hyödykseen tai huvituksenaan. Äiti aina totteli laumansa ohjeita. Tavallisesti lauma on siis oma perhe, mutta tässä tapauksessa se ei ollut. Lauman muodostivat äiti sekä äidin 'neuvonantajat' jotka eivät olleet omaa perhettä, oma perhe oli jotain muuta äidille joka olisi pitänyt hänen saada alistettua. Kun oma perhe ei alistunut äidille, siitä seurasi vain riitoja ja taas riitoja jotka veivät kaiken ajan tekemiseltä, mitään ei saatu aikaan koska äiti ei suostunut meidän kanssa emmekä me alistuneet hänen laumalleen. Vallitsi jonkinlainen tila jossa elämä ei kulkenut eteenpäin lainkaan, vaan pysyttiin aina samassa. Vaikka olisi pitänyt tehdä kovasti, ei pystynyt tekemään mitään. Tuollaiseen ei pitäisi kenenkään joutua, eli kannattaisi hylätä narsistinen äiti vaikka
kuinka välittäisi hänestä itse. Tuo mitä äitinikin teki on syvää pahantekoa toisen elämään jonkun idioottimaisen äidin kunnian takia. Se ei ole mikään arvo ihmiselle mistä olet kotoisin, vaan se on arvo mitä tekee täällä, narsistiäiti vaan kaappasi sen paikan arvon mukaansa josta aikoinaan lähti, ripusti sen arvon itseensä ja luuli että kaikki kumartavat ja arvostavat häntä eniten kun hän näyttää sitä arvoa. Äiti olisi aina kaikkien yläpuolella kun kertoo mistä on kotoisin.
Viimeksi muokannut Hubertuss 31 Joulu 2022, 13:13, yhteensä muokattu 17 kertaa.
Hubertuss
Viestit: 6
Liittynyt: 24 Loka 2022, 21:10

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertuss »

Äiti eli täysin omassa maailmassaan hän jätti tietyt asiat näkemättä ja silloin niitä ei hänelle ollut olemassakaan. Hänen maailmaansa ei ollut avara vaan todella suppea ja ahdas, eikä hän ymmärtänyt että ympärillä on laajempikin maailma. Siksi hänen mielensä oli myös ahdas ja täynnä niiden muutaman ihmisen manipulointia, joita hän uskoi. Hän ei uskonut yhtään itseensä eikä omiinsa, vain sellaisiin, jotka perheeseen eivät kuulu. Hän sanoi aina että kaikki asiat tulevat elämän mukana, jos kerran tulevat, eikä niitä tarvitse ryhtyä hankkimaan. Silloin kun tuuli puhaltaa risumajan nurin, lähdetään etsimään suojaa jonkun muun luota. Tuollaisella ihmisellä kuten äiti, kaikki oli kuin risuista rakennettu, se on väärä sana, muodostunut on ehkä osuvampi, siis siis hatara ja hauras tuulenpesä, ja kun se väistämättä hajoaa, lähdetään pakolaiseksi muiden riesaksi. Asioita ei tehdä koskaan kiinteälle pohjalle, vaan upottavalle alustalle, jossa muut saavat taistella koko ajan että siinä pystytään jotenkin olemaan. Äiti itse ei välitä eikä käsitä vaan syyttää kohtaloa ja tuuria. Kohtaloa ainakaan ei ole olemassa noissa asioissa, vaan on ainoastaan huonoja päätöksiä, tekemättä tai päättämättä jättämisiä ja laiminlyömistä ja välinpitämättömyyttä, niistä se kohtalo taitaa koostua. Tuurilla on jonkinlainen vaikutus, mutta vain tietyissä jutuissa. Jos elää vain kohtalon ja onnen varassa, voi vain kuvitella mitä siitä seuraisi. Onnistumisella on samat mahdollisuudet kuin 7:llä oikein lotossa.

Hän osasi kyllä siivota ja tehdä kotitöitä ja tekikin niitä aamusta iltaan kuten hän itse aina sanoi. Joka päivä samaa. Hän siivosi vaikka kukaan ei sotkenut, pyyhki puhtaan pöydän monta kertaa, kierteli koko ajan talossa hypistellen kaikkea. Talo itsessään oli purettavassa kunnossa, kuten eräs rakennusinsinööri sen sanoi, mutta äiti siivosi ja siivosi. Siinä hänen kaikki aikansa meni. Äiti ei uskonut talon huonokuntoisuutta. Hän vain valitti että kukaan ei maksa hänelle siitä kun hän siivoaa ja hoitaa ja tekee töitä eniten maailmassa. Jos yritti saada keskustelua aikaan jostakin oikeasta epäkohdasta, hänelle tuli kiire lähteä pois kotoa, ettei asiasta tarvitsisi jutella, koska kaikkihan oli aina hyvin. Kun tapetin alta löytyi lahoa hän syytti minua, joka irroitti tapetin, koska ennen sitä ei ollut (kun ei näkynyt tapetin alta) mutta kun minä poistin tapetin, se huono asia tuli vasta esiin siinä. Olisi pitänyt olla tekemättä, niin olisi voinut jatkaa virheettömässä paikassa. Vaikea tapaus tuollainen. Epäkohtia ei saanut löytää, vaan kaikki olisi pitänyt kuvitella täydelliseksi, koska jos oli huonoa, se oli syytös äitiä kohtaan, siis oli rikos huomata noita huonoja asioita ja tuoda ne esiin. Se oli äidille suuri häpeä joka kuvitteli elävänsä täydellisyydessä jonka hän itse on luonut, siinä ei saanut olla tahran tahraa. Kun hän ei löytänyt yhtään vikaa itsessään se ei tarkoittanut että hän olisi aidosti ollut täydellinen, se tarkoitti että hän vain kielsi niiden olemassaolon, kieltäytyi näkemästä niitä eikä välittänyt niistä. Sillä niitä vikoja löytyi hänestä vaikka kuinka paljon, hän ei yrittänytkään tehdä huonoille puolilleen yhtään mitään, viat saivat kasvaa kasvamistaan.

Asumus oli tosiaankin järkyttävä, sellaisessa kunnossa oleva talo, joka oli asuinkelvoton ja todellakin purkukuntoinen, mutta ei äiti reagoinut koskaan mitenkään siihen. Koskaan ei sanallakaan maininnut sen huonoudesta, tai että pitäisi saada parempi, hän oli täysin passiivinen sen asiankin suhteen ja kun isäni puhui asiasta ja että pitäisi tehdä jotain äiti lähti heti paikalla siskonsa luo, ei minkäänlaista empatiaa isän pyrkimyksille. Narsistille oli varmaan vaikea jos oli epäkohta, koska se viittaisi siihen että hänen perheellään on jokin ongelma ja niitä ei saanut eikä voinut olla, hänellä oli aina ongelmaton koti. Ongelmat hän salasi ja piilotti ettei hänen tarvitsisi hävetä ja hän pysyisi valkeana kuin joutsen. Kaikki kuitenkin näkyi ulospäin selvästi mutta äiti työnsi ongelmien pään pensaaseen ja luuli ettei kukaan niitä huomaa. Millainen ihminen oikein toimii noin? Samalainen salailu oli myös hänen siskonsa perheessä mutta siellä se kohdistui perheen pojan alkoholiongelmaan jonka he salasivat kokonaan. Hyvin onnistuivat, ongelma sai kasvaa rauhassa. Viimein se aiheutti myös hänen ennenaikaisen kuoleman. Siellä perheessä oli jatkuva alistaminen ja latistaminen ja uhriksi joutui alkujaan kiltti ja tottelevainen lapsi, hänet oli varmaan helppo alistaa. Tämä lapsi hoiti ongelmaansa juomalla alkoholia eikä uskaltanut nousta koskaan vanhempiaan vastaan, se takasi sen, että hän oli alistettava helposti . Varmasti äitinikin olisi halunnut minun olevan samanlainen koska hänen olisi silloin ollut helpompi alistaa minut, nyt se ei onnistunut, en ole en luonteinen.

Äiti ei koskaan osannut ottaa vastuuta, häneen ei voinut luottaa jos oli sovittu asia. Hän kyllä lupasi, mutta ei koskaan hoitanut asiaa. Hän ehkä ajatteli että se päättäminen siitä mitä perheessä tehdään, kuuluu ulkopuolisille ihmisille eikä meille, eli kategorisesti ylemmät sanoisivat mitä alemmassa asemassa olevat tekevät, äiti itse oli alentanut itsensä ja sitä myötä perheensäkin. Ja kaikki kyllä tulisi jos kopioidaan mitä hänen idolinsa tekevät, ikävä kyllä se ei niin taida tulla, koska kopioinnissa katoaa se merkitys miksi niin tehdään, eikä elämä ole sama jokaisella vaan jokaisella on yksilöllinen elämä. Äiti ei sitä tiennyt vaan toisteli aina vain että toisia matkimalla oppii. En koskaan oppinut mikä hän oikeasti olisi, se ihminen joka hän oli, ei tullut ehkä koskaan esiin, vaan hän oli aina erilainen, mikä tänään kelpasi huomenna ei, eli kaikki oli vähän epävakaata eikä koskaan tiennyt, miten hän johonkin asiaan suhtautuu. Jonkinlaista teatteria kaikki. Kun puhui äidin kanssaan tuntui välillä että hän oli jäänyt osittain lapsen tasolle henkisesti, mistään asiasta ei voinut puhua kuten aikuiset tekevät vaan hän unohti aina heti mistä puhuttiin ja jälkeenpäin oli kuin mistään ei olisi puhuttukaan. Hän ei keskittynyt yhtään siihen mitä hänelle sanottiin, vaan muihin leikkeihin ja touhuihin oli aina kiire. Hän kiinnitti huomionsa johonkin sivuasiaan, kun hänelle puhuttiin, se saattoi olla mikä tahansa ympäristössä oleva asia, eikä hän silloin kuunnellut mitä toinen sanoi. Hän ei ymmärtänyt lainkaan aina mitä ja mistä toinen puhui. Hän kuvitteli omassa mielessään kaiken olevan täydellistä, vaikka kaikki oli täydellisen täysi vastakohta, eikä häneen saanut yhteyttä mitenkään.

Äiti olisi tarvinnut turvallisen, rikkaan ja mahtavan isännän, joka olisi huolehtinut kaikki hänen elämään liittyvät asiansa ja äiti olisi siitä edestä vain siivonnut. Me emme olleet sitä, rikkaita ja mahtavia, pelkästään palkkatyöläisiä, ja me pyysimme häntä ja yritimme saada hänet mukaan suunnittelemaan yhdessä tulevaisuutta ja tekemään sitä, maksamaan osansa siitä sekä olemaan yhteistyössä ja niihin hän ei pystynyt taas lainkaan.
Hän sanoi itse syyksi ettei hän ryhdy meidän kanssa mihinkään sen, että eikö meidän ole parasta olla kun mitään ei tarvitse tehdä ja hän ajattelee siinä meitä, ettei meidän tarvitse tehdä mitään, pelkästään vain olla. Outoa ajattelua minusta, ennen ollaan tosi kurjissa oloissa eikä tehtäisi mitään koska se tekemättömyys oli parasta elämää, tekemisestä olisi vain vaivaa. Hän yritti määrätä sen milloin toinen olisi tyytyväinen ja se ei tullut vain määräämällä ja sitä hän ei koskaan ymmärtänyt että jokainen on tyytyväinen silloin kun itse tuntee niin. Hän luuli että tyytyväisyys tulee kun joku käskee olemaan tyytyväinen. Jos ihmisellä on potentiaalia tehdä asioita ja saada jotain aikaan, ei sellainen ihminen ole tyytyväinen jos mitään ei tehdä, sellainen ihminen on tyytyväinen kun saa tehdä ja tekemällä aikaiseksi jotain pysyvämpää kuin rantaviivaan rakennetun hiekkalinnan.

Täällä ei pidä tehdä diagnooseja mutta mielestäni äitini oli henkisesti häiriöinen tai sairas mutta se ei näkynyt ulospäin, vaan sisälle perheeseen. Jos ei lastensa takia ryhdy tekemään mitään, vaikka itse omin silmin näkee sen kurjuuden, täytyy olla kyllä täysin empatiakyvytön. Pelkkä voivottelu siinä tilanteessa ei ole minusta empatiaa. Se ettei näe omassa perheessä mitään osaamista vaikka sitä siellä on, on mitätöintiä. Samoin siskonsa perheen jalustalle nostaminen on oman perheen halveksimista. Kun äiti antoi lapselle rahan että lapsi ei kiinnittäisi huomiota huonoon, on lahjomista ja hyväksynnän ostamista itselle. Valehteleminen on lasten pettämistä ja huijaamista ja samalla myös hetkellistä hyväksynnän ostamista jos itsekin uskoo omiin valheisiinsa, luulee myöhemmin että on tehnyt lupaukset, vaikka ei olisi, saa kiitokset tekemättä jäävästä työstä jo ennakkoon. Lapset maksavat tuon ennakkoon uskomalla äitiä ja luulemalla että äiti on lupaustensa takana. Tuo on myös manipulointia, jolla äiti saa itsensä näyttämään hyvälle lasten silmissä ja sitä mielikuvaa lasten on vaikeaa muuttaa vaikka äiti osoittautuukin että hän vain lupaili lämpimikseen eikä ollut tarkoitustakaan lupauksiaan koskaan lunastaa.

Vahingollisista symbiooseista ja tuollaisista virtahevoista olohuoneessa kuten äitini oli, pitäisi päästä mahdollisimman aikaisessa vaiheessa eroon, mutta yleensä siinä vaiheessa kun eletään tämäntapaista elämänvaihetta ovat asiat niin solmussa, ettei sitä punaista lankaa ole näkyvissä, joka johtaisi pois. On kuin olisi jäänyt kiinni tahmaiseen verkkoon, mitä enemmän liikut, sen tiukemmin tartut. Narsistilla on hätä ja huoli vain itsestään ja hän kyllä käyttää toisen elämän hyväkseen selvitäkseen itse, koska juuri näkee uhrin persoonan ja elämän olevan samaa persoonaa ja elämää kuin hänellä itsellä, ja silloin siitä voi ottaa, koska oikeastaan sehän kuuluu hänelle, hän sen omistaa. Äiti oli tosiaankin kuin virtahepo olohuoneessa joka makaa asian päällä ja estää sillä asioiden toteutumisen. Jos äidillä oli jotain hyvää, se riitti, sitä ei tarvitse muulla perheellä olla, äiti oli vain etuoikeutettu muuhun perheeseen nähden ja muiden piti hyväksyä se. Lasten olisi pitänyt etsiä joku joka antaa heillekin elämässä jotain vakaata hyvää, ei se kuulunut äidille, elämä on kovaa, lapset.

Hän esti myös minunkin luonnollisten ihmissuhteiden syntymisen, koska kaikki ne, jotka meillä hyväksyttiin vieraiksi, täytyi olla äidille mieleisiä ja minulla ei ollut kotia, johon omani ihmiset olisin kutsunut. Eräänkin kerran vieraat jotka olivat minun elämääni kuuluvia ihmisiä, sanoivat meillä käydessään että ei voi olla totta että olette asuneet koko elämänne tälläisessa talossa, he viittasivat tuolla talon todella huonoon kuntoon ja rähjäisyyteen. Vastasin että kyllä vaan olemme. Heitä ei äiti enää sen jälkeen huolinut vieraaksi koska he arvostelivat äidin itsensä kuvittelemaa 'palatsia'. Ne jotka puhuivat totta ja näkivät todellisen, eivät olleet tervetulleita, he olivat äidille vaaraksi. Sellaiset olivat hyviä jotka kehuivat ja valehtelivat kuinka hieno talo on, äitini uskoi heti sen valheen eikä uskonut eikä ymmärtänyt että ihmiset sanovat sen kohteliaisuuttaan. Eikä yleensäkään ihmiset käyneet kuin kerran, toista kertaa he eivät mielineet tulla katselemaan synkkää mökinpahaista jota ei ole korjattu koskaan. Minultakin katosi monta ihmissuhdetta, jotka olin luonut muualla sen jälkeen kun he kävivät meillä, he eivät halunneet olla luusereiden ja saamattomien kanssa tekemisissä, peläten että meistä tulee vielä riesa heille. Siksi lopulta minunkin elämänpiiri supistui niin ettei ollut kuin äiti, se oli kammottava tilanne. Äitini ei osannut hävetä mitään ja siksikin kaikki meillä oli aina niin huonoa. Mutta olin edelleen lojaali äidilleni. Sanoin hänelle, mutta sillä ei ollut mitään vaikutusta, riitoja oli, mutta äiti vain sanoi niiden olevan aina minun syytäni, koska "sovinnossa pitää aina olla, eikä saa suuttua", niin varmasti sovinnossa niin että äitini olisi saanut tehdä vääryyksiä, ja minun pitää vain hyväksyä ne ja olla vielä suuttumatta. Suuttumista hän erityisesti aina kielteli, ettei saa suuttua mistään. Hän itse ei koskaan suuttunut, eihän sitä suutu jo ei ole tunne-elämää lainkaan, eikä välitä mistään mitään. Tunnepuoli omiaan kohtaan surkastunut kokonaan pois. Ihmisen kuori. Tuo oli äidille "sovinnossa elämistä" kuulostaa kyllä narsistiselle kun itse lukee.

Uhri on narsistin lisäosa, lisäke joka toimii narsistin hyväksi, ei itsensä. Nyt kun äiti on kuollut hän ei ole fyysisesti läsnä mutta kaikki huonot asiat ovat yhä. Narsisti itse pääsi elämästä puhtain purjein mutta minäkin olen likainen ja törkyinen, mitätön ihminen, joka kantaa narsistin, suuren valtiaan, tekemättömät asiat mukanaan ja kärsii edelleen niistä. Mikään ei korjaudu hetkessä eikä tiedä korjautuuko koskaan enää. En ole käynyt viemässä kynttilää äidille jouluna ja minua harmittaa että hänet haudattiin isäni kanssa samaan hautapaikkaan, äiti olisi kuulunut siskonsa perheen sukuhautaan, en voi millään osoittaa sitä että jos vien kynttilän, se on isälleni eikä äidilleni. Haluaisin hävittää mielestäni koko ihmisen.

Äiti olisi halunnut syöttää aikuista lastaan vielä lusikalla että kaikki näkisivät kuinka hyvä äiti hän on. Hän oli töissä laitoksessa jossa oli potilaina ihmisiä, jotka vaativat jatkuvaa tarkkailua ja todellakin syöttämistä lusikalla. Äiti luuli että sama on hyvä meillekin kotona, mutta erehtyi kun kuvitteli että hän pystyisi sitä tekemään meille. Hän tarkkaili ja vahti meitä koko ajan ja se oli ärsyttävää, turhaa ja hyödytöntä työtä, joka suututti muita. Ei ollut mukana missään mutta sivussa ja vahti. Kyttäsi kaikkea pikkuasiaa, mutta isompia asioita hän ei edes huomannut, ne olivat hänelle liian suuria. Siksi tuollainen kuten äitini oli hyvä juuri tuollaisessa työssä jossa hän oli, tai sitten pikkulapsen vahtina, noissa täytyykin olla valpas ja vahtia jatkuvasti. Osin hän oli myös laitostunut ollessaan työssä laitoksessa, ehkä siksi täydellinen avuttomuus, jos pitää itse ajatella, laitoksessa hän vain tekee ja ylemmät ajattelee ja kaikki päätökset tulevat ylhäältä. Ei tarvitse omaa päätään vaivata. Se näkyi hänen kotielämässään päättämättömyytenä ja asioiden hoitamattomuutena jonkun olisi pitänyt tehdä ja päättää kaikki valmiiksi hänelle hänen puolestaan, hän vain siivoaa ja siinä kaikki, hänen ei tarvitse suunnitella eteenpäin asioita, ei edes omassa kodissaan. Mutta vastustaa asioita hän kuitenkin osasi.

Minunkin olisi pitänyt tehdä jotain sellaista että äiti olisi tullut tunnetuksi ja saisi kunniaa ja hyväksyntää muualla ja muilta, mutta minä olisin siinä vain taustahenkilö, joka tekee ja hankkii sen ja äitini saisi sanoa että kaikki on hänen ansiotaan. Jos hän laittaa lapsen kouluun hän odottaa itselleen jotain hyvää tulevan ei lapselleen, lasta ei tueta tai olla lainkaan mukana vaan hän odottaa vaan valmista tulosta ja sitä milloin kunniaa alkaisi hänelle sataa jos sitä ei ala satamaan, hän hylkää ja ottaa hän jonkun toisen, vaikka ulkopuolisen henkilön, ja alkaa ylpeillä hänen saavutuksillaan aivan kuin ne olisivat hänen itsensä ansiota.

Äitini sanoin minulle että mikset ole tyytyväinen siihen mitä elämältä saat, siihen pitäisi vain tyytyä. Elämä ei nyt vaan ollut antajana vaan narsisti järjesti asioita, ja siihen ei voi olla tyytyväinen eikä elämä itsessään anna kuin elämän, syntymän ja kuoleman välisen ajan, jos siihen haluaa sisältöä se täytyy itse muodostaa, ja silloin ei saisi olla virtahepoja estämässä elämää, jos on, silloin se tyytymättömyys on virtahevon aiheuttamaa. Äidiltä saatu sokeripulla ei voi korvata omaa elämää. Kun näen äitini hahmon mielessäni tulee syvä inho ja viha tuollaista ihmistä kohtaan.

Hylkääminen, se oli äidin keino saada lapset pitämään hänestä, hylkäämisen pelosta varmaan minäkin tein ja yritin että äitini pitäisi minusta mutta en koskaan saanut muuta kuin hetkellisen hyväksynnän kun toin ruokatavarat hänelle tai tein polttopuut talveksi. Hän käytti sitä keinona saada toiset tekemään hänelle. Toinen oli omalla kuolemalla uhkailu olen laskenut että hän kuoli ehkä noin 16 kertaa, siis omien sanojensa mukaan. Talvella hän sanoi ettei näe enää kevättä, sai sääliä ja kun ei kuollut niin sanoi keväällä ettei näe enää kesää, sai taas säälin, kesällä taas ettei näe varmaan syksyä..jne. Kammottava asuinkaveri. Tuota jatkui ja tajusin että sekin on vain meihin kohdistuva manipulaatio, joka saisi meidät huolehtimaan äidistä kovemmin, ettei hän vain kuolisi. Se riippuisi siitä mitä minä teen. Todellakin kuten narsistien uhreista sanotaan että heidän teoistaan ja toiminnastaan kasvaa näkymättömät langat suoraan äidin terveydentilaan, jos uhri tekee vääriä liikeitä, langat 'repivät' äitiä ja tila huononee. Jos uhri tekee oikein, äiti pysyy terveenä. Uhrin täytyy aina varoa ettei vahingoita äitiä ja tehdä juuri niin kuin hän sanoo. Verisuoni katkesi aina äidiltä päästä hänen omien sanojensa mukaan, tämä tapahtui jos oli jokin äidille kiusallinen tilanne, hän piteli silloin päätään ja sanoi että verisuoni katkeaa nyt häneltä päästä. Teatteria aina, että saisi lapsensa huolestuneeksi äidin terveydentilasta sekä sen asian käsittelyn loppumaan josta oli silloin puhe. Hän sai noita feikki sairaskohtauksia vaikka kuinka paljon jotka eivät olleet oikeita, vaan aivan jotain muuta, niiden tarkoitus oli pelästyttää lapsi että nyt teit väärin äiti kohtaan ja sen johdosta äiti nyt kuolee.

Minä itse olen jäänyt elämästä kokonaan sivuun minulla ei ole kokemusta omasta perhe-elämästä, ei omista lapsista, ei mistään sellaisesta jota äitini vaikka itse on elänyt. Ihmiset katosivat ympäriltä, siis ne omat ihmiset joita edes silloin joskus oli, eikä uusia voinut tulla kun kotona asui hirviö joka esti minua olemasta se mikä itse halusin ja elämästä niin kuin itse halusin, se vain kyyräili minua ja vahti, tein kuitenkin velvollisuuteni äitiäni kohtaan niin lojaalisti että oma elämäni menikin ohi. Jäljellä on vain viha tuota hirviötä kohtaan jota joskus äidiksi sanoin ja vaikka hän kuoli se ei minua lohduttanut. Ajattelen että äiti olisi saanut kuolla isäni sijaan, hänestä ei olisi tullut rasitetta vaan pikemminkin hän olisi jopa pystynyt auttamaan meitä. Mutta tuo että asuin äitini kanssa 14 vuotta paljasti täysin millaisen ihmisen kanssa isäni joutui elämään, enkä syytä isääni että hän oli kiukkuinen ja riiteli äitini kanssa. Minäkin olin liian lojaali ja uskoin äidin selityksiä huonosta tuurista kunnes tulin lopulta siihen tulokseen että huono tuuri on äiti itse. Tietämätön ja taitamaton ihminen joka polkee lastensa päällä selviytyäkseen itse. Äitini sisko, jota siis äitini piti idolina sanoi minulle että hänellä on sellainen mielikuva siskostaan (äidistäni) että hän hylkää lapset jos tilanne vaatii ja juoksee itse turvaan. Hän oli siinä täysin oikeassa äiti oli juuri sellainen, hän ei noussut puolustamaan lapsiaan koskaan, ei missään tapauksessa, saimme varmasti kärsiä kaiken mitä tuli.

Äiti halusi vain elää elämää jossa jokainen päivä olisi samanlainen kuin edellinen, aina edellisen kopio, ja ongelmaton. Kuin sadussa. Siten minunkin olisi pitänyt olla jähmettynyt kuin posliiniesine joka ei liiku koskaan, silloin äiti tietäisi mitä lapsi tekee. Liikkuminen ja tekeminen oli todella pahaa äidilleni koska hän ylistressaantui vahtimisesta ja vielä sellaisen vahtimisesta, josta hän ei ymmärrä mitä tapahtuu, vaikka tekeminen oli normaaliasiaa. Hän piteli päätään ja huokaili väsymystään kun joutui tarkkailemaan jotain sellaista joka meni hänen käsityskykynsä yli eikä hän tiennyt tapahtuuko siinä hyvää vai pahaa ja hän varmuudeksi aina yritti kieltää kaiken tekemisen. Ahtaaseen mieleen ei paljon mahtunut.


Tekemällä muille töitä äiti sai hyväksyntää, joka hetkellisesti antoi hänelle tunteen hyvästä itsetunnosta, työn tulokset menivät ulkopuolisille, jotka tietysti alkoivat luonnollisesti käyttää häntä aina enemmän hyödykseen, se on luonnollista, enkä syytä siitä muita. Äidin maailmankuva oli sellainen että elämässä täytyy tehdä muille (tietyn statuksen omistaville) henkilöille, heidän kiitoksensa on arvokkain, ja sillä voi jopa ylpeillä. Kun ne muut antoivat kiitoksen, se oli niin arvokasta äidille, että hän jäi siitä vielä jotenkin velkaa, vaikka olisi tehnyt päivän töitä, hän tarjoutui itse ja lupasi tulla seuraavana päivänäkin tekemään ja sama toistui. Äiti yritti ostaa parempaa itsetuntoa itselleen tuolla toiminnalla, kun koti ja kotona olevat ihmiset ei sitä hänelle voineet antaa. Hän luuli että jos mekin olisimme vain kiittäneet siitä surkeudesta mikä kotona oli, hän olisi saanut itsetuntoa lisää. Ehkä noin olisi käynyt, mutta se olisi ollut teennäistä, jonka äiti olisi hankkinut ansiotta, se olisi pahentanut perheen tilannetta entisestään, koska se olisi tarkoittanut että äiti tekemättä mitään saa siitä kiitosta. Hän omassa mielikuvituksessaan kuvitteli tehneensä ja odotti meidän kiittävän siitä. Äidiltä puuttui se osa joka saa asioita aikaan, hän vain teki ne välttämättömimmät rutiiniasiat, joilla säilyy elossa sen päivän ja se siitä, kaiken muun pitäisi olla elämältä saatua valmiina. Ihmisen tarvitsee vain syödä ja siivota, kaikki muut tulevat elämän mukana. Taloa ei kannata tehdä, koska sen pitäisi tulla ilman että sitä tehdään tai suunnitellaan, elämä tuo sen sinulle liukuhihnalla, sitä vain odotetaan milloin se tulee. Kun ei sitten mitään tule syyttää hän huonoa tuuria. Todella outoa ajattelua äidiltä. Eikä tuonut äidin "elämän liukuhihna" milloinkaan meille mitään.

Lisäksi äidillä oli liioiteltu näkemys ihmissuhteistaan, hän puhui niistä, joille hän teki 'parhaina ystävinä', mutta ne toiset eivät varmasti pitäneet häntä samana vastaavasti, äiti juoksi kyllä siellä, mutta ne 'parhaat ystävät' eivät käyneet hänen luonaan. Ehkä palvelija, kotiapulainen tai jokin muu olisi äitini ollut muiden mielestä heille. Tuossakin oli hänellä täysin oma maailmansa, jossa hän vain eli ja päätti itse miten asiat ovat. Ehkä ne olivat äidin elämässä hänen omia lapsiaan. Omien lasten tilalle kun vaihtaa paremmin menestyneet vieraat lapset, niin kunniaa alkaisi silloin äidille satamaan. Ja äiti kakkutuomisten kanssa sinne mennessään olisi paras äiti maailmassa. Omat pennut kaivoon. Oman sukunsa nostaminen muiden yläpuolelle oli yksi sellainen asia myös jota äiti harrasti, vaikka varmasti siihen ei olisi ollut juuri aihetta. Äidin puolen suvulla ei olisi ollut mitään sellaista millä äidin ylpeillä, mutta narsisti keksii nekin syyt. Kaikki asiat äidillä oli jotenkin teennäisesti huteralle valheellisille perustuksille rakennettua, mitään todellista ja kunnollista ei ollut. Oli vain ihminen, joka istui kaulaansa myöten p.skakasassa ja kertoi siinä tarinaansa muille, kuinka hienoa kaikki hänellä oli. Äiti ylpeili aina sillä mitä hänen lapsuuden kotipaikallaan oli ja mistä hän oli kotoisin, mutta ei ajatellut että jos minunkin pitäisi kertoa millaista minun lapsuuteni kotipaikka oli, siinä ei olisi mitään ylpeilyn aihetta, vaan päinvastoin pitäisi hävetä. Siksi meidän lapsuudesta ei puhuttu koskaan, sitä ei ollut olemassa ja koska emme olleet samasta kotipaikasta kotoisin olimme äitiin nähden mitättömiä.

Se on jännä että tuollaiset kuten äiti, joka ei muuten paljoa loistanut taidoillaan, hakevat itselleen kaikesta mahdollisesta kunniaa, vaikka tuossakin kun ajatellaan että äidin syntymäpaikka asettaa automaattisesti hänet, hänen omasta mielestään meitä muita paremmaksi. Eikä ajattele kun omat lapset ovat sikalatason asunnossa kasvatettu, että mistä me ylpeillään. Voin sen kyllä arvata, se olisi ollut tietysti hänestä, äidistä, joka on syntynyt erikoisessa paikassa, jossa oli vaikka mitä. Meidän olisi pitänyt ylistää häntä kaiken antajana ja hyvän tuojana, meidän olisi pitänyt antaa omista töistämme kunnia hänelle, että äiti saisi hyväksyntää ja hänestä tulisi sankari muiden silmissä. Siis valehdella äidin hyödyksi ja itselle vahingoksi. Äiti piti itseään taivaan lahjana ja aarteena lapsille. Hän kuvitteli antavansa kaiken, mutta ei oikeasti antanut mitään sellaista joka olisi oikeasti aiheuttanut hyvää. Äidin olisi oikeasti pitänyt lukea itse mitä hänen omat lapsensa kertovat omasta lapsuudestaan, tai minunkin olisi pitänyt kertoa oma lapsuudentarina silloin, kun äiti kertoo vieraille ylpeillen mistä on kotoisin ja miten siellä oli kaikki suurempaa ja hienompaa, ja kaikkea enemmän. Olisi pitänyt täydentää äitiä kertomalla se kymmenien vuosien tyhjä aukko josta äiti koskaan kertonut. Olisikohan äiti itse kestänyt kuunnella millaisen lapsuudenkodin hän itse tarjosi? Tuskin olisi. Äiti itse oli kaiken keskipiste. Mitähän me lapset oikein olimme hänelle? Jokin siinä on kun muuten lahjaton, taidoton ja teoiltaan mitätön ihminen asettaa aina itsensä omaa perhettään paremmaksi, vaikka muut osaisivat tehdä mitä tahansa ja saisivat aikaan kaikkea, on tuo kylässä istuva kyökkipiika aina parempi. Se että tuntee olevansa parempi kuin muut, vaikka ei oikeasti ole, varmasti kuuluu persoonallisuushäiriöisen käytökseen. Kun äiti kertoi miten hyvin asiat ovat, se tarkoitti pelkästään häntä, ei meitä muita, silloin kun äidillä oli asiat hyvin, meillä ne olivat todella huonosti. Kun äiti sai tahtonsa läpi estämällä ja passiivisuudellaan asioiden toteutumisen hän sai mielestään voiton ja oli siihen hyvin tyytyväinen, kurjuus jatkui ja äiti oli tyytyväinen ja hymyili.


Alkujaan luulin että hän näyttelee, mutta jouduin lopulta pettymyksekseni toteamaan että ei hän näyttele, hän on sellainen kuin on. Silloin tajusin että tätä saa jatkaa vaikka kuinka kauan, eikä mikään tule muuttumaan, hän ei ehkä tee mitään tahallaan, vaan hän on oikeasti jotenkin sairas ja häiriöinen. Hän ei oikeasti ymmärtänyt mikä hän itse oli, eikä koskaan oppinut tuntemaan itseään, vaan luuli olevansa jotain aivan muuta kuin mikä oli. Itsetuntemus puuttui kokonaan. Hän ei tuntenut eikä siis huomannut huonoja puoliaan lainkaan itsessään, vaan teki mitä teki välittämättä siitä mitä se toisille aiheuttaa. Häneltä puuttui se sisäinen maailma, jossa opitaan jotain itsestä, hän vaan meni kuin sarvikuono posliinikaupassa eikä osannut mitään varoa. Ei ajatellut koskaan asioita. Se kokoaikainen touhuaminen liittyy tuohon, hän siivosi ja kun oli siivonnut, siivosi taas, ei koskaan pysähtynyt ja ajatellut mitä oikein tekee ja miksi. Silloin ei opi itseään tuntemaan, vaan menee kuin älytön. Itsetuntemus vaatii myös tietynlaista älykkyyttä, joka äidiltäni puuttui kokonaan, en tiedä minne se oli kadonnut vai oliko sitä koskaan ollutkaan. Hän olisi mielellään mennyt jonnekin toiseen taloon majailemaan kun oma muuttuu täysin asuinkelvottomaksi, hän eli kuin joskus kauan ennen on eletty, että ihmiset ovat vaan tulleet ja majoittuneet toiseen taloon. Omaa ei haluta vaan mentäisiin toisten nurkkiin, sellaista ei ole enää nykyaikana. Äidin olisi pitänyt elää 100 vuotta sitten elämänsä, silloin mahdollisuudet olivat hyvin rajatut toisin kuin nyt, hän eli aivan kuin mitään mahdollisuuksia ei vielä nykyisinkään olisi olemassa. Kaikki olisi pitänyt tulla hänelle valmiina. Hän sanoi aina että haluaisi että olisi nytkin sellainen aika jolloin kylällä oli vain yksi televisio eräässä talossa, ja koko kylä kokoontui sitä aina sinne illaksi katselemaan, äiti olisi halunnut viettää aikaansa aina muiden kanssa porukassa, ei kotona, tietenkin osasyynä varmasti huomionkipeys ja huomion tavoitteleminen, eikä niinkään se televisio...

Kun auttaa narsistista henkilöä ja on hänelle lojaali, hän pystyy sitten vastavuoroisesti olemaan lojaali vieraille ihmisille ympäristössä. Äiti ei antanutkaan takaisin, vaan kun asioita hoidettiin hänelle, hänellä jäi aikaa ryhtyä muille ilmaiseksi piiaksi. Se olisi kotona riittänyt että olisi ollut omiensa kanssa asioissa mukana yhteisellä asialla, mutta hän näki että ulkopuolisille töiden tekeminen kiitoksella on tärkein asia. Mitä enemmän äiti sai minultakin apua, sitä enemmän hän pystyi hankkimaan suosiota muilta kodin ulkopuolisilta ihmisiltä. Olisi pitänyt olla auttamatta, niin hän olisi joutunut painimaan omien ongelmiensa kanssa tosissaan, nyt kun kaikki tuli hänelle kuin apteekin hyllyltä ja minäkin ajattelin hänen asioitaan vielä etukäteisesti mihin ongelmiin hän tulee joutumaan ja tein jo etukäteen asioita, ettei äidille tulisi ne ongelmat, hän pääsi vähällä eikä hänelle tullut oikeasti ne omat ongelmat koskaan suoraan eteen itse ratkaistavaksi. Sekin johtui minun luonteestani, olin lojaali ja nuorempana ajattelin että näin kuuluu olla, auttaa avuttomia, mutta sitten kun äiti yritti alistaa minua muiden kera, tajusin että tässä on jokin pielessä. Minäkin luulin että äidilleni tulisi jossakin vaiheessa järki päähän, mutta ei, hän pysyi vain lapsen tasolla.

Äiti omasta mielestään antoi kaiken minullekin mitä minun elämääni tulisi kuulua, eikä yhtään epäillyt ettei se riittäisi, vaan oli koko ajan sitä mieltä että minun pitäisi tyytyä vain siihen. En koskaan pyytänyt häneltä mitään, koska sen tiesi ettei mitään saa, korkeintaan sokerisen pullan, hän itse tunki väkisin toisen elämään ja yritti järjestää toisen asiat tietysti mieleisekseen, että kaikki hyödyttäisi vain häntä, syynä koska hän oli hyväntekijä jolla kaiken piti tulla ja hän sitten jakaisi sitä hyvää muille. Siinä lapsi mutustelisi aikuisenakin hänen leipomia sokeripullia ja olisi äidin lähellä että äiti näkee mitä lapsi tekee ja lapsi kävisi hänelle hakemassa omalla autollaan, omilla polttoaineillaan 30 km päästä kaupasta maitopurkin koska äiti tarvitsee leipoa naapureille kakun. Se olisi lapsen velvollisuus tehdä noin äitiä kohtaan, jos et tee, olet paha lapsi ja äiti voi huonosti. Äiti eli muiden kautta, perheen ulkopuolisten ihmisten, ja minäkin olin hänen kanssaan samaa. Olisi vain yksi ihminen, äiti, jolla olisi apulainen auttamaan hänen suosikki-ihmisiä perheen ulkopuolella. Silloin se tarkoittaa sitä että kun äiti ei halua itselleen mitään hän ei halua minullekaan mitään, jos äiti pystyy asumaan purkukuntoisessa talossa täytyy apureidenkin kyetä siihen samaan, eikä yrittää parempaa. On kuin jumalan pilkkaamista jos sanot epäkohdista, äiti (luojamme) ei ole pystynyt antamaan sinulle sen parempaa kuin se mikä oli, sinun pitää tyytyä siihen ja olla nöyrä. Se että hän itse luuli että kaikki olisi hänen vastuullaan oli outoa ja kuitenkaan tämä vastuussa oleva ei tehnyt mitään, kaikki epäkohdat kuittasi sillä sokeripullalla. Jos minä kävin hakemassa hänelle tuon maitopurkin omalla autollani ja omilla bensoilla, se kuului minun velvollisuuksiin äitiäni kohtaan, mutta kun äitini antoi minulle sokeripullan se äidistä jopa extraa josta hän voisi laskuttaa muttei armollisesti sitä tehnyt. Ulkopuoliset suosikki ihmiset sitten saivat tuon saman ja enemmänkin häneltä ilmaiseksi.

Lapsi auttaa että äiti hänellä olisi täydellinen äiti, ei hyvä. Äiti yrittää tehdä itsestään täydellisen antamalla jotain sokerista lapselle, joka korvaisi kaiken muun, yrittää ostaa lapsen makeisilla, että lapsi kehuisi kuinka hyvä äiti hänellä olisi. Makealla kun ei voi korvata asioita ja jos lapsi sanoo epäkohdista äiti loukkaantuu, mitä se lapsi valittaa kun hän on aina leiponut pullia ja laittanut reilusti sokeria päälle ja lapsi on niitä saanut syödä. Äiti ei ymmärtänyt että voi olla muunlaistakin hyvää kuin suun kautta menevä sokeri, tai muu makea, ne oivat hänestä ainoat jotka ihmisen tarpeisiin kuuluu. Niitä hän osasi tehdä ja silloin ne myös olivat kaikki, mitä oma perhe tarvitsee. Epäkohdat piti pitää salassa ja piilossa, ettei äidin maine hyväntekijänä ja täydellisenä äitinä tummuisi, silloin hän saisi ihailua muilta, siitä kuinka hyvin hän on hoitanut lapsensa koska lapset eivät koskaan valita. Se ettemme valittaneet johtui samasta asiasta kuin jos katsoo jonkin kehitysmaan lapsia, hekään eivät valita koska mitään ei ole tehtävissä, äiti oli meille se kehitysmaa jossa olimme ja meidän oli alistuttava tilanteen alle. Siten voisi sanoa kehitysmaan asioista, että nehän olisivat todella hyvin koska lapset eivät valita. Narsistin lapset ovat samoin tottuneet huonoihin asioihin eivätkä hekään valita, koska kaikki on aina ollut niin. Äitikin sai olla aiheetta ylpeä itsestään, vaikkei ihan olisi sitä ansainnut. Me lapset vain valitimme turhaa hänen järjestämässään 'yltäkylläisyydessä'. Äiti uskoi sen itse ja se oli silloin niin, Olimme vain osa elokuvaa, johon äiti teki vaihtuvaa käsikirjoitusta, se oli varmaan satuelokuva, elokuvan tapahtumat olivat tehty hyödyttämään pääosan esittäjää, äitiä. Hän ei koskaan tarkastellut perheen tilannetta vaan kaikki oli aina hyvin. Äiti eli jossakin muussa maailmassa, kuin elokuvassa jossa kuvitellusti asioita tapahtuu mutta ne eivät ole todellista, kun elokuva loppuu tulee todellisuus esiin ja täytyy sen estämiseksi katsoa uusi elokuva ja uppoutua taas sen fiktiivisiin tapahtumiin. Elokuvamaisessa elämässä ei ole epäkohtia, eikä syvyyttä, se on ohut kuin filminauha. Ihmiset jotka kävivät meillä eivät äidin oletuksenmukaisesti ihailleet sitä, mistä äiti oli kotoisin ja josta hän kertoili juttujaan, vaan kauhistelivat mielessään sitä läävää jossa asuimme.

Äiti luuli tehneensä vaikutuksen jutuillaan, mutta synkkä ja korjaamaton pieni talonröttelö ilman mitään mukavuuksia, teki varmasti suurimman vaikutuksen, eikä todellakaan se ollut positiivinen vaikutus, vaan juuri sellainen, että ihmiset kysyivät kuinka te olette voineet asua tässä. Äiti oli vain omien juttujensa lumoissa ja ne korvasivat hänelle kaiken muun. Paikasta josta hän oli kotoisin, oli sitä ja tätä, se oli äidistä hienoa kerrottavaa, siellä kaikki niin hienoa ja mahtavaa, aivan kuin ne kaikki asiat siellä olisivat olleet hänen ansiotaan. Hänen oletti varmaan että hänen arvonsa nousi muiden silmissä, kun muut kuuntelevat noita hänen juttujaan, mutta toisin kävi, se arvostus ja arvo laski koko perheeltä. Pahasti siinä ihmisessä oli jokin pielessä, ei elänyt siinä maailmassa jossa oltiin. lapsen tasolla oleva ja lapsellisempi vielä kuin lapset, jäänyt johonkin uhmaikään elämään.

Äiti sanoi joskus kun sanoi asuinkelvottomasta talosta että "en ole parempaan pystynyt" , tuo parempaan sana pitää korvata sanalla "mihinkään" niin silloin tulee siitä totuus. Äiti puhui aivan kuin olisi yrittänyt mutta oikeasti hän ei tehnyt mitään, ei edes yrittänyt asioita saada paremmaksi. Hän varmasti ajatteli itse että kotityöt ja piste, siinä ovat hänen elämänsä kaikki työt mitä tarvitsee kotona tehdä. Ikävä kyllä se ei riitä, jokainen joutuu kotityönsä tekemään se on jokaisen ihmisen perusasia, pitäisi ainakin olla, kotitöitä tekemällä ei kuitenkaan saada mitään kestävää aikaan vaan aina hetken hyöty. Kotityöt pitää tehdä ja niiden päälle paljon muuta, kotityöt eivät voi olla päätyö eikä muuta sen lisäksi, jos asuu noin kuin mekin asuttiin. Pitää tehdä ylimääräistä työtä kotinsa eteen, tietyn ajan, että saa jotain parempaa ja sen jälkeen voi palata taas pelkästään rutiineihin, äitini teki kotityöt ja valitti jo niistäkin koko ajan. Häntä ei saanut tekemään mitään ylimääräistä sen eteen että yleistilanne olisi kohentunut.
Kotityöt ja sen jälkeen kyläilemään, siinä kaikki oli äidin elämäntyöt. Ei edes keskustelemaan äitiä saanut, joka sekin olisi ollut jo paljon eteenpäin asioissa. Kun äiti oli tuollainen se synnytti paljon kaikenlaisia vääriä toimintatapoja muille, kun se oikea tie tukitaan, jota ihminen luonnostaan eläisi, ihminen joutuu menemään johonkin epämääräisillekin teille, ja omaksumaan vääriä toimintatapoja, jotka vahingoittavat ihmistä itseään. Koska narsisti ei anna uhrilleen omaa elintilaa, eikä uhri voi elää oikeasti narsistin kanssa samaa elämää, uhri joutuu menemään elämässään sellaisille alueille, joihin hän ei muuten menisi. Ne voivat olla vahingollisia ihmiselle itselleen. Narsistihan vaan porskuttaa, luullen että valtakunnassa kaikki hyvin. Äidin aivot olisi pitänyt kuvata magneettikuvauksella että olisi nähnyt mitä siellä tapahtuu, varmasti sillä olisi selvinnyt jotain, koska sieltä tuntui puuttuvan jotain olennaista. Äiti teki mielellään muille yksinkertaisia töitä, sellaisia joissa ei tarvita ajattelua.

Se valehtelu, se oli jatkuvaa, huomasin saman ilmiön äitini siskon perheen alkoholisoituneessa pojassa kuin äidissäni. He olivat molemmat kovia valehtelemaan ja valehtelulla he hakivat itselleen arvostusta ja ihailua. Puhuivat täyttä p.skaa ja katsoa tillistelivät uskoivatko muut. Äitinikin oli varmaa oppinut valehtelemaan vähän kerrassaan, ensin vähän valehtelee ja jos sillä saa ympäröiviltä ihmisiltä suosiota alkaa valehdella enemmän, käyttää oikotietä onnelaan. Samalla kun hän valahteli hän mitätöi meidät muut, hän otti meiltä meille kuuluvan kunnian röyhkeästi. Minullakin oli vain velvollisuuksia tehdä kaikki, mutta äidillä ei olisi ollut yhtään velvollisuutta elämässä. Mutta hän valehteli aina että niitä olisi, ja vielä kaikki, mutta se oli vain paksua puhetta, ei hän pystynyt tekemään mitään. Ei osannut tehdä mitään, täysi pyöreä nolla. Varmaankin hän ajatteli että hän voi käyttää aina lasten tekoja ominaan että se kunnia niistä kuuluu hänelle. Kun teit jotain äiti vei kunnian siitä. Tuo on juuri sitä että lapset toisivat äidille kunniaa, käyhän se narsistille noinkin, lapsen teot käännetään omiksi teoiksi ja sillä saadaan ihailua. Se on varmaan ollut saamattomasta ihmisestä hauskaa kun toiset tekee ja minä korjaan potin ja saan ihailut. Muita ei tarvitse edes mainita kuin hänet. Varmaan on tapahtunut muissakin perheissä tuota luulen, se on erittäin sairasta toimintaa.

Äiti lavasti meille lapsille isän syylliseksi aina kaikkeen, mutta kaikki olikin äidistä itsestään kiinni. Äiti oli oli mätäpaise, joka tulehdutti ja sairastutti koko perheen, kaikki oirehtivat äidin takia ja tekivät hänen takiaan asioita, joita muuten eivät ehkä olisi tehneet. Isän oireet olivat todellakin myös oireita ja seurausta siitä mitä äiti teki, samoin muillakin. Kun perheessä on tuollainen sairas se 'rampauttaa' koko perheen, narsisti sairastaa keskellä ja muut oirehtivat sen seurauksena. Koko perhe kärsi narsismista kun äiti sairasti, ja hän itse kärsi siitä vähiten todennäköisesti.

Siskojani on useita ja he ovat kaikki tuon narsistiäidin kasvattamia, he eivät tulleet juuri toimeen äidin kanssa. Kaikki lähtivät nuorina kotoa pois. Emme ole missään tekemisissä toistemme kanssa. Heistäkin näkyy se läpi että heissä on todennäköisesti samaa kuin äidillään, sen näkyy mustavalkoisen ajatteluna ja jyrkkinä mielipiteinä sekä ehkä suvaitsemattomuutena. Heillä varmasti on äidin aiheuttamia traumoja, erilaiset kuin minulla, koska minä olen ollut pisimpään äitini kanssa 45 vuotiaaksi, ja asunutkin 14 vuotta kahdelleen äitini kanssa. Se oli kyllä yksi suuri helvetti jälkeenpäin ajatellen. En haluaisi toista kertaa samaa ihmistä äidikseni. Sain kestää tuota narsistia täysin yksin, en tiedä, kuinka tyypillistä se on että kun on tuollainen hankala äiti, persoonallisuushäiriöinen, hänet jätetään yhden ristiksi ja muut katoavat kuin mitään ei olisi tapahtunut ja voivat päinvastoin sanoa että sillä yhdellä on helppoa, kun äidin kanssa asuu. Olisinko ollut heidän mielestään vielä se paljon puhuttu 'kultainen lapsi'. Itse he kyllä ovat päässeet todella helpolla äidistään. Nuorin siskoni oli äitini apuna kun äitini muutti kaupunkiin, ja hänkin taisi olla täysin kypsynyt äitiin viimevaiheessa kun äitini kuoli. Sarvikuonoa tai virtahepoa ei ole todella helppoa avustaa, hermot ovat koetuksella. Tietysti se on ymmärrettävää että joka pääsi äidistä eroon, ei halunnut enää palata avuksi, eikä ajatelleet asiaa lainkaan, ummistetaan silmät ja sanotaan että ei siitä äidistä ole vaivaa ollut kuin heille, ja lisäksi että minäkin saan aina vain hyötyä äidistä.

Tuollaisella ihmisellä olisi pitänyt olla useita ihmisiä ympärillään jatkuvasti jotka jakavat keskenään sairaan ihmisen huomion, eikä aina vain yhtä ihmistä, joka saa äidiltä tulevaa p.skaa niskaansa yksin koko ajan, vuoden ympäri sen jokaisena päivänä. Se on ollut helppoa kun pääsee narsisti äidistään eroon, vaikka se velvollisuus olisi ollut kaikilla, hän oli kaikkien äiti ei yksin minun. Ja eikös se ole sanonta mitä tietyt eläimet tekevät kun laiva on uppoamassa? Isäni maksoi sen kalliisti, hän sai kokea 35 vuotta mitätöintiä, silloin äiti kohdisti kaiken huomion isääni ja isäni maksoi sen omalle hengellään. Minä maksoin siitä sen että menetin omat mahdollisuuteni elämässä. Pääosin siskoni, paitsi nuorempi sisko, asuivat etäällä ja kävivät kerran vuoteen kesälomallaan kyläilemässä viikon, no sen viikon pystyy olemaan vaikka seipään nokassa, joten hekin luulivat että elämä täällä on yhtä kaakun ja pullan syömistä, kuten se sen ajan oli, eikä täällä tarvitse tehdä mitään muuta. Heiltä puuttuu kokonaan kokemus millaista on oikeasti asua ja elää narsistin kanssa, kun elämä ei kulje eteenpäin, vaan on pelkkää taistelua hänen kanssaan joka asiasta. Eikä koskaan heilläkään ollut siitä mitään sanomista siitä että asunto oli aina huono kuin perunakellari, se vain oli ja se siitä, ei se heille kuulu, se kuuluu vain minulle. Se on helpointa kun ummistaa silmänsä ja on niin kuin ettei näkisi mitään, silloin ei tarvitse auttaa ja pääsee vähällä. Se on täysin eri asia olla viikko vuodessa persoonallisuushäiriöisen vieraana, kuin asua 365 päivää vuodesta ja olla 24/7 hänen kanssaan. Sen viikon aikana ei sairas äiti ennättänyt näyttää huonoja puoliaan, mutta minulle ne näkyivät aina koko vuoden ympäri ja vuodesta toiseen. Minäkin tosiaan kypsyin, mutta siihen meni tuo 14 vuotta ja sanoin äidilleni että hän saa hommata vuokra-asunnon, tai hän saa muuttaa pihalle asumaan. Sanoin sen niin vakavasti että äitini uskoi sen ja häipyi talosta. Mutta ei kaikki nouse hyväksi kuin sormia napsauttamalla kun narsistista eroon pääsee, se todella on tuhkasta nousemista ja vaatii pitkän ajan, kaikki ongelmat ovat edessä, jotka narsisti myyräntyöllään sai aikaiseksi. Henkisesti asennoituu pitkään kuin narsisti olisi edelleen läsnä, siitä minunkin viha vieläkin kumpuaa. Siksi tuollaisen ihmisen haluaisi raakata omasta historiastaan kokonaan pois, mikä ei tietysti ole aidosti mahdollista. Siellä minun menneisyydessä on vain ollut narsisti, psykopaatti tai henkisesti muuten sairas ihminen ja se on todellisuutta, sen voi vaientaa mutta koskaan se ei jää kokonaan pois mielestä, narsisti on jättänyt ajan mittaan pysyvät jäljet aivoihin. Se ihminen kummittelee mielessä yhä, vaikka kuoli jo kaksi vuotta sitten, ja jälkeenpäin alkaa vasta tajuta mitä myyräntyötä se ihminen teki, että saisi itselleen arvostusta.

Äiti oli sisäisesti tyhjä ja epävarma ja toisten helposti manipuloitavissa. Hän ei tiennyt lainkaan mitä hänen täytyy tehdä perheensä kanssa, hän osasi ehken siihen asti kun lapsi on aivan pieni ja tarvitsee jatkuvaa valvontaa ja hoitoa. Mutta sen jälkeen kun lapsi on mennyt kouluun hän ei osaakaan enää auttaa mitenkään. Silloin hän jatkaa edelleen hoivaamista aivan kuin toinen olisi se pieni lapsi, ja kun lapsi edelleen kasvaa hän yhä vähemmän kykenisi hallitsemaan lastaan ja alkaa silloin estää lasta elämästä, silloin hän yrittää, että lapsi palautuisi takaisin lapseksi, jota oli helppo vahtia ja sen tarpeet täyttää (ruokaa suuhun), silloin äiti kykenisi hoitamaan tehtävänsä. Mutta koska lapsi kehittyy edelleen äiti jää pahasti jälkeen äitinä olemisessa, hän ei kehitykään itse lapsen mukana. Silloin lapsi jää ilman mitään tukea tai apua ja on vaarassa joutua ties minne, lapselle tulee kokemus hylkäämisestä. Äiti ei tiedä mitä tehdä, ja silloin hän ei teekään mitään, antaa mennä sinne minne tie vie. Lasta ei ohjata hyvällä tavalla mitenkään, vaan toiminta yritetään kopioida suoraan muilta, mitä muut lapset tekevät, sitä tekee minunkin lapsi. Oikotie, ei tarvitse itsensä tietää. Rangaistaanko lasta vai hyvitelläänkö, riippuu kenen perheestä hän mallin katsoo ja mitä siellä on tapahtunut. Hän ei tunne omaa lastaan, ei ole tiennyt että jokaisella meistä on oma sisäinen rakenne ja näkemykset, äiti näkee lapsensakin samanlaisena tyhjänä ihmisen kuorena, kuin itsekin on. Jos äidillä ei ole omaa sisäistä laajempaa näkemystä ,ei hän edes tiedä sen olemassaolosta. No, tuo on oma näkemykseni, mutta voisi ehkä ajatella että jotenkin noin se tapahtuu.

Kun äiti voivotteli vielä muille ihmisille kuinka hän on saanut elämässä kärsiä eniten kuin kukaan, kuulijoille jäi epäselväksi mikä oli syy, Äiti ei sitä sanonut ja totta kai, vieraat yhdistivät asian silloin meihin lapsiin ja isääni, äidillä siis on ollut niin hankalat lapset ja hän on saanut kärsiä heistä.
Hän ei osannut eritellä asioita vaan kaikki oli yhdessä isossa vyyhdessä sotkussa. Olisi pitänyt jaotella menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus, mutta ne olivat aivan sekaisin, hän eli menneisyyttä eikä voinut tehdä silloin mitään tulevaisuutta ajatellen. Hänellä ei ollut asiat järjestyksessä pään sisällä vaan hän oksensi kaikki aina kerralla ulos. Hän ei kotoutunut tultuaan pakolaisena ja ne asiat mennyt oli hänellä sekaisin kaiken muun elämän kanssa, kun pitäisi selkeästi jättää ne menneisyys taakseen, oli kotoisin mistä tahansa ja keskittyä vain vallitseviin oloihin. Äidille oli tärkeintä nähdä oma menneisyytensä ja yrittää sillä saada hyväksyntä.

Olisi tarvittu myös äidiltä ajattelua asioissa eteenpäin, silloin hän (ehkä) olisi jotenkin tajunnut että häntä tarvitaan yhteistyöhön oman perheen kanssa, mutta ei hän kyennyt lainkaan siihen. Äidille ei tullut koskaan sellaista elämystä että me asutaan järkyttävän kurjissa oloissa, hän ei lainkaan nähnyt sitä, normaalin, terveen ihmisen psyykeen tuo jo olisi vaikuttanut ja varmasti tavallinen ihminen olisi pahasti masentunut, jos joutuisi elämään sellaisissa oloissa. Mäiti oli juuri ylivirkeä koko ajan, hän touhusi ja touhusi, eikä koskaan huomannut mitään parannettavaa oloissa. Se masentuneisuus näkyi kyllä meissä muissa, isässä sekä meissä lapsissa. Ainakin isä masentui todella pahasti, koska päätti lopettaa itsensä. Ei sellaista tekoa tee, jos asiat olisi hyvin. Äiti oli edelleen vaan ylivirkeä eikä masentunut tuostakaan, piti vain isän tekoa itseään kohtaan kiusantekona. Eikä äiti tarvinnut siloinkaan mitään mielenterveydellistä apua, vaan sama homma jatkui minun kanssani. Varmaan se liittyi myös tuohon ylikierroksilla käymiseen, ettei sinne äidin päähän saanut mitään menemään perille, ei hyvää eikä huonoa. Äitiin ei vaikuttanut mikään. Turha lopulta sanoa hänelle mitään koska ei hän kuunnellut mitä asiaa toisella oli. Hän saattoi puhua aivan jostakin muusta kesken kun minäkin puhuin hänelle. Tuota tekee varmasti juuri minä keskeinen ihminen. Äiti yritti kasvattaa meidät olemaan kynnysmattona, johon jokainen saisi pyyhkiä kuraiset jalkansa. Kun minä en täyttänyt ihmisenä hänen kriteerejään missään alueella, en voi olla missään asiassa oikeassa. olen siis kaikessa huonompi. Kaikki ovat minua parempia siis olen myös mitätön, saan ihmisyyteni arvon juuri ja juuri kun palvelen häntä. Muut minua paremmat ihmiset saavat sen tuosta vain, tekemättä mitään, heiltä ei vaadita mitään vaan äiti vielä palvelee heitä.

Ero näkyi myös isäni ja äidin välillä, isän tiesi aivan eri luokkaa olevia asioita, mutta äidin apinamainen suhtautuminen asioihin esti kaiken toteutumasta, apina meni sen jälkeen kysymään toisilta apinoilta, joita hän ymmärsi. Meitä hän ei ymmärtänyt, ajatteli varmaan että mistä nuo puhuu ja meni kertomaan asioista siskonsa perheelle, jotka tulkkasivat asiat hänelle apinoiden kielellä. Tulkkauksessa on saattanut olla käännös ja merkitys virheitä, luulen, ja toiset ovat kertoneet äidille mitä halunneet ja äiti luottaa siihen että siellä on oikea ja varma tieto. Koska ne neuvonantajat olivat äidille suosikkeja heidän oli helppo manipuloida häntä, nostamalla kaikenlaisia mahdottomia uhkakuvia äidille he saivat otteen äidistä. Manipuloitava on sellainen, että kun hän kuuntelee tarpeeksi valheita, hän uskoo aina vain suurempia ja suurempia valheita eikä osaa itse edes epäillä niitä. Miksi manipulointi, ehkä yksi syy oli kateus ja pelko paremmuuden katoamisesta. Tuollainen kuin äitini, oli erinomainen ase, hän oli kuin virus joka kävi saastuttamassa itsensä muualla ja pääsi perheen sisällä tekemään tuhojaan. Siltä ei osannut varautua eikä suojautua, koska meilläkin oli ehkä naivistinen käsitys siitä, että yleensä perheen äidit olisivat sellaisia, jotka tekevät yhteistyötä oman perheensä kanssa eivätkä kanna muualta henkistä virusta kotiin ja laske siellä sitä vapaaksi. Äiteihinkään ei voi luottaa, he voivat ollakin perheen vihollisia, eivät siis kaikki tietenkään.

Mielenkiintoista olisi tietää mikä äidillä oli, huomasin kyllä että ei hänellä järkeä ollut, rahankäyttö oli sellaista että aina piti saada viimeinenkin lantti tuhlattua, koskaan ei säästä, vaikka siihen olisi mahdollisuus, isä oli järkevämpi rahankäyttäjä, joka sai myös rahaakin säästöön, ja niilläkin säästöillä oli hänen tarkoitus tehdä remonttia taloon, mutta niin vain kävi, ettei niistäkään rahoista taloon mennyt yhtään. Äiti oli sellainen että tuhlasi kaiken mikä tuli, ja osti osamaksulla ja 20% korolla kun rahaa ei ollut. Kun äiti oli tuhlannut rahansa, sattui kiertävä taulukauppias vielä tulemaan ja äiti osti häneltä kalliin taulun osamaksulla. Palautti kylläkin sen taulun, koska vein sen talon kuistille nojalleen seinää vasten ja sanoin että sen paikka on siellä.
Viimeksi muokannut Hubertuss 31 Joulu 2022, 17:39, yhteensä muokattu 41 kertaa.
Hubertuss
Viestit: 6
Liittynyt: 24 Loka 2022, 21:10

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertuss »

Aina äiti yllätti sillä kuinka tyhmästi hän tekee, aina ylitti kaikki ennakko odotukset, hänen asiansa olivat aina kun iso ja sekainen vyyhti, ei mitään järjestystä, ei loogista ajattelua tai järjestystä asioissa lainkaan, vaan teki miten sattuu. Mutta ympäristöään vahti koko ajan, hän oli vähän kuin vahtikoira, jolta ei mikään jäänyt huomaamatta, koirakaan ei ajattele huomista, se seuraa vain senhetkisiä tapahtumia tarkasti. Omituinen ihminen joka ei nähnyt mahdollisuuksia missään asiassa ja silloin jäätiin aina kurjuuteen. Äidille olisi jonkun ulkopuolisen pitänyt olla takuumiehenä sille että hän onnistuu, itseensä eikä meihin muihin hän luottanut yhtään, eikä se riittänyt alkuunsakaan että me olimme hänen kanssaan. Olisi pitänyt saada ulkopuoliset päällyspäsmärit tallomaan meidän niskassa, jotka olisivat ottaneet hyödyn itselleen. Muilla oli rajaton luotto, meillä ei ollut luottoa lankaan, se oli selvää mitätöintiä. Eikä äidillä ollut samat tarpeet kuin meillä tai muilla siellä asuvilla, äiti olisi halunnut istua illat kyläilemässä muiden luona, vaikka piikana. Armoa muilta anomassa. Koti ei ollut äidille koskaan sellainen paikka jossa hän olisi viihtynyt vaan enemmänkin hän halusi olla osa jotain muuta perhettä. Muut ihmiset eivät olleet sellaisia, äiti oli erityistapaus. Äiti ei halunnut osallistua mihinkään, koska siitä olisi tullut hänelle vastuu ja hänen olisi ollut pakko tehdä jotain. Kun ei ole missään asioissa mukana, ei tarvitse kantaa vastuuta, eikä myöskään tehdä mitään. Odottelee vain että toiset tekisivät, ja maksaisivat kaiken. Kun ei osallistu, voi kytätä onnistuuko toiset tekemään, jos eivät onnistu, ei äidillä ollut mitään hätää, hän ei ollut mukana, siis kaikki meidän syytä, äiti säilyi puhtaana, jos onnistuimme, silloin äidille kelpasi, hän tuli omistamaan kaiken ja sanomaan, että kaikki oli hänen ansioita. Hän talloi lasten ja miehensä olkapäillä, etteivät vain omat jalat olisi kastuneet.

Jotain omituisen samankaltaisuutta oli siis äidissäni sekä äitini siskon pojassa, joka alkoholisoitui ja kuoli sitten yllättäen. Olisiko yhdistävä tekijä heikko itsetunto sekä jokin persoonallisuushäiriö, joka taitaa olla usein alkoholisminkin takana. Kun ajattelee asiaa niin olisiko myös kasvatuksessa ollut jokin samanlainen tekijä. Äitini kertoi että hänen isänsä mollasi häntä aina kovasti, kun äiti ei osannut laskea, eikä kyllä oppinut koskaan, helpot yhteenlaskutkin pienillä luvuilla tuottivat aina hänelle ongelmia ja hän laski sormilla niitä mikä on kyllä melko varma merkki siitä. Samanlainen kasvattaja on ollut äitini sisko omalle pojalleen, pojalla oli ollut oppimisvaikeuksia alaluokilla ja opettaja olisi laittanut pojan erityisluokalle mutta hänen äitinsä oli kieltänyt ja voi vain kuvitella mikä mollaaminen kotona on silloin alkanut. Kuulin monta kertaa kuinka hänen äitinsä haukkui pojan pystyyn aivan ilman mitään syytä. Poika oli täysin alistettu. Siksi molemmat, äitini sekä äitini siskon poika olivat molemmat hieman sellaisia, jotka olivat alistuneita, mutta muuttuivat (harhaan)johtajiksi välillä. Alkoholisoitunut poika oli välillä olevinaan jokin johtaja, myös käytökseltään ja kohta surkein ihminen mitä olla voi, nuo tilat vaihtelivat. Selvästi heillä oli alemmuuskompleksi, joka muuttui sitten ylemmyydeksi, varmaankin myös kotona opitun esimerkin kautta. Kumpikin yritti pyörittää maailmaa ympärillään, eivätkä he toimineet minkään sääntöjen mukaan vaan heillä oli omat sääntönsä, jotka tietysti suosivat heitä itseään, eivät saaneet itseään niskasta kiinni, mikä aiheutti sen, että yhteentörmäyksiä sattui muun maailman kanssa. Ajatusmaailma oli pahasti vinossa kummallakin, ehkä juuri manipuloinnin tuloksena, he ajattelivat asioita juuri päinvastoin kuin normi ihminen tekee. Molemmat olivat hyvää maaperää manipuloijan kylvää väärien ajatusten ja toimintatapojen siementä pään sisään kasvamaan, sekä luomaan vääriä uhkakuvia, pelottelemaan asioilla joista kyseiset henkilöt eivät huomanneet etteivät ne olleet todellisia. Luulen että koska äitini siskonpoikaa eli serkkuani, latistettiin ja alistettiin kotona ja hän ryhtyi jo nuorena käyttämään enemmän alkoholia selviytyäkseen kaikesta, se oli hänen ratkaisu asiaan. Kun sitten on alkoholista enemmän riippuvainen kuin muut, käyttö vain kasvaa ja sen helpommin alistuu alistajilleen, eikä koskaan selvitä välejään heidän kanssaan. Tuhoaa itsensä. Asiat pidetään vielä salassa.

Kuitenkin äitini siskon poika ylisti omaa äitiään aina vuolaasti, vaikka hän kohteli poikaansa mitätöivästi, samoin teki äitini siskon mies hän kehui ja ylisti vaimoaan ja kolmas oli äitini joka ylisti siskoaan siis myös teki samoin kuin nuo muut. Heille tuo ihminen oli jonkinlainen ikoni, joka oli aina oikeassa, heille kaikille äitini sisko myös tiuski ja äksyili, mutta ei koskaan tiuskinut vaikka minulle, vaan puhui aina ystävällisesti.

Äiti yritti todistaa minullekin kuinka hyvä äiti hän on, hän todisteli sitä muiden ihmisten kautta, sellaisten, jotka eivät perheeseen kuuluneet. Näille ihmisille hän oli piikaa ja palvelijaa, leipoi kakut ja pullat ja jakeli niitä heille. Tottahan toki vieraat ihmiset ovat tyytyväisiä ja kiittelevät kun saavat ilman mitään vastinetta äidiltäni leivonnaisia ja ilmaista työtä. Mutta ei se mitään todista äidin hyvyydestä omaa perhettään kohtaan, se oli lahjontaa jolla äiti yritti toisten avulla todistaa hyvyyttään minullekin. Kun vieraat sanovat että kylläpä olet hyvä ihminen kun toit meille kakun, äiti luuli sen tarkoittavan, että hän on myös tehnyt oman perheensä eteen kaiken. Pelkkä kakku tai muu makea ei riitä omalle perheelle, herkuttelu pullalla ei ole aitoa hyvinvointia, vaan vähän petollista. Ei äiti vieraiden asioihin puuttunut tai yrittänyt estää heidän tekemisiään, hän teki työt ja sillä selvä, harmiton siis muille. Koti oli se paikka, jossa äiti oli täysin passiivinen, kun taas vieraissa hän oli erittäin aktiivinen, hinkui kotona päästä tekemään heille, saamaan itselleen hyväksyntää. Hän oli kuin työntekijä muille, joka tekee työnsä, eikä puutu tai ole siellä osallisena mihinkään muuhun, sellainen on ihanne ihminen kun tekee toisille. Lähtee kotiinsa kun työ on tehty, ei jää sinne vaivaksi. Vähän kuin hotellissa siivooja, joka siivoaa huoneen, mutta ei hänelle muut asiakkaan asiat kuulu, hän tekee sen, mitä käsketään tehdä. Mutta kotona pitäisi olla osallisena myös asioissa, eikä vain suorittaa kotityö ja se siinä kaikki, ettei muut asiat kuuluisi. Silloin ei oikeastaan paljon joutaisi ulkopuolisia vieraita palvelemaankaan. Kaikki asiat kyllä kuuluivat hänellekin, mutta tuollainen kuin äiti oli, laistoi ja laiminlöi ne muut asiat kokonaan, teki vain välttämättömän, ja se siitä. Haki vain itselleen muualta jotain. Ristiinnaulitsi vielä aina itsensä marttyyrina.

Voisi sanoa että äiti sai paljon aikaan, mutta ei siten kuin normaalisti saadaan aikaan, että tulee jotain aina lisää, vaan jos katsoo asiaa että kuinka monta asiaa hän esti toteutumasta. En tiedä miksi äidilläkin oli tuo oma maailmansa, jossa kaikki asiat kääntyivät nurinpäin, siellä huonosta asiasta tulikin hyvä, eikä mitään tarvinnut tehdä. Oliko se perimmäinen syy häpeä ja kieltämällä huonot asiat hän 'taikoi' itseltään näkymättömiin, mutta oikeasti ne olivat näkyvissä ja vaikuttivat kaikkeen. Vähän kuin avaruuden pimeä materia jota ei nähdä, mutta sen vaikutukset tuntuvat kuitenkin. Ehkä äiti suojeli itseään sillä ettei nähnyt huonoja asioita, ettei keinotekoinen valheella hankittu itsetunto romahtanut lopullisesti. Kun kääntää huonosta teosta sen olemattoman hyvän puolen aina itselleen esiin, tuntee varmaan tehneensä aina vain oikein ja hyvää. Kuitenkin toiset henkilöt ympärillä jotka näkevät sen isomman huonon puolen asiassa, eivät olekaan tyytyväisiä kyseiseen asiaan, tekijä ihmettelee miksi muut eivät kiitä tai ylistä häntä. Kun voi valita kahden vaihtoehdon välillä: tehdään asialle jotain vai ei tehdä mitään, äiti valitsi aina sen että ei tehdä mitään. Tekemättä jättäminenkin on oikeastaan teko. Sellainen joka ei tee millekään mitään, tekee siis kuitenkin. Se voi aiheuttaa vahinkoa asioille ja sitä kautta myös ihmisille tai joissain tapauksissa siitä voi olla hyötyäkin.

Minä en vain pystynyt hylkäämään tuota ihmistä ja menetin oman elämäni, annoin sen äitini hyväksi. Kun olisi pitänyt olla omaa elämää rakentamassa minulla oli ihminen autettavana joka ei kuuluisi minun elämässä enää olla läsnä. Nyt vasta tajuaa että minä menetin ja äitini sai koko ajan, ilmanko hän oli tyytyväinen ja minä päinvastoin en ollut. Noita tuollaisia avuttomia äitejä on harvassa, ei sen ehkä pidä olla niin että osat vaihtuvat kun lapsesta tulee vanhempansa huoltaja lopun iäkseen. Äiti oli kuningatar jota olettaa kaikkien tekevän hänen pillinsä mukaan, ja minä en ollut hänen lapsensa vaan kuin epäkurantti sekasikiö jonka täytyi palvella häntä. Sen huonous täytyy olla aina läsnä, muuten uhri ei pysyisi uhrina, uhria halveksitaan ja mitätöidään niin että hän ei lähde. Mikään sanallinen haukkuminen ei ole niin niin pahaa kuin toisen huonouden osoittaminen teoilla. Toisille hän antaa sen kuvan että hän arvostaisi sinua, mutta oikeasti et kelpaa, koska olet kaikin tavoin epäkurantti ihmisenä, ulkonäköäsi ja luonnettasi ja tekojasi myöten. Hän osaa piilottaa sen mitä oikeasti perheessä tapahtuu, kun pystyy sen ajan esittämään kun ulkopuoliset ovat läsnä, miten hän kehuu sinua muille, jää sellainen käsitys että narsisti olisi aina sellainen. Siksi äitikin aina oli kokoajan itse äänessä, että hänen valheensa tulisi ensimmäisenä muiden korviin ja muuttuisi siten ainoaksi todeksi. Todellisuus on toista, narsisti alkaa heti mitätöimään uhriaan kun muut eivät sitä näe, hän osoittaa sen teoillaan ja sillä on pahempi vaikutus uhrin mieleen kuin millään muulla. Uhri eristetään sen avulla muista, ja minäkin aloin eristäytyä ja ajatella aina negatiivisesti itsestäni.

Kaikki puhe äidilläkin oli itsekeskeistä, aina omasta itsestä ulospäin nähtynä, 'minä' sanaa tulee useasti. Hän ei kyennyt ajattelemaan asioita toisen kannalta vaan aina omat edut tärkeimpänä, hän antoi kyllä pullaa ja makeaa, mutta pullaa oli pakastimet täynnä, joten isoista uhrauksista hänen puoleltaan ei ollut kysymys. Ne eivät olleet missään suhteessa keskenään. Se kannattaa aina laittaa merkille että kuka antaa mitäkin, on kuin antaisit narsistille 100 euroa, hän aina antaa siitä 5 sentin kolikon takaisin, eli sinä aina autat isolla setelillä ja narsisti antaa taskunpohjalle jääneen turhan kolikon vastineeksi. Narsisti hyötyy aina tuon erotuksen, sellaista vaihtokauppaa elämä narsistin kanssa on, aina jäät reippaasti häviölle. Minä annoin hänelle aina täsmäapua joka auttoi häntä, mutta hän antoi minulle mitä sattui kädessä sillä hetkellä olemaan. Minäkin toimin vain narsistin avustajana, jonka tehtävänä oli avustaa äitiä että hän onnistuisi ja olla lojaali ja olla ajattelematta koskaan itseään. Vähän kuin olisi ollut uskossa jossa vapahtaja ja jumala on äitini ja uhri, minä, olen nöyrä uskovainen, jonka pitää elää sen uskonnon sääntöjen mukaan, palvoa aina narsistia ja ottaa rangaistus vastaan jos ei ole totellut luojaansa. Se on sairas uskonto, jota narsisti pitää yllä, hän on vain parempi ja sillä hyvä, kuin jumala, uhrin ei pidä epäillä vaan sokeasti uskoa ja elää palvoen herraansa.

Äiti yliarvosti itseään ja oletti että minä en tarvitse muuta elämässäni kuin hänet, hän ei käsittänyt, että autoin häntä koska hän oli äitini ja oli jatkuvissa ongelmissa, hän luuli että palvon häntä ja teen sitä vaikka koko elämäni enkä muuta elämääni tarvitse. Hän ei nähnyt omaa surkeuttaan. Tietysti voi ajatella ettei äiti olisi ollut surkea koska huijasi meitä, mutta oman lapsensa huijaaminen on ala-arvoista toimintaa. Ehkä äiti ei tiennyt että välitän oikeasti hänestä ja siksi autan häntä, en minkään muun takia, en tehnyt sitä siksi, että hän olisi ollut minua ylempiarvoinen. Hän nosti itsensä jalustalle ja ymmärsi väärin lapsen suhtautumisen häneen, hänelle se oli kuin työpaikan auktoriteetti asteikko: hän oli ylempi ja hän käskee alempaansa, ei koskaan toisinpäin, se on kiellettyä. Ehkä äiti, jos häneltä puuttui kokonaan itseltään tunteet, hän ei silloin tiennyt että lapsi tuntee välittämisen tunnetta äitiään kohtaan. Äiti ei itse tuntenut empatiaa lainkaan minua kohtaan, joten varmasti sitä ei hän osannut lukea sitäkään, että lapsi tuntee. Minua käsitteli kuin koe-eläintä, ei tunnetta. Samoin minä menin halpaan koska uskoin äidin tuntevan samoin kuin minä tunsin häntä kohtaan, että hän välittäisi minusta. Se oli virhe, Äiti ei välittänyt minusta lainkaan, vaan otti aina niin paljon kuin toinen vain antoi, eikä mikään riittänyt hänelle. Hän näki avusta vain sen, mikä siitä hänestä jäi puuttumaan, minä autoinkin häntä vain aina huonosti. Hän ei koskaan sanonut että hänelle riittää ja on nyt tarpeeksi, vaan sai auttaa ja auttaa eikä tarve loppunut koskaan. Oli kuin olisi maksanut ikuista velkaa jollakin pakkotyöllä. Äidiltä oli turha pyytää mitään, hän ehkä lupasi, muttei tehnyt koskaan, hän unohti asian heti. Eihän mitättömille tarvinnut sanaansa pitää. Aivan kuin uhri saisi vielä maksaa erillistä lisämaksua siitä että saa häntä auttaa, ja että se olisi niin suuri etuoikeus palvella tätä 'kuningatarta'. Jos et osaa auttaa, hän ottaa toiset paremmat lapset itselleen, joiden läsnäolokin on pelkästään paljon arvokkaampaa kuin minun koko aikana tekemäni auttamiset. Kun rupeaa narsistille orjaksi, saa myös olla hänelle orja vaikka lopun ikäänsä, orja on vain isännän lisäpari käsiä, jotka työskentelevät isännän hyväksi.

Minusta olisi ollut mukava katsoa että äitini olisi pärjännyt omillaan ja avustani olisi ollut hyötyä, mutta kaikki mitä kostuin oli epäonnistuminen ja huonouden tunne. Olisi ollut mahdollisuus lähteä tyytyväisenä että äidillä olisi asiat hyvin, mutta nyt ei voinut ajatella lähtemistä, koska kun tukikeppi otetaan pois tuettava kaatuu. Eikä avustani tuntunut olevan äidillä muuta sanomista kuin moite. Vaikka hän asui omistamassani talossa sama homma jatkui hän on se, joka siellä määrää kaiken. Ja palvelee ulkopuolisia ilmaiseksi, kotiin ei anna mitään, ja siksi joutaa kylässä istumaan vaikka joka päivä. Ne joiden luona hän käy eivät jouda hänen kanssaan seurustelemaan vaan pistävät hänet töitä tekemään sen eteen että saa kyläillä. Äiti maksoi sen mielellään ennekuin kotiaan ajatteli. Muualla oli arvokasta ihmistä, kotona ihmiset olivat halpaa makkaraa. Mitä äiti ei halua, sitä ei saa olla, ja äidin haluaminen riippuu aina siitä, mitä hänen neuvonantajansa sanovat kun hän heiltä asiat kyselee. Ei sellaista kestä kyllä, sairasta touhua. Äidin tunnetila sääteli koko perheen toimintaa, kun isä ja äiti riitelivät, näin sen jo ennakkoon äidistäni milloin se aina tapahtuu. Kun isäni ei ollut vielä paikalla, vaan tulisi kohta töistä, äitisi selvästi 'valmistautui' ennakkoon osoittamaan isälle mieltään, hän muuttui pahaenteisen puhumattomaksi ja synkäksi tuijotteli ikkunasta katsomatta oikein mihinkään. Tuossa vaiheessa usein poistuin paikalta koska tiesin mitä tulee tapahtumaan. Sama jatkui kun isä tuli, eikä hän sanonut isälleni sanaakaan eli mykkäkoulu meininki. Kun äiti sai viimein isän suuttumaan, ei ollut kellään siinä hyvä olla. Kova riitely kesti usein koko illan, siis monta tuntia, siinä äitini esitti marttyyria ja uhria mikä ärsytti isääni vain vielä kovemmin. Ehkä äidin tarkoitus tuolla esittämisellä oli saada isä näyttämään yksin syylliseltä riitoihin, ja minullakin oli lapsena sympatiat aina äidin puolella. Isä varmasti luuli että olemme kaikki häntä vastaan. Ennekuin lopulta tajusin mitä äitini tekee saadakseen isäni suuttumaan. Minusta äiti oli syyllinen kaikkiin riitoihin, ei isältäkään voi vaatia teräshermoja jos toinen ärsyttää ja tekee kiusaa tahallaan, ja vielä olevinaan aikuinen ihminen. Isänkin ärsytyskynnys laski mitä useammin tuota tapahtui. Siksi riitelyssä ei koskaan ollut näkyvää aihetta, vaan se syy oli aina oli äidin piilossa ja salaa tehty kiusanteko isälleni. Mikä saa ihmisen olemaan noin julma toista kohtaan? Tätä tapahtui ties lukemattomia kertoja. Meille lapsille äiti yritti manipuloida että isä suuttui tyhjästä, eikä mitään ollut muka tapahtunut, ovela ämmä, luuli ettemme huomaa hänen valmistautumista ja puhumattomuutta, aika vastuutonta touhua äidiltäni.

Se on jännä miten se minun välittämisen tunne äitiä kohtaan muuttuikin syväksi vihaksi. En tiedä miten se tapahtui mutta huomasin sen ja alussa olin aivan hämilläni, koska eihän niin saa tuntea. Kävin sen vuoksi terapiassakin, jossa minut todettiin normaaliksi. Terapian jälkeen aloin ymmärtää miten veemäinen ihminen äitini oikeastaan on, ja kun sama homma vaan jatkui ja jatkui, tunne muuttui täysin päinvastaiseksi. Terapiassa silmät avautui näkemään äidin raadollisena ihmisenä, joka pääsee käyttämään lapsen kiintymystä äitiin hyväkseen ja laittaa minutkin maksamaan vielä siitä, että saan pitää häntä äitinäni. Terapian jälkeen en estänyt sitä vihan tunnetta enää tulemasta, enkä hävennyt sitä. Äiti menetti merkityksensä äitinä, hän oli vain joku, kuka lie, paha ihminen. En käynyt enää hänen luonaan Jouluina, en laittanut korttiakaan, en muutenkaan käynyt hänen luonaan, vain silloin kun minulla oli jotain muuta asiaa käydä kaupungissa. En koskaan mennyt hänen luokseen pelkälle vierailulle, vaan aina ohimennen jos aikaa oli, jonkun toisen asian ollessa tärkeämpi. Välillä olin käymättä vuodenkin. Tavallaan minäkin kostin silloin hänelle, mutta en hylännyt lopullisesti. Huomasin että joka kerran kun käyn olen sen jälkeen vihainen. Vihan tunne ei ole laantunut ja olen miettinyt pitääkö mennä uudelleen terapiaan asian vuoksi, että pääsisin vihasta eroon, joka vallitsee edelleen, se pilaa elämää ja estää vieläkin täysin elämästä. Pitäisi saada jotain positiivista tapahtumaa elämään, joka korvaisi nuo entiset huonot asiat. Onnistumisen tunnetta ja hyvää mieltä. Joskus olin täynnä välittämistä, sen jälkeen olinkin täynnä vihaa. Tunne muuttuu kun asioita tapahtuu ja niitä alkaa ymmärtää, näkee ne eri tavalla kuin ennen. Vihan tunne vaikutti kaikkeen tekemiseen enkä enää tehnytkään asioita enää samoin kuin ennen vaan kaikki tuntui välillä täysin turhalle. Ja kun huomasin ettei silläkään ollut mitään vaikutusta äitiini, että jouduin menemään hänen takiaan terapiaan, viha häntä kohtaan syveni kovasti. Äidin mielestä vika oli minussa koska kävin terapiaa, hän oletti että terapiaan menevät vain sairaat. Hän kun ei koskaan siellä käy ja siten olisi terve. Äitini yritti vielä hoivata tyyliin mikä sinua vaivaa tyylillä ja se oli minulle viimeinen pisara, äiti sai muuttaa pois talosta. Se ettei itse tunne tarvitsevansa terapiaa voi tarkoittaakin että oletkin pahasti sairas. Enkä kosta tuota äitini touhua syyttömille ihmisille.

Jos narsisti huomaa lapsen välittävän hänestä, lapsi saakin maksaa siitä. Se että osoittaa narsistille hyvän tunteensa onkin narsistille kuin avoin ovi varkaalle, hän käyttää sen heti hyödyksi. Se että saa välittää äidistä ei ole ilmaista, vaan sen eteen pitää tehdä työtä, muuten äiti hylkää ja joka tapauksessa hän hylkää, ottaa sellaiset tilalle, vieraat ihmiset, joilla jo on ne kaikki, mitä hänen mielestään hänen lapsellaan pitäisi olla. Narsisti ei jouda odottelemaan että lapsi saisi kaiken korjattua ja tehtyä, vaan hän haluaa oikotien onnelaan ja ottaa parempiosaiset ihmiset tilalle ja alkaa esittää heille huolehtivaa äitiä. Äiti alkoi elää omaa elämäänsä niiden muiden kanssa vaikka asui minun kanssani, siksi häntä ei kiinnostanut yhtään millaiset olot meillä oli, koska hän pääsi pakenemaan huonoutta parempien lastensa luo. Minä jäin yksin siihen huonouteen ja sain kantaa siitä asiasta vastuun, ettei äitikään saanut isäni kanssa 35 avioliittovuoden aikana edes asuinkelvollista asuntoa omalle perheelleen. Äiti ei kärsinyt siitä eikä potenut syyllisyyttä, uudet ihmiset vaan entisten huonojen tilalle, taas on asiat hyvin. Narsisti omistaa ihmisetkin, sen huomasin että hän pitää ihmisiä omaisuutena ja tavallaan kerää heidän arvonsa itselleen, ripustaa ne itseensä että voi näyttää muille kuinka arvokas hän itse on. Kuitenkin ne ovat vain ulkoisia arvoja, niiden keskellä on arvoton narsisti. Äidillekin oli tärkeää että hänen "ystävänsä" olivat aina jonkin tittelin omistavia, jotka äiti voi ripustaa itseensä antamaan itselleen arvoa muiden silmissä. Arvoton lapsi ei kuulu siihen joukkoon, hänet äiti yrittää asettaa takariviin, ettei kukaan vain näkisi häntä ja luule että hän olisi tuon äiti. Kun äiti itse ei ole saanut aikaiseksi juuri mitään, hän ottaa toisten saavutukset omikseen, hänelle parasta eliksiiriä olisi esiintyä noiden parempien lasten kanssa siten että muut luulisivat hänen olevan oikeasti heidän oikea äiti. Äiti sai siitä itselleen jotain, vaikka se oli täysin valhetta. Kun pystyi huijaamaan muita hän oli ylpeä siitä, hän huijasi meitä, omia lapsiaankin, koska minäkin luotin häneen kuin kallioon, mutta nyt tajuan että hän oli kuin petollisen ohut jää. iti koko ajan varoa. Ehkä ainoaksi keinoksi jäi äidillä tuo omien lasten huijaaminen, koska muuten ei osannut juurikaan mitään, se huijaaminen on helppoa varmaan silloin kun lapset vielä luottavat äitiinsä. Äiti meni aina helpoimman kautta, mistä aita oli matalin. Siten hän ei juuri saavuttanutkaan mitään, vaan kaikki saavutukset olivat valheella höystettyjä.

Mitä hyvää lapsuudessa oli? Oli sitäkin, äiti oli mahdoton leipuri oli paljon pullaa, voilla paistettuja, äiti ei muuta käyttänyt, inhosi oliiviöljyä. Pullaa oli pakastin täynnä, oli kakkuja, kaikki hyvä perustui sokerille ja makealle. Äiti oli onnellinen kun sai leipoa ja taas leipoa ja antaa pois entisiä ja leipoa uusia tilalle. Hän sanoikin aina että: "Nyt minun tekee mieli leipoa" ja silloin alkoi leipomaan vaikka pakastin oli ääriään myöten täynnä entisiä
Lapsena tietysti söi pullaa ja ajatteli että äiti on maailman paras, lapsi tykkää makeasta.

Mutta myöhemmin sen ymmärsin ettei tuo ollutkaan niin hyvää kuin se lapsena vaikutti, mihinkään muuhun asiaan ei äitiä saanut osalliseksi, hän vain leipoi ja teki kotityöt ja siinä se. Koti oli muuten rötiskö, mutta äiti ei antanut sille asialle mitään huomiota, sitä röttelöä ei ollut hänen maailmassaan olemassa, pullanpaisto korvasi huonot asuinolotkin. Hän varmaan itse luuli, etteivät lapset huomaa mitään huonoa kun syövät sokerista herkkua, ja että lapset ovat tyhmiä. Se että hän ennakkoluuloisesti päätti ettei se kuvitteellinen nainen, joka tulisi hänelle 'miniäksi' ei osaisi laittaa ruokaa, vaan hän opettaisi, on jo merkki siitä mihin sellainen henkilö olisi joutunut, narsistin uhriksi, ja varmaa on ettei sellainen henkilö osaisi muutakaan tehdä äitini mielestä, vaan äitini luulo itsestään että hän tietäisi ja osaisi kaiken( ja mitä ei tietäisi, kysyisi idoleiltaan ), olisi vallitseva ja sen, joka taloon tulisi, täytyisi alistua äidin mielivallan alle tai riidellä omista oikeuksistaan. Se kaikki puutteellisuus kaikessa ei edustanut minua, vaan äitiäni joten se ei antanut sitä kuvaa mikä minä olen. Se karsi jo heti kaikki ihmiset ulkopuolelle, kukaan ei halua tulla sellaiseen jossa asiat ovat olleet pysähdyksissä vuosikymmeniä. Ei varmasti houkuttele ketään, ehkä sellaista joka itse olisi pakkotilanteessa eikä olisi kattoa pään päällä, eli asunnoton alkoholisti esimerkiksi koska talo oli samaa tasoa kuin maalla asuvilla alkoholisteilla joita meilläkin päin asui. Kuuluimme statukseltamme samaan luokkaan heidän kanssa.

Muut normaali perheet rakensivat, korjasivat siis tekivät itselleen kunnon asunnot, meillä pysyi talo vain asuinkelvottomana vailla mukavuuksia mutta siellä sisällä oli itsestään tyytyväinen äiti, joka p.skat välitti siitä missä perhe asuu, hän itse pystyi käymään työpaikallaan saunassa ja suihkussa ja se riitti hänelle, hän vaan leipoi ja jakoi niitä ulkopuolisille ja nautti suosiostaan. Hänellä ei ollut mitään tarvetta saada perheelleen parempia oloja, eikä se edes hänelle kuulunut, hänen kuului miellyttää ulkopuolisia, ne olivat hänelle tärkeintä elämässä. Hämätä ne muut ihmiset uskomaan jotain väärää. On karmeaa ajatella siihen lasta, joka joutui olemaan sen varassa mitä äiti antaa. En haluaisi olla tuollaisen äidin lapsi omasta tahdostani. Jos olisimme olleet pelkästään äidin varassa lapsena, ettei isää olisi ollut, meidät olisi varmasti myyty jollekin isännälle ruokapalkalla tekeviksi ruokkolapsiksi. Äidistä ei olisi ollut lastensa elättäjäksi, hän pystyi vain aina pelastamaan oman nahkansa ja siinä kaikki
Äidin ihmiset elämässä koostuivat pääasiassa hänen siskonsa perheestä, joten kuva maailmasta muodostui äidille kovin yksipuoliseksi. Maailmassa oli vain niitä asioita joita hänen siskollaan oli, ja hän sai ainoan mallin elämästä sieltä. Kun tein talooni remonttia ja kysyin millaisen tapetin hän haluaa omaan tilaansa hän vastasi heti: "Samanlaisen tapetin kuin [hänen siskonsa nimi] on" En lähtenyt tutkimaan millainen kuviotapetti hänen siskollaan oli, vaan otin itseltäni tähteeksi jäänyttä vaaleaa tapettia ja laitoin ne. Hän ei tuollaistakaan asiaa osannut itse päättää, vaan olisi kopioinut sen suoraan idoliltaan. Äiti eli asioiden ulkopuolella kuin olisi ainainen vieras, pintapuolista puhetta asioista, ei ollut missään tärkeissä asioissa mukana joten kaikesta tuli kuin kulisseja, joiden taakse ei saa nähdä, ettei huomata että siellä ei ole mitään tai että siellä takana on iso kasa p.skaa.

Äidille lasten olisi pitänyt olla jähmettyneitä posliiniesineitä, joihin figuureihin hän olikin kyllä mieltynyt, se oli äidistä paha jos lapsi suunnittelee jotain, liikkuu tai tekee, silloin äiti ylikuormittui vahtimisesta. Yhteen asentoon jähmettynyt posliinifiguuria hän voi aina vain ihailla, se pysyy aina samassa asennossa, ei liiku jos sitä ei liikuta, ei ryhdy mihinkään omatoimiseen tekemiseen, koska se on vain eloton esine. Minunkin olisi pitänyt samoin olla eloton kuin esine, joka istuu samassa tuolissa niin kauan kunnes äiti sanoo että siirry välillä tuohon toiseen tuoliin istumaan, eli äiti piti minuakin kuin hankalana esineenä joka liikkuu oman tahtonsa mukaan, eikä pysy siinä mihin hän asettelisi minut, kaikkein pahinta vielä hänelle että minä ajattelen itse, enkä ajattele hänen siskonsa aivoilla kuten äiti itse. Ei pitäisi tehdä mitään ennekuin äiti käy kertomassa siskonsa perheelle joka antaa äidille ohjeet saako vai eikö saa jotakin asiaa tehdä ja uhkakuvilla pelottelemalla saa vielä tietämättömän äidin täysin sekaisin En ollut siis hänen sairaiden normiensa mukainen lainkaan. Kun posliininukella on suu hymyssä, ja se sama hymy on aina, vaikka mitä tapahtuisi, se olisi äidille hyvä, sellainen tulisi hänen lapsensakin olla, sellaisen lapsen päälle saisi kaataa mitä vaan, tai pitää missä tahansa kurjuudessa, lapsi aina vain hymyilisi, olisi siis aina onnellinen ja tyytyväinen äitiinsä. Nimenomaan toisen elämä oli se paha asia äidille, toisella ei olisi saanut olla omaa elämää vaan lapsenkin olisi olla vain äidin omistama nukke, jota äiti liikuttaa ja laittaa sanat sille suuhun.

Miksi äitini oli tuollainen, oliko hänellä aivoissa jokin sairaus vai oliko hän henkisesti sairas tai persoonallisuushäiriöinen? Hänet olisi pitänyt saada elinaikanaan tutkittavaksi mutta ei sellaista saa, joka itse tuntee olevansa terve, eikä koskaan epäile edes olevansa sairas. Äitini sanoi saattohoidossa ollessaan elämänsä järkevimmät sanat, jotka hänen olisi pitänyt sanoa kauan aikaa sitten, hän sanoi minulle: "Kyllä minä olen ollut tyhmä ihminen" Jos hän olisi tuon todennut jo aikoja sitten, hänellä olisi ollut mahdollisuus oppia. Hänen maailmankuvansa olisi ehkä laajentunut huomattavasti, eikä hän olisi ollut aina toisten varassa, hän olisi saanut enemmän työkaluja elämään, mutta tuo tietysti on vain toiveajattelua, että noin olisi käynyt. Tekikö äiti kaiken tahallaan ja kostona? Ehkä sekin olisi vaihtoehto, mutta en usko kenenkään jaksavan koko elämäänsä kostaa, vaan hän väsyisi siihen, alkaisi lopulta toimia yhdessä toisten kanssa. Olimmeko me muut niin huonoja? Miksi äiti ei nähnyt meitä että saamme aikaan kaiken, jos hän vain on asioissa mukana. Oliko äiti isälleni väärä vaimo, kyllä näin varmasti oli, kun isäni teki itsemurhan, ei hän sitä huvikseen tehnyt, vaan vuosikausien kiusaamisen tuloksena. Isääni hämäsi sama kuin minuakin, äiti vaikutti välillä asioihin myönteiselle ja se teki luulon, että äiti olisi jotenkin muuttunut myönteisemmäksi, mutta silloin olikin äitini siskon perheellä sormet pelissä. Isäni luuli, että äiti olisi hänelle myönteinen, mutta loppujen lopuksi äiti olikin vain siskoni perheen etuja ajatteleva. Siis juuri sellainen kuin hän itse totesi: tyhmä ihminen. Minusta perhettä ei tule antaa toisten ihmisten käsiin, mutta ehkä arka, pelokas ja tyhmä ihminen juuri niin tekee. Äitini oli kuin tuntemattoman Riitaoja, joka pelkäsi kaikkea: "jos keäntää niin sattuuko kohalleen", hänelläkin olisi ollut ehkä pelkoneuroosi, vaikka olikin fiktiivinen hahmo. Samanlainen oli äitinikin, samantyyppisiä 'entä jos' pelonsekaisia arveluja, jotka oli täysin mahdottomia mutta äidille täysin tosia ja jos jotain vähänkin sattui, äiti oli ensimmäisenä kiireesti pelastamassa omaa nahkaansa. Jokin neuroosi äidilläkin kyllä oli.

Mikä aiheutti sen että äidistä tuli sellainen jolle muodostui tuo oma maailma joka ei vastannut lainkaan todellisuutta? Se maailma oli liian onnellinen kuin satu, jossa kaikki asiat tulisivat ilman mitään vaivaa, ne vain ilmestyisivät, todellisuus oli kuitenkin täysin päinvastainen, mikään ei tule ilman että täytyy tehdä jotain sen eteen. Kun yhden asian saa tehdyksi, sen avulla joku toinen voi tullakin kuin itsekseen. Jos äitini olisi vähäkään yrittänyt tehdä enemmän perheessä kuin kotityöt, siis olla mukana suuremmissa kotia koskevissa asioissa kuin pelkkä siivoaminen, se olisi vaikuttanut myös minun elämääni, silloin vanhemmat olisivat väkisinkin kehittyneet ja olot olisivat kohentuneet. Riidat olisivat vähentyneet. Silloin minua ei olisi siellä tarvittu. Nyt se ettei äiti kyennyt tekemään mitään isäni kanssa, sitoi minut olemaan aina siellä tukena. Tai jos äiti olisi ollut minun kanssani mukana asioissa silloin kun asuttiin isän itsemurhan jälkeen samassa talossa. Isäni itsemurha oli kyllä lopullinen niitti myös minun omalle elämälleni, jos olot olisivat todellakin kohentuneet, se olisi vaikuttanut kohentavasti minunkin arvooni muiden silmissä. Ei olisi tullut luuseri imagoa, joka väkisinkin nyt tuli. Olin pakotettu olemaan sellainen, etten tehnyt mitään. Aidin häiriö vaikutti minun suuriin perusasioihin ja olemukseen negatiivisesti, en enää ollut tyytyväinen ja se näkyi kyllä ulospäin, koska en näytellyt ja piilotellut asiaa ja luonut itselleni valeimagoa, vaan totesin että kun asiat ovat noin huonosti, ei minullakaan ole silloin mahdollisuutta. Se masentaa ja lisäksi alkaa itse huonontaa vielä itseään. Huomasin että minusta tulee kokonaan väärä kuva ihmisille, mutta se johtuu siitä millaisessa ympäristössä olen joutunut olemaan. Enkä mahda sille mitään. Miksi minulle ei muodostunut sellaista mielikuvitusmaailmaa kuten äidilleni, että olisin maailman kuningas ja eläisin kokonaan jossain valhemaailmassa ja rakentaisin vain aasinsiltoja eri asioiden välille kuten äitini teki.

Ehkä se, että olen syntyjäni pienestä kylästä, enkä äitini tapaan jostakin 'erikoisesta paikasta', enkä pysty ylpeilemään kotipaikallani esti minua ylpeilemästä. Äitini taas oli omasta mielestään arvokkaampi kuin minä, koska hän oli syntyjään suuresta kaupungista, hän oli selvästi ripustanut itseensä sen paikan kuin arvomitalikseen. Se oli yli kaiken, vaikka olisin tehnyt mitä tahansa tekoja, niin äiti oli aina minun yläpuolellani, koska hän oli noiden menneisyytensä asioiden takia omasta mielestään minuakin arvokkaampi. Kävin 8 vuotta koulua kaupungissa kotoa käsin, matkaa oli reilu 35 km, minulla oli kahdet kaverit, ne jotka olivat koulussa, ja ne jotka olivat asuinympäristössä, he kävivät taas eri kouluja kuin minä. En vain päässyt koskaan olemaan koulukaverieni kanssa tekemisissä kuin koulussa, yksikään luokkaveri ei käynyt minun kotonani koskaan, en voinut kutsua koska häpesin niin paljon meidän asuinoloja. Kävin kyllä luokkakaverieni luona ja näin kuinka siistit kodit heillä oli, minun kotonani oli oveenkin josta tultiin sisään, hakattu kirveellä syviä koloja, edellinen asukas oli hakannut ne joskus aiemmin, mutta ne kirveen terän jäljet olivat selvästi näkyvissä ovessa. Maalit irti lattioista ja katosta. Talo oli jäätävän kylmä. Kun tuuli tietystä suunnasta tapetti pullistui siltä seinältä kuin purje. Eteisessä oli talvella pakkasta. Vesi tuli pumpulla järvestä ja muistan että vesiputki jäätyi melkein joka päivä talvella, sen piti aina olla vähän valumassa, mutta se jäätyi välillä siitä huolimatta, se oli isäni vakiotyö kun tuli töistä kotiin, ruveta sulattamaan vesiputkea, siinä saattoi mennä tunteja. Eihän asuinkelvottomassa talossa ollut eristeitä. Viemäriä ei ollut. WC oli ulkona, eikä varmasi ollut vesiklosetti. Lapsena ja nuorena ei tajunnut että vanhempien käsissä oli ne asiat, isäni teki asioita paljon, mutta ne olivat juuri myös sellaisia hätätöitä, että perhe pääsee eteenpäin. Ymmärrän isääni täysin, miksi hän teki niin, koska äitini ei ryhtynyt hänen kanssaan mihinkään, ei edes puhumaan paremmasta mahdollisuudesta. Äiti teki vain kotityöt ja piste häntä ei liikuttanut mikään vaikka vesiputket jäätyisivät kuinka, hän vain odotti milloin isäni saa vesiputken sulaksi että hän pääsee leipomaan pullaa. Isäni oli myös pakotettu olemaan siten, ettei hän tehnyt mitään suurempaa. Äidillä oli hyvin julma luonne. Olisi tarvittu yhteistyötä, mutta äiti oli sairaan itsekäs. Äidin mahdollinen persoonallisuushäiriö tai jokin sairaus oli siihen syynä. Olisi pitänyt kertoa nuokin silloin kun äitini kertoi vieraille ylpeillen omista lapsuuden muistoistaan, millaiset ovat minun muistoni hänen lapsenaan olemisesta. Mutta eihän meitä ollut olemassakaan, joten se siitä. Äiti puhui kuin hyväntekijä, mutta teoiltaan hän oli pahantekijä. Siksi minäkin olin nuorena hämilläni ja uskoin sitä äidin puhetta enkä osannut katsoa tekoja, sitä että äiti systemaattisesti estää isää tekemästä mitään sellaista, josta olisi todellista kestävämpää hyötyä perheelle. Nyt vasta ymmärrän, millainen hirviö äiti oikeasti oli. Se on vaikuttanut kaikkiin koko perheessä. Kun vieraita oli, vaikka äidin omia sukulaisia tai muita, se oli aina näytelty episodi, joka loi kuvan että tässä sikalassa asuu onnellinen perhe, äiti piti siitä aina huolen ettei ongelmista puhuta ja ne piilotetaan visusti.

Jos ryhtyy palvelemaan muita palkkana muiden hyväksyntä, se on minusta samaa kuin peen nuoleminen. Äidilläkin se työn määrä kasvoi, hän itse kasvatti sitä saadakseen aina vain enemmän hyväksyntää, tulee ahneus. Kun yksi kiitos tuntuu hyvälle, niin pitäisi saada kaksi kiitosta, joka varmaan tuntuu vielä paremmalle jne. Viimein hänen oma työnsä ei enää hänelle riitä, hän haluaisi lasten tekevän myös ilmaistöitä heille joita hän mielistelee ja sillä äiti saisi vielä enemmän hyväksyntää. Hän yritti ehdotella että minä ryhtyisin myös oman työni päälle kaitsemaan hänen suosikkiensa lapsia jota työtä hän teki hyväksyntäpalkalla. Kieltäydyin siitä kunniasta. Koko perhe lopulta palvelisi hänen suosikkejaan ja äidille sataisi kiitosta, se olisi ollut äidin unelma. Silloin toteutuisi se äidin haave että omat lapset toisivat äidille kunniaa. Äiti olisi suuri muiden silmissä. Lapset eivät saisi siitä mitään, motkotusta ehkä jos ei joskus pääsisi tekemään työtä, jos omat asiat olisi esteenä tai hänen suosikkeja ei olisi autettu riittävän hyvin. Noin narsisti rakentaa ympärilleen rakenteen joka on kuin yritys, jossa työntekijät eivät saisi mitään palkkaa, tai edes kiitosta, mutta johtaja saisi kyllä kaiken hyödyn. Äiti sanoi aina "pitää aina kysyä muilta mitä he sanovat jos jotain aikoo tehdä, itse ei näe omia asioitaan, toiset näkevät ne ja voivat sanoa miten tehdään", äidillä oli sairaalloinen luulo, että toiset seuraisivat meitä kuin pieniä lapsia ja he sanoisivat meille mitä pitää tehdä. Tuo toimii perheen sisällä, jossa ihmiset ovat toistensa kanssa läheisessä tekemisissä, mutta ei sellaisten kanssa, ulkopuolisten joita ei kiinnosta oikeasti meidän asiat pätkääkään, heiltä äiti meni aina kysymään neuvoja. He toimivat äidille neuvonantajina. Aivan kuin menisi kauppaan ja antaisi myyjälle kukkaronsa että ota siitä mitä tarvitsee, en itse osaa laskea, ja se olisi myyjän rehellisyydestä kiinni ottaako hän juuri sen minkä tarvitsee vai kaksin verroin. Tai menisi suosikiltaan kysymään, paljonko minulla on rahaa kukkarossa, suosikki nappaa kukkarosta setelit itselleen ja sanoo että siellä on 2 euron kolikko. Äidin on vain uskottava se, jos itse kerran ei osaa laskea. Tuo äidin toiminta oli verrattavissa edelliseen. Äidinkin oli luotettava niihin mitä ulkopuoliset sanovat, koska omia aivoja eikä uskallusta hänellä ollut kyseenalaistamaan sanomista. Siksi asiat saattoivat äidillä olla samoin kuin 1+1 olisi 4, se oli aivan siitä kiinni, mitä muut sanoivat hänelle. Äiti tunsi varmasti omasta mielestään saavansa enemmän valtaa kun palvelee sellaisia ihmisiä, jotka ovat arvokkaampia kuin me muut. Hyväksyntä heiltä tarkoitti äidille että hänen valtansa kasvaa omiensa keskuudessa, hänellähän on auktoriteetin omistavia ihmisiä puolellaan. Se tarkoittaa että hän on aina oikeassa ja muu perhe väärässä.

Minäkin ryhdyin suojelemaan itseäni ja asioitani koska narsisti-juoruakka juoksi kertomaan kaiken heti muille. Pidin asioitani salassa ja sanoin äidille kun uteli että mitä se sinulle kuuluu. Silloin hän alkoi hillitön kyttäys, mitä minä oikein salaan häneltä. Hän luuli että se on oikein että kaikki perheen asiat levitellään kylälle ja mennään kertomaan suosikeille jotka arvostelevat äidille asiaa. Tyhmä ja idiootti kun äiti oli, ettei hänen kanssaan voinut keskustella mistään, vaan jos kerroin jotain, hän lähti sen heti levittämään muille, vaikka se olisi perheen oma sisäisesti käsiteltävä asia. Äiti sai siten aiheen lähteä kylään istumaan, kun on uutisia kerrottavana. Kun huomasin että hän on vain ei-toivottu viestinviejä minun ja muiden välillä, lopetin sen jälkeen kertomasta mitään hänelle. Minulle äiti oli kuin juoruakka, jolle pitää varoa paljastamasta mitään tärkeätä asiaa.
Äiti ei tuntenut omaa perhettään, koska ei tehnyt mitään perheensä kanssa, ihmiset oppii tuntemaan vasta kun teet jotakin, vaikka yhteistä työtä, hankintaa tms. hänen kanssaan, äiti ei tehnyt koskaan meidän kanssa yhteisesti, vaan joko teki yksin tai oli ulkopuolinen tarkkailija, silloin ei hahmota mitä toiset oikein tekevät ja miksi. Hän ei ollut itse mukana eikä silloin tiennyt mistä mistä asiat ovat kiinni. Minä annoin hänelle apua joka hyödytti häntä, mutta hän antoi aina jotain hyödytöntä takaisin. Minäkin olisin tarvinnut apua mutta en sellaista apua jota äitini antoi, vaan sellaista joka minua hyödyttäisi, mutta en sitä saanut mistään. Se oli helvetti. Se oli minullakin jatkuvaa selviytymistä henkisesti sairaan ihmisen kanssa, mitään kestävää ei äidin kanssa voinut tehdä. Äiti järjesti koko ajan huonoja yllätyksiä. Kaikki oli yhtä kaaosta kun sairas ihminen hämmensi asioita. Asiat äidillä oli aina pahemmin kuin luuli, eikä siihen tarvinnut kuin pieni hetki.

Jos jonkin neuvon voisi asiasta vääntää on että hylätkää narsistivanhempi niin pian kuin mahdollista.
Muuttakaa narsistin ulottumattomiin ja huolehtikaa, ettei teillä ole yhteisiä ystäviä narsistin kanssa, koska siinä voi olla narsistille porsaanreikä teidän elämäänne. Tiedän että se tuntuu pahalle kun kyseessä on oma äiti, mutta sen voi taata että myöhemmin sitä katuu, jos kyseessä on oikeasti narsistinen henkilö. Hän ajattelee vain itseään ja omia etujaan vaikka puhuisikin sinusta. Jos narsisti antaa teille jotain, siihen on kytkeytynyt jokin hänen oma etunsa, lahja ei ole lahja teille, vaan lahjalla on aina jokin hinta, jonka narsisti veloittaa muodossa tai toisessa. Jäätte maksajaksi velasta, joka teidän tulisi ottaa vastuullenne ottamalla 'lahja' vastaan. Jos sinulla on muita sisaruksia jotka pakenevat paikalta ja jättävät narsistin yksin sinulle, velvoita muitakin vastuuseen. ihmiset ovat sellaisia että he mielellään jättävät hankalan vanhempansa yhdelle sisarukselle, itse pelastavat oman nahkansa. Eli heissä on juuri sitä samaa tapaa mitä heidän äidissäkin oli. Asia saatetaan kääntää siten, että se joka jää äitinsä kanssa saakin vain suuria etuja, vaikka äiti olisi helvetinmoinen rasite, eikä purkukuntoisessa talossa asuminen ole mikään kovin hieno etu. Muista ei ole yhteistyöhön tuossa asiassa, he itse omasta mielestään ovat sen muutaman nuoruusvuotensa aikana kärsineet moninkertaisesti verrattuna häneen joka jäi äitinsä kanssa, ja eli hänen kanssaan kymmeniä vuosia ja avusti. Ovatko he niitä ns. syntipukkeja vai mitä, mutta ei sellaisista ole mitään apua, he kyllä syyttävät äitiä ja kertovat miten äiti oli epäreilu heitä kohtaan, mutta sille joka jää, onkin ollutkin vaan hyötyä samasta henkilöstä. Ei sovi todellisuuden kanssa lainkaan yhteen. He pesevät sillä vain omatuntonsa puhtaaksi siitä asiasta, todennäköisesti he vielä veloittaisivat sitä joka jäi äitinsä kanssa, koska hän on päässyt niin helpolla. Itse he ovat kärsineet koko elämänsä. Samaa tyyliä heissä ehkä on kuin itse narsistissakin. He ovat saaneet päättää asiansa oman perheen kesken, sairas ihminen ei ole päässyt heidän asioihinsa kiinni. Minun joka jäi, täytyi päättää asiat henkisesti sairaan ihmisen kanssa, oli sitten narsistinen tai jokin muu sairas, mutta kuitenkin sairas, jonka kanssa asuessa minunkin asiat olivat samassa sekaisessa vyyhdessä äidin asioiden kanssa, äiti sekoitti ne keskenään, se varmaan on ollut suuri hyöty heidän mielestään minulle. Tietynlainen mustavalkoinen maailmakuva, hyvän ja pahan selvä erottelu on heillä ehkä näkyvissä, on vain aina mustaa tai valkoista. Äitikin oli auktoriteettien alistama ihminen, joka alisti vastavuoroisesti omaa perhettään. Narsisti näköjään alistaa aina silloin kun löytää henkisesti heikomman ja narsistista välittävän ihmisen, hän ei siitä välitä vaikka se heikompi olisi oma lapsi. Lapsi yleensä välittää äidistään ja sitähän narsisti käyttää hyväkseen, se on melko raukkamaista. Äitinikin alistui ulkopuolisille, hän oli heille erittäin 'kiltti lapsi' tai 'palveluskoira', joka teki heille tunnollisesti eikä varmasti koskaan pyytänyt palkaksi mitään, mutta kotona sitten hän olikin alistaja omilleen, kai hän sai siitä tunteen että on jotenkin mahtava ja hänellä on valtaa. Jos pyysit joskus äitiä tekemään jotain, ei varmasti tehnyt, oman lapsen pyynnöstä.

Varokaa ettette lapsena ole yhtäkkiä vastuussa narsistivanhemman elämästä, kaikesta huonosta siinä, ne asiat olisi ollut narsistin itsensä vastuulla ja hänen olisi ne asiat täytynyt itse hoitaa. Se on liian raskas taakka kantaa kenelle tahansa. Et pääse lähtemään puhtaalta pöydältä kuten toiset, vaan siinä pöydällä on narsistin koko elämän aikana kerätty p.ska yhdessä läjässä sinua varten, että siivoaisit sen. Lisäksi narsistinen kantaa siihen jatkuvasti lisää törkyä että sinun on mahdollisimman vaikeata tai mahdotonta hoitaa oman elämäsi asioita. Jos huomaatte että narsistivanhempi ei ole itse saanut asioitaan kuntoon koko elämänsä aikana, älkää menkö auttamaan häntä. Varokaa ettei narsistin ongelmat ja omat ongelmat sekoitu keskenään. Narsisti laittaa omat ongelmansa uhrille kannettavaksi ja jos uhri kantaa ne, narsisti itse on siinä ratkaissut omat ongelmat. Se kannattaa yrittää tunnistaa miten narsisti on ongelmansa hankkinut ja olisiko hän pystynyt itse ne tekemällä poistamaan. Se on samatapainen asia kuin jos narsisti olisi ottanut lainan ja jättänyt sen omaa saamattomuuttaan maksamatta ja yrittäisi maksattaa sen teillä, eli pakenee vastuutaan siinä. Jos vanhempi tuntuu kuin olisi sinun lapsesi joka ei itse kykene vastuullisesti hoitamaan asioitaan, älä sääli häntä äläkä ryhdy hoitamaan niitä aioita, hänenkin täytyy oppia elämässään asioita, muuten saat tehdä niitä asioita lopun ikääsi moitteiden säestyksellä. Äitini kanssa asuessani oli vain yksi elämä, ja se oli hänen, minun elämäni oli tarkoitettu siihen että hän selviää. Äiti itse oli pyöreä nolla.

Henkisten jäykkien asenteiden tehtävä on estää sinua elämästä ja saavuttamasta mitään omassa elämässäsi. Narsisti ei koskaan muutu, sinun on muututtava ja hylättävä sellainen ihminen, joka sortaa sinun elämääsi. Narsisti on kova rasisti ja sinä olet hänelle tummaihoinen, jota hän sortaa. Jos hän palvelee ja antaa 'lahjoja' sellaisille joilla on statusta yhteisössä enemmän, kannattaa olla varuillaan, hän tekee sitä alemmuuttaan ja haluaa mielistellä, siinä on vaara että kohta koko perhe joutuukin palvelijoiksi äidin titteliystäville, koska he tunnistavat sen että heitä halutaan mielistellä ja he myyvät suosiotaan. Narsisti taas hankkii asemansa peetä nuolemalla. Se suosio on heikkoitsetuntoiselle ihmiselle hetkellistä virvoketta, mutta muille perheessä se on paha vahinko, joka alentaa koko perheen statusta yhteisössä. Narsistilla on kaikki laitettu arvojärjestykseen, myös ihmiset. Lisäksi sellaiset ihmiset, joilla ei ollut muuta tietoa ja taitoa kuin pelotteleminen saivat äidinkin uskomaan kaikenlaisiin epätodellisiin uhkakuviin, äiti uskoi ne kaikki, koska ei tiennyt omista asioistaan mitään. Oliko hän vain niin tyhmä, olisiko kaikki äidillä ollut vain erittäin tyhmän ihmisen toimintaa? Omat aivot eivät hänellä koskaan kyseenalaistaneet muiden neuvoja, vaan niitä piti hänen orjallisesti yrittää noudattaa, vaikka ne olisivat olleet kuinka mahdottomia, luja usko muihin ihmisiin, että he ovat aina oikeassa? Äidin siskokin tiuski äidille välillä ja se äitiä pelotti ja se oli oikeassa joka äkäisesti tiuskaisee jotain, äiti ei ymmärtänyt että toinen purkaa häneen kiukkuaan tai tekee tahallaan. Äidin mieli muuttui heti samaksi kuin siskollaan vaikka se asia olisi ollut kuinka järjetön tahansa, ja epäilen että äitini sisko teki sitä myös tahallaan että sanoi äidille "mustan olevan valkoista" ja kun näki että äitini uskoi sen aina mitä hän sanoo, mehevät naurut sitten häneltä siihen päälle, äitini ei vain käsittänyt mille hän nauraa...

Minulle on sanottu: "Se on jokaisen oma valinta mitä elämässään tekee" mutta onko todellisuudessa näin, ehkä niille jotka lähtevät ensin sen on valinta, mutta viimeiselle joka jää, ei se olekaan enää niin yksinkertainen ja vain itsestä kiinni? Pitäisikö olla ensimmäisenä jättämässä narsisti ettei jää viimeisenä loukkuun? Kuin leikki, jossa yksi lapsista huutaa: "Viimeinen on narsistin uhri" ja sen jälkeen lapset ryntäävät pois kotoa. Se on helppoa lähteä kun tietää että kotiin jää muita, mutta kun minä jäin viimeiseksi pitikin ajatella jätänkö ihmiset uppoavaan laivaan. Tietenkin minusta oli vanhemmille eniten hyötyä, se on varmasti yksi syy jos en olisi ollut minut olisi ajettu pois kotoa epäilen. Minulle siitä ei ollut mitään hyötyä, silloinkin vanhemmat asuivat talossa, jonka vuokra oli euroiksi muutettuna reilu 16 euroa (90 markkaa / kk) vuokrasta voi päätellä millaisesta asunnosta oli kysymys, Ei todellakaan hieno, eikä edes huono vaan vielä siitä huonompi, autoa heillä ei ollut, minulla sellainen oli. Minkä verran vanhemmat säästivät rahaa kun saivat 27 vuotta ilmaista autokyytiä, ettei heidän tarvinnut yhtä ainoata bensalitraa ostaa autooni?

Eräs siskoistani sanoi minulle että hänen täytyy saada "hajurakoa teihin" , tarkoitti minua sekä äitiä. Nyt voisi sanoa heille että äiti oli teillekin äiti yhtä kuin minullekin, sama vastuu olisi teilläkin ollut, mutta laitoitte minutkin samaan lokeroon äitini kanssa omassa kategoriassanne. Pientäkään apua ei heistä kyllä ollut. En tiedä onko muille käynyt samaa, mutta näyttää vahvasti sille että narsistiäidin tyttäret ovat narsisteja itsekin. Lähelle samanlaisia kuin äitinsäkin oli. Ehkä myös täysin tunteettomia, eikös se periydykin narsistiäidiltä juuri tyttärille? Oma nahka paras nahka, muista ei väliä, se voisi olla juuri narsistiperheen tyttärien mottona?

Minäkin oli erikoistilanteessa jossa normaalit neuvot eivät toimineet. Äiti olisi pitänyt saada hoitoon että täydellisyyden illuusio olisi kadonnut ja hän olisi huomannut että parannettavaa asioissa olisi. Nyt se kuvitelma täydellisyydestä esti äidillä sen. Kun äitikin oli asunut koko elämänsä järkyttävissä olosuhteissa hän varmaan piti sitä normaalitilana. Kuten sanotaan että sodan kauheuksiin turtuu, eikä välitä enää. Ehkä sama oli äidilläni, ehkä hän piti vain normaalina että meidän koti on asuinkelvottomassa tilassa. Äiti ei tuntenut lainkaan meitä, hän ei tiennyt omien sanojensa mukaan edes mitä me isäni kanssa teimme työksemme, olimme molemmat rakennusalalla ja rakensimme ihmisille asuntoja. Äidin siskon perhe rakensi itselleen omakotitalon ja äiti vaati että meidän täytyy kysyä heiltä neuvoa, koska he tietävät kun ovat tehneet talon. Emme kysyneet. Asiat pysähtyivät siihen. Meidän kymmenien vuosien kokemus rakentamisesta ei ollut äidistä minkään arvoista, vaan hänen 'kullatulle' jalustalle nostamansa siskonsa perhe olisi tiennyt paremmin nekin asiat, kuin me. Äiti väitti itse jälkeenpäin, ettei tiennyt mitä teemme työksemme. Täytyy tuollaisen ihmisen olla henkisesti pahasti sairas, ei tuo muuten selity. Tuosta voitte arvella oliko äiti vaikea ja hankala tapaus. En ainakaan epäile enää nyt, että siinä olisi jokin muu syy kuin sairaus. Ei ehkä mene ihan pelkästään narsismiinkaan tuo homma, vaan jotain muutakin lisänä täytyi olla. Ilkeä äiti ei olisi onnistunut tuossa, vaan hänet olisi saatu jotenkin ruotuun, mutta sairasta ei kyllä saa, hän tekee eikä kadu tai epäile tekevänsä pahaa, hän vain tekee sen pahan kaikesta sielustaan, se tulee aivan luonnostaan, ei näyteltynä, jonka kyllä varmasti huomaisi. Itse hän luulee tekevänsä vain hyvää. Äidillä oli varmasti myös jokin jeesus-syndrooma, hän kuvitteli olevansa kuin vapahtaja, jonka läsnäolo pelkästään riittää, mitään muuta hänen perheensä ei tarvitse. Äiti sanoi aina että lapsille riittää vain että äiti on läsnä, muuta eivät ne tarvitse. Todellisuus ei koskaan äitiä koskettanut, hän sai elää koko elämänsä omissa kuvitelmissaan ja leikkiä nukkekotia, jossa ei ole mitään todellista vaan kaikki on kuvitellun hienoa. Miksiköhän tuo äiti ei kasvanut koskaan henkisesti aikuiseksi vaan jäi lapseksi, joka vain leikkii asioilla? Sekään ei ole mahdotonta etteikö äitini siskon perheestä olisi voitu kieltää äitiäni tekemään mitään meidän kanssamme, äiti oli heille lojaali ja mielistelevä, joten varmasti myös olisi totellut heitä.

Kiusattiinko isääni, minun mielestä kyllä, näin oli. Pääkiusantekijä oli joku ja muut seurasivat esimerkkiä kuten kiusaamisen anatomia taitaa mennä.
Se kiusanteko jatkui vuosikausia ja lopulta välillisesti aiheutti isäni itsemurhan. Harvemmin kiusaaja tekee tuota vaan yleisesti se on kiusattu, joka masentuu ja päätyy tuollaiseen ratkaisuun, siihen tarvitaan pitkä aika, jossa ihminen varmasti murretaan pala palalta henkisesti. Kiusaajat tottuvat kiusaamiseen ja se vain yltyy. Isäni tärkeys paljastui vasta hänen kuolemansa jälkeen. Minä paikkasin heti sitten isäni jättämän aukon ja ryhdyin auttamaan äitiäni. Sitä ei olisi minun pitänyt tehdä, siinä oli se loukku, johon jäin, säälin silloin narsistia joka oli kaiken takana, omien sanojensa mukaan oli suurin kärsijä maailmassa, eikä nähnyt että hän itse aiheuttaa omalle perheelleen kärsimykset. Hän vain kylpi itsesäälissään marttyyrina. Äiti ei olisi ansainnut sääliä vaan hylkäämisen, jolloin hän olisi oikeasti ymmärtänyt aviomiehensä merkityksen, kun jäin auttamaan häntä mikään hänen elämässään ei muuttunut ja sai aloittaa saman narsistisen pelin minun kanssani. Kun siis autat narsistia, menetät itse arvosi ja oletkin hänelle renki ja vastuussa hänen selviytymisestään. Sinulle itsellesi ei anneta mitään, vaan sinun tulee tyytyä siihen p.skaan jonka narsisti saamattomuuttaan saa aikaan, eli tyhjään. Se oli pahinta että me emme pystyneet vaikuttamaan siihen ihmiseen, äitiimme, millään tavalla, hän oli täysin tunteeton meitä kohtaan.

Äiti ei ollut todellaan mikään älykäs juonienpunoja vaan tyhmemmän oloinen, mutta miksi hän sai meidät alistettua? Koska tunsimme häntä kohtaan välittämistä ja siinä tapauksessa kun tunteva ihminen tuntee jotain tunteetonta ihmistä kohtaan, tunteva jää häviölle. Minäkään en tajunnut silloin joskus että äiti ei tunne minuakaan kohtaan mitään, siis ei mitään tunteita ja sellainen ihminen pystyy tekemään tuntevalle ihmiselle henkisiä ilkeyksiä, eikä hän tunne sääliä tai välittämistä, hän ei tunne siitä mitään tunnetta. Tunteeton ihminen pystyy mihin tahansa julmuuteen. Silloin uhri on melko heikoilla jäillä. Se välittämisen tunne laittoi minutkin auttamaan äitiä, ei osannut mitenkään epäillä ettei olekaan mitään antaa vastaan. vaikka toinen olisi oma äiti. Yksipuolinen tunne altistaa hyväksikäytölle. Tuota samaa käy varmasti myös avioliitoissa narsistien kanssa. Jos ei ole aitoa suuttumusta, en tuolla tarkoita kiukuttelua, se on yksi varma merkki, jos se puuttuu, puuttuu silloin muutkin tunteet. Olet sellaiselle ihmiselle yhdentekevä ihmisenä, mutta apusi ja työsi, jota hän hyödyntää, kelpaa hänelle kyllä. Minä itse olen tunteva ihminen, tunnen kaikkia tunteita. Oma luulo että äitikin välittää, johti harhaan, se oli vaan omaa luuloa ja väärintulkintaa. Tunteettomuus on voima, jolla voi hallita välittäviä ihmisiä. Sillä tunteettomuudellaan äiti 'rääkkäsi' myös isääni. Näin monesti isäni silmissä kyyneleen, mutta äidilläni en nähnyt sellaista koskaan. Uhri tekee tunteesta narsistia kohtaan ja se on huono asia ja kun jää yksin narsistin kanssa se on vielä pahempi. Muiden läheisten olisi hyvä olla mukana vastuussa eikä jättää sairasta ihmistä yhden ihmisen vastuulle. Siinä näkee onko muista yhteistyöhön, jos ei ole, he ovat itsekkäitä.
Kun narsistiäidin tyttäret kostavat äidilleen, saa äidin kanssa samassa asuvakin kokea saman koston, he eivät välitä siitä. Kun ne lähtevät pois kotoa he muodostavat kuin ringin lapsuudenkotinsa ympärille ja alkavat osoittamaan kaikin tavoin katkeruuttaan sitä kohtaan, siinä saa uhrikin osakseen samaa kuin narsistikin. He puhuvat "kammottavasta talosta" muille, jonka minä olen sen jälkeen korjannut, kun he ovat lähteneet. Se on minun kotini nyt ja he haukkuvat samalla minua ja minun kotiani. Tuo on ongelma kun he raivoissaan yrittävät tuhota kaiken. Narsistille se on hyvä asia että kotona on joku, jota voi käyttää suojana itselleen ja jonka kanssa voi jakaa tuon huonon palautteen. Se on siis tarkoitettu meille, ei pelkästään narsistille jolle se kuuluisi. Tuo on niin epäreilua kuin vain voi olla, mutta ymmärtää että narsistin tyttäret ovat kärsineet ja heillä on jonkinlainen oikeus kostaa. Pitäisi vaan katsoa tarkemmin kenelle kosto menee, minäkään en ole syypää äitini narsismiin. Tietysti kun jäin narsistia auttamaan he päättivät että minäkin olen narsisti ja narsistit pitävät yhtä ja minä hyödyn siinä.

Kun äiti esitti aina muualla muille olevinaan jotain hienoa ja kun ne samat ihmiset tulivat sitten meille kylään, heille oli järkytys kun asumus olikin jotain aivan muuta mitä äidin käyttäytymisestä olivat olettaneet. Äiti kyllä piti performanssia lapsuuden kotipaikastaan mutta se asunnon huonokuntoisuudesta johtuva järkytys näkyi kyllä ihmisten ihmisistä kun he katselivat alkoholistitason asuntoa sisältä. Äidin kaikki hienous olikin vain hänen jutuissaan, ei todellisuudessa, hän kertoi vain satuja ja ihmiset eivät aavistaneet todellisuutta, he uskoivat. Mutta näkivät sitten todellisen ja äidin kertoman eron. Arvoja voi näköjään olla monenlaisia, ylle ulkoisesti ripustettuja sairaan mielikuvituksen tuottamia tai todellisia.

Äiti puhui ulkopuolisista suosikeistaan kuin olisi heidän äiti ja mummo, suosikit puhuivat taas toisin, heillä oli omat äidit ja mummot. Äiti tuli kotiin kerran ja sanoi ylpeänä miten hänestä tuntui hyvälle kun suosikkiperheen lapset kutsuivat häntä mummoksi. Omiakin lapsia ja lastenlapsia äidillä oli useita, mutta ei tainnut koskaan mennä heidän luokseen omin avuin, suosikkiperheeseen kyllä pääsi, se oli lähempänä ja siinähän oli äidille hyvä sauma ottaa itselle uudet lapset ja lapsenlapset. Kätevää. Kun äiti olisi varakkaiden piikana hän pääsisi nauttimaan samasta hienoudesta kuin isäntäväkikin. Isäntäväki hankkisi kaiken, äiti vain palvelisi ja saisi asua hienosti, se olisi äidille sopinut varmasti. Äidistä itsestään ei ollut emännäksi mutta hyvä piika hänestä varmasti olisi johonkin taloon kyllä tullut. Emäntä päättää ja on mukana ja vastuussa asioissa, piika taas ei ole. Se olisi ollut äidille parasta, ja vielä ilman lapsia, silloin äiti olisi voinut antaa enemmän palvelua isäntäväelleen.

Miten pystyi kulumaan kymmeniä vuosia vain äidin kanssa riidellessä, ensin isä sitten minä. Eikä mitään tulosta syntynyt. Kun äiti oli pulassa hän oli säälittävä ja kun pääsi jaloilleen avullamme, olikin taas julma. Hän oli avuton kuin pieni lapsi josta täytyi huolehtia, välillä hän näytti kuin olisi ollut järkevä, mutta sen asian alta paljastui aina jotain järkyttävää. Se järkevyys olikin vain silmänlumetta. Asiat näyttivät oikeilta, mutta kun lähemmin tarkasteli niitä asioita, ne olivatkin täynnä sellaista, josta perheelle aiheutuisi vahinkoa ja ehkä joku muu siitä hyötyisi. Ehkä ulkopuoliset osasivat neuvoa. Äiti antoi muille sen kuvan että hän tekee kotityöt vain minun takiani kun asui minun talossani, eikä kukaan hänelle niistä maksa. Itse kun asui myös, niin itse kai myös sotkikin. Mutta ei minun äitini syönyt tai sotkenut, se olin siis ainoastaan minä. Mutta kun hän muutti kaupunkiasuntoon joutui hän sielläkin tekemään kotityöt vaikka oli yksin. Kenen takia hän silloin teki, vieläköhän siivosi minun takia?
Viimeksi muokannut Hubertuss 28 Tammi 2023, 10:58, yhteensä muokattu 6 kertaa.
Hubertuss
Viestit: 6
Liittynyt: 24 Loka 2022, 21:10

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertuss »

Äidin perhe oli varmasti ulkopuolisista kuin jostakin komediasarjasta, perheen äiti on olevinaan jotain hienoa ja ylpeilee jollakin olemattomalla vaikka juuri sillä missä on syntynyt. Mutta kaikki näkevät millainen surkea koti hänellä on, eikä mitään tehdä. Tuollaista sairasta joka elää omissa kuvitelmissaan ei saa mitenkään normaaliin toimintaan, hän on saavuttanut sen täydellisyyden tekemättä mitään. Äidillä asiat olivat hyvin kun hän on kotoisin jostakin mutta muilla samassa perheessä on asiat huonosti, he kamppailevat huonoissa oloissa ja yrittävät selviytyä. Äidin ei tarvitse sellaista tehdä. Mielenkiintoinen asetelma perheessä, äiti on kuin aivopesty ja elää omassa kaikkivoipaisuudessaan ja muut kärsivät samassa perheessä. Äiti olisi varmaan halunnut että me muutkin hylkäämme maallisten asioiden tavoittelun ja ryhdymme elämään kuin hän, ylistämään äitiä ja äidin kotipaikkaa. Silloin me olisimme tyytyväisiä elämään, silloin riittäisi asunnoksi mikä tahansa, vaikka teltta, kun siellä vaan kuunneltaisiin äidin kertomusta entisestä. Vaikka tuo saattaa kuulostaa oudolle, vertaan tuota äidin touhua uskossa olemiseen, jossa ei ajatella muuta kuin tiettyä taustahahmoa jonka olemassaolokin on kyseenalainen. Muuta ei tarvita kuin äiti, kun äiti on läsnä, lapsi saa kaiken mitä tarvitsee pelkästään siitä. Lapsen tulisi pyhittää elämänsä äidille ja itse olla kuin synnillä tahrittu joka joutuu pyytämään syntejään anteeksi luojaltaan eli äidiltä. Äiti pesee syntisi puhtaaksi ja antaa sinulle elämän jos uskot hänen juttujaan. Äläkä koskaan asetu äitiäsi vastaan, vaan ole kuuliainen ja usko sokeasti äitiisi. Älä kyseenalaista äitisi tekoja, ne ovat aina oikein, muuten äiti langettaa piiloaggressiivisen vihansa sinun yllesi ja saat katua syntymääsi. Noin se jotenkin varmaan menee...

Äitikin teki vielä 'pyhiinvaellusmatkoja' entiselle kotipaikalleen ja se sekoitti vain yhä enemmän sen ihmisen päätä. Äidin olisi pitänyt hylätä 'usko' siihen paikkaan ja ruveta elämään kuten muutkin. Jotenkin se äidin 'napanuora' sinne entiseen olisi pitänyt saada kokonaan poikki että uusi aika olisi voinut alkaa, ehkä silloin olisi huomannut mitä silloin oli vialla asioissa. Nyt se elämä oli vain jatkuvaa kumartamista kotipakkaansa kohti kuin jossakin uskonnoissa on ja sen uskon levittämistä. Aivan todella kuin meillä äiti olisi ollut uskovainen joka palvoo vain omaa syntymäpaikkaansa, muusta ei ole mitään väliä. Yrittää levittää uskontoaan ja pakottaa muutkin perheessä uskomaan vain siihen äidin juttuun ja elämään äidin luomassa täydellisyydessä, ilman mitään maallisia tarpeita. Loppujen lopuksi se on merkityksetön mistä on kotoisin eikä minusta se ihmisen arvoa nosta yhtään. Jos me olisimme olleet samanlaisia kun hän, äiti olisi paleltunut mökkiinsä, me muut mahdollistimme että sellaisessa töllissä pystyi juuri ja juuri asumaan.

Tuossa äidin 'syntymäpaikkauskossa' ei olisi sinänsä ollut mitään pahaa, ellei se olisi aiheuttanut muille kärsimystä. Jos äiti olisi vain hoitanut asiansa ja ollut perheen asioissa mukana niin kuin pitää, hän olisi saanut uskoa vaikka miten ja vaikka tapetoida asuntonsa seinät kotipaikkansa kuvilla. Mutta koska tuollainen himouskovainen ei välittänyt mistään muusta 'maallisista' ongelmista ja se aiheutti pahoja ongelmia perheelle, ei se ollut enää tervettä.
Se on huono asia jos jokin yksi asia valtaa ihmisen niin että kaiken muun tekeminen estyy. Minä en arvostanut enkä arvosta sen paremmin hänen kotipaikkaansa, kuin muutakaan paikkaa maailmassa, se on vain yksi paikka muiden joukossa, ei muuta, siinä ei ole mitään palvomista. En tiedä mistä tuollainen palvonta jotain asiaa kohtaan syntyy, eikö ihmisellä ole muuta elämässä. Äiti oli muuten sisältä tyhjä ehkä sellaisille nuo asiat tulevat ja täyttävät kaiken. Maalliset murheet eivät enää merkitse mitään. Onhan siinä varmasti taustalla ylpeily ja oman arvonsa nostaminen muiden yläpuolelle. Äidillä on hienommat muistot kuin muilla.

Jos äiti olisi ollut yhtä innostunut oman perheensä ongelmien ratkomisesta ja parempien asuinolojen hankkimisesta perheelle kuin entisestä kotipaikastaan, olisi meillä ollut asiat silloin todella hyvin. Äidin kaksi nuorempaa siskoa kotoutuivat kyllä todella hyvin, hankkivat kodit ja elivät kuten normaali-ihmiset elävät. Äitini kohdalla kotoutuminen ei oikein onnistunut lainkaan, me asuttiin pakolaisleirin oloissa koko ajan. Väliaikaisesti sellaisessa voi kyllä asua, mutta ei koko elämäänsä, eikä varsinkaan jos mukana on lapsia. Äitini oli vanhin siskoksista mutta pärjäsi heistä huonoiten. Muut siskokset olivat kiinni oikeassa elämässä, he eivät tolkuttaneet jatkuvasti sitä mistä ovat tulleet, heillä oli myös sen hetkiset ongelmat tärkeitä ja ne piti hoitaa, he eivät kuitanneet ongelmia vain lapsuudenkotinsa muisteloilla kuten äitini teki. Minullakin oli työ siinä että saadaan edes jotain aikaiseksi ja ajatella aitoja oikeita ongelmia miten niistä selviydytään, en todellakaan joutanut osallistumaan äidin lapsuudenkodin palvontaan. Todellakin kuin olisi uppoavassa veneessä, jossa joutui lappamaan koko ajan vettä pois ja äiti perätuholla vain haaveilee entisestä ajasta, eikä tee mitään muuta. Kyllä sitä aina ajatteli kun katsoi äitiä että voisit sinäkin kyllä tehdä jotain...

Äiti oli passiivinen asioille ja äidin siskon perheestä vahtivat ettemme vaan saisi mitään aikaan. Ei siinä onnistu tekemään mitään. Jos ongelmat ovat asioissa, ne voi kyllä ratkaista, ei niin pahaa ongelmaa tule eteen, mutta jos ongelma on ihmisen kanssa, sille ei voi mitään. Vaikka olimme työksemme rakentajia, emme saaneet itsellemme tehtyä mitään, koska vastassa oli ihminen joka ei koskaan muuttanut asennettaan meitä kohtaan. Se on uskomatonta näin jälkikäteen ajateltuna että yksi sairas ihminen sai kaiken estettyä. Yksi syy oli että äitiä ei koskaan tutkittu mikä hänellä oli, hän oli siis 'terve'. Se että hänet olisi diagnosoitu joksikin, olisi antanut meille kuin oikeuden ohittaa hänet. Mutta ei sellaista pysty ohittamaan, joka on näennäisesti terve ja hänen pitäisi pystyä olemaan muiden mukana, mutta hän ei vain ole, ja se tila kestää ja kestää eikä koskaan muutu. Ehdotukset olivat ihan järkeviä, mutta äiti ei vain mihinkään niihin suostunut. Aivan kuin äidin tehtäväksi elämässä, olisi annettu estää meitä tekemästä mitään. Ettemme saisi mitään aikaan elämässä. Tietenkään kukaan ei ole sitä tehtävää hänelle antanut, vaan se tulee luonnostaan hänen jäykästä henkisestä persoonastaan. Toivottavasti kukaan ei koskaan joudu tuollaiseen tilanteeseen kuin minä jouduin, että oma äiti osoittautuu pahimmaksi viholliseksi elämässä.

Minullakin olisi ollut todella hyvät mahdollisuudet alkoholisoitua, elämä äidin kanssa ei olisi antanut oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin alkoholin käytön lievittämään henkisiä ongelmia. Mutta olen sellainen luonne, joka ei anna periksi ja ymmärsin jonkin olevan äidissä vinossa, enkä ottanut syytä niskoilleni ja alistunut, jolloin minulla olisi ollut sama kohtalo kuin serkullani. Laitoin äidilleni henkisesti hanttiin enkä ryhtynyt hänen kuviteltuun maailmaansa mukaan, kuten serkkuni teki omien vanhempiensa kanssa. Toisena vaihtoehtona olisi ollut alistua äidin tyhmyyden ja mielivallan alle ja juoda samalla masentuneena itsensä hengiltä. Minäkin riitelin jatkuvasti äitini kanssa, koska tungettelu ja alistamisen yritys oli kovaa. Isälläni oli samanlainen luonne, hän ei myöskään alistunut ja riitojahan siitä seurasi. Mutta isäni joutui altistumaan liian pitkän ajan äitini sairaudelle ja siinä kävi hänelle huonosti. Minulla elämä äidin kanssa oli tuo 14 vuotta ja minä olin jo selvillä siitä että äidissäni oli jotain häiriötä, toisin kuin isäni, joka ei varmasti tiennyt mistä äidin käytös johtui. Kun isäni mitta täyttyi hän päätti päivänsä, se vaati kyllä pitkän altistumisjakson kiusaamiselle, kymmeniä vuosia, sekä siitä johtuneen masennuksen. Kiusaaminen teki lopulta tehtävänsä. Äitikään tuskin arvasi mihin hänen toimintansa johtaa, mutta kun kiusaaminen kerran alkoi, ei se koskaan loppunut, ennekuin isää ei enää ollut. Eikä äiti näyttänyt kovin onnelliselle vaikka vei voiton lopulta isästäni henkisessä kamppailussa. Olikohan äidistä kaikki tuon arvoista?

Äiti ehkä tulkitsi minuakin väärin, niin kuin muitakin. Äiti luuli niin että jos lapsi hymyili tai nauroi, elämässä silloin kaikki oli hyvin kokonaisvaltaisesti. Ei tarvitse tehdä mitään. Niin se ei minusta ole, vaan se voi olla kokonaisvaltaisesti huonoa tai masentavaa mutta hetkellisesti lapsi voi nauraa. Siitä ei voi johtaa sitä asiaa että ihminen olisi 'onnellinen'. Siksi meillä kotona asiat oli äidin mielestä aina hyvin jos lapsi nauroi jollekin mutta nauravat nekin lapset jotka joutuvat sodan jalkoihin, se on vain hetki jossa hetkeksi huono unohtuu. Sitä ei voi katsoa pysyväksi onnellisuudeksi kuten äitini täytyi tehdä. Hän ei osannut katsoa kokonaisvaltaisesti vaan niin että karkeilla ja pullalla nostettu hetkellinen tyytyväisyys on jatkuva olotila joka kestää. Elämä on turvatonta tuollaisen kanssa, mitä vaan voi tapahtua ja hyvät asiat jotka nostavat hetkellisesti mielialaa ovat jotkin herkkupalat. Äiti ei perustanut sille tai ei ymmärtänyt että se on kestävämpää hyvää jos perheellä olisi kunnon asunto eikä hän provosoisi riitoja perheessä. Mutta hyvät hetket olivat teräviä piikkejä juuri jonkin makean syöminen, ne kestivät vain sen hetken eikä niistä ole turvaa tai kestävämpää hyötyä. Hetken huuma kuin humalasta. En tiedä miten ihminen voi olla tuollainen. Jos minulla itselläni olisi lapsia en pitäisi heitä hetkeäkään tuollaisissa oloissa mitkä minullakin lapsuudessa kotona oli.

Jos olisimme olleet oikeasti niin totaalisen köyhiä, ettei olisi ollut mahdollisuutta, sen olisi kyllä ymmärtänyt, mutta me emme olleet. Äidillä oli vakityö, isäni ja minä olimme molemmat töissä, siis kaikki olimme palkkatyössä, minä ja isäni olisimme helposti osanneet tehdä paremmat olot. Siihen ei olisi tarvittu kuin vuosi, niin ympäristö olisi ollut täysin toisenlainen, elämä olisi ollut täysin uudella uralla, mutta minkäänlaista kohennusta elinoloissa ei tapahtunut koko aikana. Isäni ei käyttänyt juuri alkoholia, oli perusterve ihminen. Tuo tekee asian käsittämättömäksi, miten mitään ei tapahtunut? Äiti vain ei halunnut ja vastusti kaikkea henkeen ja vereen, kaikki mahdollisuudet menivät sen mukana, odotettiin ja odotettiin milloin äiti suostuu, koska se tuntui järjenvastaiselle että hän ei suostuisi asioihin mukaan. Ei siinä vastustamisessa mitään järkeä ollutkaan, se oli sairasta, mutta sen toteaa vasta jälkeenpäin. Silloin kun tilanne oli, sitä uskoi että kyllä äidin täytyy tajuta, koska jokainen normaali terve ihminen olisi ollut heti mukana. Sairas ihminen halusi kiusata ja häpäistä meitä? Äitini sisko joka äidille oli myös idoli, sanoi minulle joskus että äitinne häpäisee teidät kaikki, hän myös varmasti näki, mitä äitimme tekee. Tuo ettei oikeata ratkaisua äidiltä tullut sitoi minutkin auttamaan heitä edelleen, tilanne pystyi huonona heidän kohdallaan ja samoin minunkin. Jossakin vaiheessa olisin varmasti lähtenytkin vaikka mikä olisi ollut, mutta sitten tapahtui yllättäen isäni itsemurha, ja olin täysin uudessa tilanteessa jossa minun täytyi auttaa ja uhrata elämäänsä äidin hyväksi.

Olisi pitänyt pistää omata tavarat kasaan ja sanoa hyvästit, mutta kun vielä näin että isäni yrittää aina saada parempaa aikaan ja puhui talon tekemisestä, tuntui aina että siinä on vielä mahdollisuus. Ajattelin isääni ja sitä että ei hän ainakaan yksin saa tehtyä asioita, vaikka äiti myöhemmin olisikin myönteinen hänen asioilleen. Ja halusin auttaa heidät parempaan. Alkuperäinen oletukseni ja tarkoitukseni että autan heitä ja lähden, venyikin aina venymistään. Kyse ei ollut tekemisen vaikeudesta tai muusta vaan äidin henkisestä sairaudesta, mikä se sitten olikaan laatuaan, se esti elinolojen kohenemisen, sen alkamisen. Äiti tuhosi siinä aina sen paremman siemenen niin ettei se koskaan päässyt kasvamaan, vaikka toinen aina sen kylvi. Odotus että äiti muuttaisi mieltään ei toteutunut koskaan. Vasta myöhemmin isäni kuoleman jälkeen tajusin ettei se ollut äidin puolelta tervettä, ei kukaan henkisesti terve tekisi noin kuin äitini teki. Tavallisesti normaaliperheet tuollaisessa surkeassa tilanteessa jossa mekin elimme pyrkivät parantamaan elinoloja kun siihen kerran on mahdollisuus, mutta näin ei käynyt meillä. Normaali terve ihminen olisi huomannut huonot olot koska ne suorastaan tulivat silmille, mutta äiti ei reagoinut mitenkään. Me muut huomasimme kyllä ne, mutta se ei hyödytä jos kaikki eivät ole mukana, on liian riskialtista lähteä tekemään suurempaa jos mukana on 'perheterroristi' joka yrittää tehdä uusille asioille vain vahinkoa ja estää niitä kokonaan toteutumasta.

Syitä siihen miksi jäin on varmaan monia, ensinnäkin kaikki ne ihmiset jotka olivat minun elämässäni aiemmin katosivat, kaikki kontaktit ulospäin katkesivat, kotiin ei voinut ketään kutsua, kaikki ympärillä olevat ihmiset tekivät ja kehittyivät, meillä äidin kanssa ei kotona tapahtunut mitään kehitystä. Eristäytyminen muista oli todellista. Äiti ei tullut lainkaan toimeen yksin vaan tarvitsi jatkuvaa tukea, vaikka oli virallisesti terve. Aika vaikea tilanne se oli, minä asuin sellaisen ihmisen kanssa kahden, joka oli ollut naimisissa isäni kanssa 35 vuotta eikä mitään kehitystä koko aikana tapahtunut, siinä vaiheessa olisi tarvinnut jonkun todellakin sanomaan minulle että jos äitisi ei ole saanut mitään aikaan tuohon mennessä, ei hän tule koskaan saamaankaan ja tuhlaat elämäsi kun jäät hänen kanssaan, hylkää hänet. Mutta kuten sanoin sisaruksetkin lähtivät eivätkä sanoneet minullekaan mitään, vaikka tiesivät kyllä äidin hyvin hankalaksi ihmiseksi. Kun ei muita ei ollut, se sitoi minut kiinni auttamaan pulassa olevaa. Meni monta vuotta etten pystynyt olemaan kotona, kun tulin kotiin töistä, jätin kaupasta ostamani ruokatavarat äidilleni, kaupassa käyntikin oli minun työtäni, ja lähdin muualle illaksi, yleensä ajelin takaisin kaupunkiin ja olin siellä ja tulin myöhempään kotiin. Kotona ei vain voinut olla. Kun vain näin äidin hahmon kun tulin kotiin, nousi vastenmielisyys jäädä kotiin, kun äiti vahtii ja tarkkailee koko ajan, ja mitään ei saa tehdä. Inhosin silloin koko ihmistä, viha tuli myöhemmin. Miten turhaa se kaikki oli, olisi voinut olla kokonaan jossakin muualla ja tehdä vain omaa elämää. Ja mitä kaikkea olisi ennättänyt tehdä, jos äiti olisi ollut normaali terve ihminen ja häntä kiinnostaisi omat ja perheensä olot. Äiti luuli olevansa kuningatar jota alaisen kuuluukin palvella, hän ei nähnyt itsessään olevia epäkohtia yhtäkään. Hän käsitti avun niin että minä olen alempiarvoinen ja minun täytyykin palvella häntä, eikä siten että hän itse on kuin luuseri jota lapsen täytyy auttaa koko ajan, että äiti selviäisi elämässä.

Se ettei lapsena nähnyt äidissäkään mitään suoranaista ongelmaa, aiheutti myös sen että minäkin yritin kaikin tavoin saada perhettä nousemaan jaloilleen. Äidin manipulointi isäni pahuudesta oli myös yksi tekijä. Uskoin alkuun sen. Äiti vaikutti terveelle ja minunkin tarvitsi kasvaa aikuiseksi ennekuin alkoi ymmärtää jonkin hänessä olevan pielessä. Jos olisi ollut selvästi näkyvää ongelmaa, joka olisi äidin itsensä aiheuttama, olisin varmasti lähtenyt kodista jo aikaisessa vaiheessa. Mutta se että hän oli olevinaan terve, hämäsi uskomaan että ongelmat voi ratkaista, ja ne voivat ollakin 'huonoa tuuria' ja kunhan vain autan, kaikki onnistuu, mutta koska äidinkin ongelma olikin henkinen häiriö, ei sitä ratkaistakaan. Autettava itse ei sitä halua, eikä ongelmiaan tai perheensä ongelmia itse tiedosta, hän vain elää elämäänsä ja talloo omiaan ja mielistelee muille, ja se kuuluu hänen elämäänsä. Eikä se ollut äidistä ongelma jos asuttiin surkeasti, vaan hänen ongelmansa liittyivät itsetuntoon jota hän yritti vahvistaa olemalla tietyille ihmisille kuin hyvyyden kiiltokuva. Äiti ei toiminut ja auttanut siellä missä hänen vaikutuksensa olisi ollut suurin, siis omassa perheessään, vaan ajatteli laajemmin ja suureellisesti että hän kykenee kaikki auttamaan. Hän ajatteli maailman asioita eikä saanut sinne mitään aikaan ja hylkäsi sen pienen yksikön, oman perheen, jossa hän saisi näkyvää aikaan. Suureellinen luulo omista kyvyistään, ulkopuolisten murheet olivat hänelle tärkeitä mutta oman perheen ongelmat eivät. Äiti siis päätti ajatella muita ja auttaa muita piikomalla ja huolehtimalla, ulkopuoliset ihmiset ottavat sen tietysti vastaan, onhan se heillekin tietysti apu, vaikkakin mitätön, eikä se muuta heidän asioita mihinkään suuntaan. Kotona äidin apu jos hän olisi ollut asioissa mukana, olisi ollut merkittävä, mutta hän valitsi 'suosikkien parantajan' roolin, jolla ei ollut meille mitään merkitystä.

Asioille mahtaa aina jotain, mutta ihmiselle ei, siihen tulokseen tulin. Jos asia, vaikka juuri meillä nuo erityisen huonot asuinolosuhteet eivät olleet se pahin ongelma, pahin ongelma oli se ihminen, joka vastusti aina asioita niin etteivät ne hyvät asiat toteutuneet ja joka ei suostunut yhteistyöhön lainkaan. Äiti ei jostakin syystä tunnistanut valtavia epäkohtia asioissa, joissa jokainen ne tunnistaisi, jopa sokeakin tunnistaisi ne. Kertaakaan en nähnyt äitini sanovan mitään siitä että asioita pitäisi korjata. Äiti olisi ollut sopiva jonnekin slummiin koska hänelle oli asuinympäristökin aivan sama millainen se on, eikä sille mahda mitään. Mutta toisen luonnetta hän yritti muuttaa. Tämäkin oli päinvastoin kun normaalisti, asioita muutetaan ja luonne on jokaisella omansa. Eli aivopesun yritystä. Isäkään ei varmasti ollut sopivan luonteinen äidille ja hän yritti aivopestä isää mieleisekseen, lopputulos oli katastrofi. Minäkin tajusin vasta jälkeenpäin kuinka vaarallista tuollainen manipulointi oli. Äiti otti mallin siskonsa perheestä ja yritti tehdä meistä samanlaisia kuin siskonsa perhe oli. Se ei toiminut ja seurauksena oli, että kaikki perheen toiminnot pysähtyivät. Äiti luuli varmaan että jos muutumme samanlaisiksi kuin hänen siskonsa perhe oli sitten voimme tehdä jotain ja onnistumme. Ainoat tavat tehdä jotain olisi ollut hänen siskonsa perheen tavat. Äiti ei ymmärtänyt että meillä on omat tapamme, joilla teemme ja saamme saman tai parempaakin aikaan, ei ole vain yhtä perhettä, hänen siskonsa perhe, jonka toimintoja kloonaamalla kaikki onnistuisi. Sitä oli siis äidin vaikea käsittää, että olemme kaikki yksilöitä emmekä toistemme kopioita ja teemme asioita eri tavoin, mutta pääsemme samaan lopputulokseen jokainen omalla tavallamme. Koska emme tehneet asioita juuri samoin kuin äidin idolit, emme saaneet tehdä silloin asioita lainkaan.

Se teki äidistä epäinhimillisen että vaikka hän itse asui samoissa oloissa kuin me, hän ei suostunut mihinkään mukaan. Normaali ihminen olisi ollut todella hyvillään jos muu perhe puhuu ja alkaa suunnittelemaan ja tekemään parempaa jos olot ovat huonot, vaikka oman itsensäkin vuoksi, mutta äiti ei ollut, se oli kuin myrkkyä hänelle. Oliko äiti sitten myös itse jotenkin sivusta manipuloitu siihen ettei hän ryhtynyt tekemään mitään meidän kanssa, sekin saattoi olla paljon mahdollista. Tuo aiheutti paljon pahaa, kaikki asiat menivät täysin sekaisin, mitään ei pystynyt tekemään ja ainoa joka tuntui oleva tyytyväinen oli äiti. Tuntui että häneltä puuttui kokonaan tunteet, ei mitään aitoa sääliä omaa perhettä kohtaan, siis ei sellaista sääliä joka laittaa ihmisen toimimaan paremman puolesta. Hän oli kuin eläin. Muut äidin siskot tekivät ja saivat aikaan omalle perheelleen, olivat yhteistyössä omiensa kanssa, eivät olleet lainkaan samanlaisia kuin äitini, mistä se johtui, että äitini juuri oli tuollainen? Se on surkea kun kaikki olisi ollut mahdollista, mutta yhdestä ihmisestä jää kiinni. Kun äidin siskojen kanssa jutteli jutut käsittelivät myös jokin tekemistä, se oli heistä aivan normaalia puhua, äitini kanssa ei koskaan pystynyt edes sellaisista asioista juttelemaan, äitini ei kuunnellut minuakaan silloin lainkaan ja hänellä tuli kiire lähteä kylään ts. päästä pois siitä tilanteesta. Äiti kyllä todellakin vaikutti huomattavan paljon tyhmemmälle kuin hänen siskonsa olivat, järki ei ollut asioissa mukana eikä tunteetkaan, että olisi edes säälistä antanut meidän tehdä. Mutta ei ollut äidillä järkeä eikä sen paremmin sääliäkään, pelkkä ihmisen kuori vailla sisältöä.

Oli vain äidin elämä ja minäkin autoin häntä että hän pystyi elämään ja minä sain seurata hänen elämäänsä ja sain sen mitä äidiltä tippui maahan. Äitini eli ja minä sain pelkästään elämän rippeet. Minulla ei omaa elämää ollut vaan se oli äidin tukielämä, jolla tuettiin äitiä että hän saisi sen mitä haluaa. Sain äidiltä kuin tähteitä jotka eivät kelvanneet enää äidille. Kuitenkin minun varassani oli kaikki, jos olisin lopettanut auttamisen ja lähtenyt, äitikin olisi joutunut muuttamaan melkein sen saman tien pois. Kun autoin, äiti sai hallita, minun tekemä on yhtä kuin hänen tekemä. Eli lopettaa olisi kannattanut heti jos vain silloin olisi tiennyt äidin niin sairaaksi. Se on pahinta, että äiti oli ns. terve, mutta kuitenkin oli kuin sairas. Kun ei ole diagnosoitu on virallisesti terve vaikka olisikin täysin sairas. Kun äiti ulospäin näytteli tervettä, hän pystyi perheen sisällä olemaan sitten kuinka sairas tahansa. Kun äiti peilasi itseään ja omaa hyvyyttään vielä siitä kuinka ulkopuoliset kiittävät kun hän vie heille lahjaksi kakun, hän sai siinä hyväksymisen myös pimeälle puolelleen, jota hän ei ulkopuolisille koskaan näyttänyt. Synnit siinä anteeksi. Täydellinen ihminen muiden mielestä, koska muille pullatkin riittävät varsin hyvin, kun ne lahjaksi sai, kun äiti niitä toimitti heille ilmaiseksi. Äidilläkin oli ehkä kaksi persoonaa, toinen se, joka palvelee ulkopuolisia ilmaiseksi ja saa siitä itselleen kiitosta ja toinen persoona, joka tulee esiin kotona ja joka ei suostu mihinkään perheen olojen kohentamiseksi. Äiti itse luuli olevansa samanlainen vieraille kuin omillekin. Siis yksi persoona. No tarjosi hän toki meillekin leipomisiaan, mutta se ei ihan riitä tuollaisessa huonossa tilanteessa, tarvittaisiin muutakin tehtäväksi kuin pullan leipominen. Vierailta saatu hyväksyntä tarkoitti äidille varmasti myös hyväksyntää sille pimeälle kotipersoonalleen. Ehkä äiti ajatteli että sama riittää omille, minkä vieraillekin antaa, silloin kotonakin syödään vain äidin leipomaa pullaa, ei tehdä muuta. Ei käsittänyt perheeseen kuuluvana että hänelle kuuluu siellä myös hieman laajempaa vastuuta ja tehtävää kuin leivonnaiset. Kukaan ei viitsi tehdä tuollaista kymmeniä vuosia silkkaa ilkeyttään, vaan siihen varmasti täytyy liittyä hoitamaton sairaus.

Äitiin ei saanut mitään kontaktia, sellaista joka yleensä muodostuu ihmisten välille ja joka antaa ymmärrystä sille mitä ja miten toinen asioita ajattelee. Hän oli erityisen säälittävä ihmisenä, kotona valtias mutta muualla piika. Äiti ihaili valtaa ja myös sellaisia henkilöitä, joilla oli valtaa ja kun hänen siskonsa piti näkyvästi valtaa omassa perheessään, hän ihaili sitä ja idealisoi siskonsa ja ajatteli että samanlainen hän myös haluaa olla. Telkusta hän katseli ohjelmia kiinan keisareista ja Egyptin faaraoista ja kertoi miten heillä oli rajaton valta ja he ovat voineet käskeä tekemään mitä vain. Vaikka valta on hieman huvittava ja suureellinen sana meidänkin perheeseen käytettynä, asuinkelvottomassa rötiskössä asuva sairas pullamuori käyttää valtaa. Mutta näin se oli. Vallankäyttöä se on sekin kun omaa perhettä yrittää alistaa. Kun muilta perheessä otetaan oikeudet pois niin äidillä on hyvä olla, kukaan ei uhkaisi silloin hänen valtaansa. Äiti ei onnistunut samalla tavalla käyttää valtaansa meihin kuin hänen siskonsa omaan perheeseen käytti. Se varmaan suututti äitiä vaikka se ei niin ulospäin näkynytkään, mutta se näkyi juuri passiivisena käytöksenä, jota varmaan voi myös sanoa myös aggressiiviseksi koska se kohdistui aina meitä vastaan, pyrkimyksenä estää meitä toimimasta. Onnistuikin siinä.

Yleensä se yhdistäisi ihmiset tekemään yhteistyötä jos on yhteisiä ongelmia, kuten nuo ongelmat jotka meilläkin kotona oli. Ne olisivat vaatineet sitä kaikkien yhteistä tavoitetta ja yhteistyötä Meillä ei näin käynyt, äiti oli liian itsekäs tekemään meidän kanssamme mitään, hän teki itsekkäästi omat päätöksensä, vaikka kyseessä olisi ollut yhteinen asia. Turvautui ulkopuoliseen tukeen, joka auttoi ja kannusti äitiä pysymään itsekkäänä. Äiti varmaan luuli että kun hän itsekkäästi pitäisi valtaa kotona ja ottaisi siskonsa perheen mukaan tukemaan itseään hän pystyisi silloin alistamaan meidät ja sitten alkaisi perheessä uusi komento ja tekeminen jossa äiti ja hänen siskonsa (+hänen perheensä) itsekkäästi määräisivät meilläkin kaiken. Sitten olisi alkanut meidän sortaminen. Kuin pieni taliban hallinto. Äiti oli kyllä riittävän tyhmä tuollaiseen touhuun ja hän vielä jumaloi kyseisiä henkilöitä. Äiti totesikin joskus ääneen että kunpa hänkin voisi komentaa omassa perheessään noin kuin hänen siskonsa tekee, se oli äidille jonkinlainen ihanne pitää valtaa ja käskeä muita. Mutta se vaatisi myös älyä koska pitäisi olla syy mitä käsket ja miksi, äiti olisi käyttänyt valtaansa vain osoituksena muille kuinka mahtava hän on omassa perheessään. Mitään muuta sillä ei olisi saanut aikaan. Äidin siskon perhe rakensivat talot ja mökit ja äidin sisko oli siinä oman perheensä pääsuunnittelija ja piti huolta että asiat tulevat tehtyä, ja siksi myös komensi perhettään. Hänen vallankäyttönsä oli siinä täysin aiheellista. Meidän äitimme ei osannut suunnitella lainkaan mitään, joten hänen vallankäyttönsä olisi ollut vain turhanpäiväistä simputusta, jolla saadaan vain muut suuttumaan. Äidille olisi riittänyt pelkkä valta jonka avulla hän kiusaisi omaa perhettään. Hänellä olikin se valta jossain määrin, koska pystyi oman passiivisen mukanaolonsa avulle estämään kaiken perheessä ja kääntämään asioiden suunnan negatiiviseen suuntaan. Mutta tuollainen vallankäyttö oli sairasta.

äidin siskon perheen muut jäsenet kävivät minullekin aina kommentoimassa tyyliin: "Sinä et ole mitään vaan äitisi on" ja "ilman äitiäsi teillä ei olisi mitään" eli sellaista manipulointia joka oli todella ilkeätä. Olen ajatellut että jos tuo perhe olisi asunut 100km päässä meistä äiti ei olisi saanut tukea ja ehkä tilanne olisi ollut perheessä toinen. Nyt he asuivat muutaman minuutin kävelymatkan päässä ja äidinkin oli helppoa päästä sinne kuuntelemaan manipulointia ja saamaan aina tukea toiminnalleen, kuinka kiusata omaa perhettä ja siellä ammennettiin sitä heidän p.skaansa äidin pään sisään, joka vaikutti huonolla tavalla äitiin. Eli asuivat todellakin liian lähellä meillä, pääsivät silloin nokkimaan meitä liian helposti äidin ansiosta, äiti ei osannut pitää kenenkään puolta missään asiassa. Äiti teki mitä muut käskivät tehdä, ja he laittoivat äidin päähän vääriä uhkakuvia ja pelotteita joiden mukaan äiti sitten toimi. Äiti itse oli pelkuri, joka ei itse uskaltanut ottaa mistään vastuuta, sellaiselle oli valheellisen p.skan syöttäminen onnistunut helposti. Toiset tietää. Äidin olisi ollut pakko muuttua, jos tukea ei olisi ollut. Tuki sai äidin uskomaan, että hän on aina oikeassa ja me muut väärässä. Sitä asiaa ei tarvitsisi todistaa, vaan se olisi kuin laki.

Tuollaista ihmistä en olisi missään tapauksessa halunnut auttaa ja sitä ei voi sanoa auttamiseksikaan, koska se oli enemmän kuin auttamista. Lopputuloksena oli epäonnistuminen, koska ei mikään ei lähtenyt parempaan suuntaan ja se osoittaa jotain siitä autettavasta, jos hän vaan jatkuvasti tarvitsee apua eikä asiat koskaan tule valmiiksi, on siinä jotakin mätää. Normaali ihminen jo älyäisi miten tulee myös toimia ettei toisen tarvitse olla jatkuvasti tukena, mutta äidin kohdalla se oli kuin ammentaisi valtamerta tyhjäksi sangolla, se ei lopu koskaan. Siihen vain kyllästyy ajan mittaan, koska avun ei pitäisi ollakaan elinikäistä jos avun tarvitsijaa ei ole diagnosoitu sairaaksi. Pelkuri luonteinen ihminen, joka pelkää kaikkea kun toiset syöttävät hänelle uhkakuvia, jotka ovat täyttä puppua. Äidin oma järki oli kokonaan pois pelistä ja hän uskoi sokeasti mitä toiset sanoivat. Jonkun olisi pitänyt olla äidille takaajana asioissa että onnistumme, ja se on käytännössä mahdotonta, itse täytyy tehdä ja luottaa itseensä ja tehdä parhaansa että onnistuu. Ehkä äiti ajatteli että jos kaikki valta meidän perheen asioissa annetaan hänen siskonsa perheelle, se takaisi meidän onnistumisen. Se ei toimi noin, vaan itse täytyy oman perheen tai omat asiansa hoitaa, ne tulee vain hoitaa, eikä jättää hoitamatta. Tiettyjä asioita täytyy vain seurata ja ohjata, että ne menevät oikealla tavalla. Äiti olisi antanut asioiden ohjailun muille koska itse ei osannut, ei hyvä, koska omassa perheessä oli muita henkilöitä jotka osasivat, mutta äiti näki aina vain itsensä ja ulkopuoliset neuvonantajat, äidin olisi pitänyt vain toimia sisäisesti oman perheensä kanssa. Jokainen voi sen ajatella jos oman perheen asioissa olisi aina mukana kolmas, ulkopuolinen osapuoli, joka saa käytännössä päättää perheen sisälle kuuluvista asioista. Sellaisten ulkopuolisten täytyisi olla ehdottoman neutraaleja eikä omia etujaan ajattelevia, manipuloivia ihmisiä, ei sellaisia jotka etsivät vain sitä miten he voisivat neuvoa, että heille itselle siitä tulisi hyöty. Asioita sotkevia, omaksi edukseen. Ei sellaisia kuten äitini siskon perhe juuri oli, oman etunsa tavoittelijoita, jos se edun saaminen onnistuisi meidän kustannuksella, niin mikä ettei, heille se sopii hyvin. Kun meidän asiat sotketaan vyyhdeksi he saattavat siitä hyötyä. Pääsevät vaikka ostamaan halvalla, sekin oli ollut paljon mahdollista että he olisivat jossakin välissä tullut tarjoamaan kauppoja talosta. Mutta he eivät maksaisi tietenkään paljoa. Varsinkin siinä tapauksessa jos olisin lähtenyt, se äidin manipulointi myymiseen olisi ollut melko varmaa. Pikkurahalla saaneet äidiltä itselleen lisää omaisuutta. Silloin olisi heille ollutkin parempi, että meidän asiat eivät koskaan onnistuisi ja luopuisimme kaikesta. He olivat itsekkäitä, ahneita ja saitoja, se tuli monta kertaa esille ja juuri tuollainen suunnitelma olisi heillä voinut olla valmiina, se sopisi täydellisesti siihen kuvaan, mikä minulla heistä oli.

Tuo kaikki oli meidän sortamista, äiti yritti antaa meidän perheen hallitsemisen muiden käsiin. Yritys liittää toinen perhe toiseen ja se toinen perhe hallitsisi molempia. Äiti siitä olisi ainoastaan hyötynyt.

En tiedä mistä tämä johtui mutta äiti näki asiat hieman toisella tavalla kuin niitä normaalisti katsotaan. Jos jotain piti ostaa, hän katsoi pelkästään summaa, eikä sitä mitä silla summalla saa. Äidille halpa oli 10€ ja kallis yli100€ riippumatta siitä, mitä siihen sisältyi. Hän ei osannut arvioida normaaliin tapaan suhteita, jos joku olisi hänelle myynyt 100 000 arvoista hyväkuntoista asuntoa 10 000 eurolla, se olisi äitini mielestä ollut huippukallis, vaikka se olisi oikeasti huippuhalpa. Hän ei tiennyt noiden arvoa lainkaan, mutta ihmiset hän laittoi arvojärjestykseen ja tiesi ketä pitää mielistellä. Eikös narsisteilla olekin tapana tehdä noin? Täysin erilainen siis kuin normaalilla ihmisellä, jolle ihmiset ovat lähestulkoon samanarvoisia ja sen arvoa seurataan mitä tavaraa / asuntoa / autoa tms. aiotaan tulevaisuudessa hankkia. Tuollaisen ihmisen kanssa on mahdotonta hankkia mitään kunnollista. Hän saattaisi myös myydä jotain suosikeilleen pilkkahintaan, koska ei tiedä eikä osaa määritellä lainkaan arvoja. Toiset käyttävät sellaista hyväkseen. Äitinikin ajatteli aina että ulkopuoliset suosikkihenkilöt ajattelevat aina vain hänen parastaan, hän ei ajatellut että he voivat myös huijata. Sitten kuitenkin kun hän oli mieltynyt posliinifiguureihin hän osti niitä sadoilla ellei tuhansilla euroilla kaikenlaisia jotka menivät suoraan kaappiin pölyttämään. Ne eivät olleet kalliita hänestä.

Alistuminen on monelle varmastikin keino välttyä suuremmilta harmeilta ja keino tulla jotenkin toimeen itsekkään narsistin kanssa. Siinä uhri myös suojelee itseään. Se johtaa ehkä itsenäisyyden menetykseen, josta on uhrille myös paljon haittaa. Jos ei alistu, tulee taas pahoja ongelmia ja riitoja narsistisen kanssa ja elämä käy järjettömäksi, kuten meillä kävi. Parasta ettei narsistia olisi lainkaan olemassa, hän aiheuttaa vain huonoa teki uhri miten tahansa. Mitä aikaisemmassa vaiheessa pääsee eroon sen parempi. Äiti ei elinaikanaan tajunnut että hänessä voisi olla jotain sairautta, vaan hään yritti muuttaa toiset sopeutumaan omaan sairaaseen maailmaansa, jossa kaikki ovat toisin kuin normaalisti elämässä. Se on varmin merkki henkisestä sairaudesta, ettei ihminen ole sitä koskaan edes epäillyt itsensä kohdalla. Äitini ei koskaan epäillyt vaan jos vihjaisi, alkoi valtava puolustautuminen. "Minä" en ole mikään sairas, "Minulla" ei ole mitään sellaista ongelmaa, "Minua" vain aina syytetään, nuo olivat tuttuja lauseita äidiltäni. Henkisesti sairas ei tiedä itse olevansa henkisesti sairas, hän vain ihmettelee miksi toiset eivät alistu ja tottele häntä. Henkisesti sairaalta puuttuu juuri se epäily oman mielensä terveydestä, hän itse voi aina hyvin, varsinkin kun asiat menevät hänen pillinsä tahtiin. Ainoastaan silloin hän voi huonosti kun uhri osoittaa olevansa yksilö ja tekevänsä omia päätöksiä jotka veisivät narsistilta itseltään henkilökohtaisia etuja pois. Äiti saa kunniaa lapsensa hoitamisesta ja hän yrittää saada sitä vielä lapsen ollessa jo aikuinen jos lapsi yrittää pois siitä kehästä äiti 'sairastuu' ja voi pahoin. Mistä hän sen jälkeen kunniaa itselleen saisi? Ei varmaan mistään. Kun äitini muutti kaupunkiin hän sanoi minulle että toisin hänelle likapyykkini ja hän pesisi ne kerrostalon pyykkituvassa. Hän kertoi jo myös siellä ihmisille että minä tuon hänelle pyykit pestäviksi ja hän pesee ne. Sanoin etten tuo mitään pyykkejä hänelle ja sanoin että luuleeko hän että lähden ajamaan 35 km (70km edestakaisin) autolla hänen luokseen viedäkseni likapyykit kun itselläni on pesukone vieressä. En kertaakaan vienyt, itselläni oli kotona pesukone ja osasin kyllä pestä ja pesinkin aina pyykkini itse. Äitini sai aiheetonta kunniaa, minä sain jo aiheetonta paheksuntaa siellä asuvilta ihmisiltä, että heidän maksamalla sähköllä ja koneilla pestään minun, ei talossa asuvan pyykkejä. Minua v.tutti kovasti tuo äidin touhu. Yksi esimerkki tuossa narsistin toiminnasta, lasta käytetään hyväksi narsistin hankkiessa itselleen kunniaa.

Elämä oli välillä kuin pelleilyä, mitään asiaa ei enää voinut ottaa tosissaan. Alkoi epäillä omia kykyjään ja mahdollisuuksiaan ja laittoi asiat aivan leikiksi. Ei uskonut enää omiin mahdollisuuksiin, alkoi sanomaan itselleen ettei mikään kuitenkaan onnistu. Ei voinut enää ottaa asioita niiden vaatimalla tavalla, vaan luovutti asiat jo ennakkoon. Asiat alkoivat helposti mennä alamäkeä. Luovuin kokonaan haaveilemasta ihmissuhteista, sellaista ei voinut enää kuvitellakaan, elämästä tuli kuin jokin käsittämätön paskaviemäri, johon olin tahtomattani joutunut. Pitkäaikainen altistuminen äidin narsismille aiheutti tuollaista minussakin. Vasta kun pääsin narsistista eroon alkoi ottaa asioita siten että ne voivat vaikka onnistuakin, ei ollut enää narsistia kylvämässä epätoivoa, mitätöimässä ja estämässä. Edelleenkin tuo vaivaa, mutta ei läheskään siten kuten pahimmillaan se oli. Elämä ilman narsistia on todella mukavaa, harmi vain että olisi pitänyt kokea tuo jo aiemmin. Kuin pimeä varjo olisi poistunut yltä kun äiti hävisi ettei tarvinnut enää olla päivittäin tekemisissä, pystyi jopa suunnittelemaan elämää eteenpäin. Pystyin olemaan kotona. Minulle olisi suurin pettymys elämässä jos äitini heräisikin henkiin, se olisi pahin painajainen. Eläähän nuo huonot asiat tietysti mielessä ja vaikuttavat asioihin, huonontaen edelleen elämänlaatua. Ei todellakaan ole ollut ikävä äitiä. Vieläkin tahtoo narsistin ääni kuulua mielessä joka estelee ja väheksyy ja mitätöi asioita, jos jotain teet. Ne ovat pysyvien muistojen aiheuttamia, narsistin toiminta on tehnyt aivoihin pysyvän muistijäljen, joka pysyy siellä aina ja tulee silloin esiin kun on jokin samankaltainen tilanne, kuin oli joskus äidin kanssa. Mitä voimakkaampi on narsistin uhrille tuottama pettymys, sen vahvempana jää pysyvä jälki aivoihin, luulenpa näin.

Ihmisellä täytyy olla jokin syy miksi hän jää narsistin uhriksi ja minullakin se oli että välitin äidistäni ja koska olimme todella kurjista elinoloista halusin että ne äidilläkin kohenisi. Mutta oppia tuli siinä, että jos ihminen onkin sellainen, ettei hän ymmärrä myös auttajansa tarvitsevan apua, vaan luulee, että hän voi ottaa toiselta minkä verran vain antamatta itse mitään ja toinen ei siitä kärsisi. Minäkin olisin tarvinnut apua, mutta en siinä missä äitini sitä tarvitsi vaan oman elämäni asioissa. Minä pystyin elämään siellä normaalia elämää, minä pääsin kauppaan ja pystyin elämään siellä missä asuttiin. Mutta en kuitenkaan sellaisissa kurjissa oloissa halunnut olla, kuin äitini. Minä olisin tarvinnut äidiltäni myös hyväksymistä että olisin voinut tehdä parempaa ja tehdä myös itselleni, mutta sitä ei koskaan tullut. Äiti hyväksyi vain sen avun jota hänelle annettiin, mutta ei kyennyt näkemään, että minullakin on omat tarpeeni, eikä ne ole kaikilta osin samat kuin äidillä. Syödä ja nukkua täytyy tietysti jokaisen, se on kaikilla sama. Jos asun hänen kanssaan samassa talossa tarvitsen omaa tilaa enkä voi samassa asua äidin kanssa. En voi perustaa omaa elämää samaan huoneeseen missä äitini jo asuu. Tarvitsen oman rauhan ja paikan johon voin kutsua omat ihmiseni ilman että he välttämättä näkevät edes äitiäni. En enää kutsunut ketään siihen samaan, tilanne alkoi minuakin suorastaan hävettämään. Äidiltä aina pakolliset tietyt rituaalit jos minun vieraat tuli, ja äiti halusi olla huomion keskipiste. Vieraita ei kauaksi voinut kutsua, suorastaan aina kahvit ja näkemiin. Se juuri teki siitä helvetin että joutui hänen kanssaan olemaan nenät vastakkain koko ajan. Ei ollut lainkaan omaa tilaa ja omaa rauhaa Ja hän reagoi jotenkin aina jos toinen vähänkin liikahti. Kuin valvontakameran silmän alla olisi koko ajan.

Jos perheessä tapahtuu itsemurha, taustat kyllä tulisi selvittää tarkoin. Meidänkin tapauksessa ei syy ole vain että " se oli sen oma päätös" vaikka viimeistelyn itselleen tekikin isä, ovat alkusyyt ja kyseiseen tekoon johtavat syyt kyllä jossakin muussa. Kyllä ihmisellä täytyy olla todella paha olo ennekuin sellaiseen tekoon hän päätyy. Uskon että syy isän pahaan oloon oli äitini. Näin että isä yritti vuosikymmenet tehdä jotain saamatta kuitenkaan mitään vastakaikua äidiltäni. Välillä isäni eli tietysti kuin "normaalia elämää" kuten äitini halusi mutta aika-ajoin isäni puhui paremman tekemisestä, kaikki aivan turhaan. Isälleni olisi miehenä ollut tärkeä tehdä perheelle perusasiat kuntoon. Isänikin kuitenkin joutui olemaan tarpeeton ja merkityksetön, vaikka osasi ja oli muutenkin melkoisen taitava ihminen. Sosiaalinen ympäristö myös tahtoo lyödä vielä leiman. Tuo on varmasti ollut kova paikka isälle, joten ymmärrän paljolti mitä siinä tapahtui. Sitä minäkin jäi odottamaan että äitini suostuisi, olisin heille apuna sen paremman hankkimisessa. Äitini ei muuttanut suhtautumistaan. Riitoja paljon, riidat luulen johtuivat, kuten itsekin sen myöhemmin totesin, siitä että äitini provosoi niille aina alun, härnäsi ja kun sai toisen suuttumaan, sai myös meidät lapset uskomaan että syyllinen olisi isäni. Sitten äiti esitti kärsivää marttyyria, vaikka itse kaiken aiheutti. Jos minulta kysytään, syyllinen oli äitini, hän teki kaiken vain niin näkymättömästi meiltä, ettei lapsena tajunnut mitä tapahtuu. Se oli heidän keskinäistä ja silloin voi toisen saada suuttumaan helposti, isäni ymmärsi mitä äitini teki. Nyt ajateltuna ymmärrän ettei minullakaan ollut mitään mahdollisuuksia onnistumiseen, koska en osannut parantaa henkisesti sairasta, muuta ei olisi minun tai isäni tarvinnut osata. Se on täysin mahdotonta mutta sitä ei silloin tajua mistä on kysymys, on vain todella hankala ihminen vastassa ja itse luulee että toinen tulee järkiinsä kohta.

Äiti kiusasi ja kiusaaminen jatkui, kiusaajalla ei ollut tunnontuskia siitä miltä muista tuntuu, hän ajatteli vain omaa itseään. Jos kiusaaja ja kiusattava ovat samassa perheessä se on paha. Kiusaaja saa tukea vielä omalta ulkopuoliselta "jengiltään" jotka tukevat kiusaamista katsoen mitä tapahtuu, se voi olla heille pelkkää katsottavaa teatteria. He sotkevat lisää ennestään sekaisin olevaa päätä, kiusaaja saa siinä vielä oikeutuksen työlleen. Kiusaaminen muuttuu aina vain rankemmaksi eikä kiusaaja ajattele, mitä siitä voi uhrille seurata. Kun äiti luuli että nyt hän voitti isäni kun isäni masentui lopulta, hän lähtikin täältä lopullisesti. Edelleenkin kiusaaja syytti vain isääni ja että hän teki tuon teon, ei äidillekään tullut mieleen se, että kenen kanssa isäni oikein vietti elämänsä 35 vuotta ja oliko isäni siihen tyytyväinen. Tuon teon mukaan hän ei ollut, vaan kärsi kovasti. Mitätöinti ja sosiaalinen kiusaaminen niiden kaikissa muodoissaan. Ehkä äitini pyrki kasvattamaan isästäni ja minustakin samanlaista kuin hänen siskonsa mies ja lapsi olivat. Siellä kaikki olivat äidin siskon tossun alla täydellisesti, eivät uskaltaneet varmasti nousta missään häntä vastaan, sellainen saattaisi aiheuttaa että alistuneet, löydettyään itselleen sopivat kohteet, alkaisivatkin tehdä samaa kuin mitä heidän oman perheen 'hallitsija' heille tekee. Jonnekin se alistamisen aiheuttama paine täytyy purkaa, jos sitä ei uskalla antaa takaisin sinne mistä se tuli, voi syyttömät kohta kärsiä...

Pääsyy siis on tunteet. jos olisin ollut samanlainen kuin äitini olisin vähät välittänyt vanhemmistani ja lähtenyt omalle tielleni. Se että näkee vanhempiensa elävän huonoissa oloissa ja minä kykenisin heitä auttamaan sai minutkin päättämään että lähden sitten kun heillä olisi asiat edes kohtalaisesti. Isäni pyrki, äitini esti, sitä se oli koko ajan. Äitini olisi pitänyt kannustaa isääni, eikä olla aina vastaan. Isäni olisi ollut menossa autokouluunkin, mutta äidin sanomiset siihenkin vastaan saivat isäni luopumaan siitä. Tuo olisi ollut ensimmäinen askel kohti parempaa, kaikkien kannalta. Jos vanhemmilla olisi auto, minua ei enää tarvittaisi, auto olisi elinehto jos aikoo asua maalla jossa ruokakauppaankin on matkaa 30km. Tuossa iski minulle 27 vuoden p.skanakki, minulla oli auto. isälläni olisi pitänyt olla työnkin takia auto, työpaikat olivat aina vähintään sen 30 km matkan päässä. Se jäi minun vastuulle että isänikin pääsee hankkimaan. Isän työkaverit sanoivat isälle että sinun pitäisi ajaa ajokortti ja ostaa oma auto, isä olisi kyllä noin tehnytkin, ellei kotona vaimo olisi ollut häntä asiassa vastaan. Äiti oli juuri niin päinvastainen kuin pitäisi ihmisen oikeasti olla, äiti oli mitätöivä, estelevä ja masentaja. Äiti oli tuota kaikkea em. aidosti, eikä se ollut mitään muodollisista asioiden vastustusta, vaan se tuli niin passiivisuuden höystämänä ja suosikkien tukemana, että se vaikutti päätökseen. Heillä kuin näytti olevan tarkoitus tuhota isäni. Huomasin saman kun asuin äitini kanssa, hän vastusti asioita passiivisesti, ei saattanut sanallisesti sanoa mitään, mutta osoitti teoillaan ja käyttäytymisellään ettei jotain hyväksynyt. Tuo on paljon painavampaa ja syvempää toimintaa kuin normaalisti. Jos asioista keskusteltaisiin, silloin toisella olisi mahdollisuus puhua järkeä ja saadakin toinen asiaan mukaan, mutta jos toinen lähtee aina pois silloin tilanteesta tai sulkee korvansa, ei ole kuulevinaan ja sulkee suunsa eikä puhu sanaakaan, alkaa mykkäkoulun ja tuhahtelee korkeintaan, on se paljon vakavampi muoto vastustamisesta ja kiusaamisesta.

Äiti provosoi riidan ja tavallaan pääsi sitä kautta isäni niskaan kiinni, mikä sinulla on, äitini sanoi aina isälle. Koska isä suuttui, äiti sai hänet tuntemaan syyllisyyttä ja häpeääkin suuttumisesta, vaikka suuttuminen on täysin tervettä. Narsisti itse ei koskaan suuttunut. Jos ei tunne perhettään kohtaan mitään, niin ei varmaan suutukaan. Suuttuminen kai lähtee tunteista. Syyllisyyttä ja häpeää tunteva, vaikka aiheettomastikin, on helppoa alistaa. Se on varmasti sama keino millä äitini siskon perhe pääsi serkkuani alistamaan. Kun serkkuni käytti alkoholia runsaasti, hän tunsi itsensä syylliseksi, hänen vanhempansa haukkuivat ja mollasivat hänet siitä, serkku häpesi ja alistui yhä enemmän, sellaista syyllistä oli varmaan helppoa alistaa aina vain enemmän. Mutta hoitoon eivät halunneet häntä, vaan salasivat juomisen. Se on hyvin masentavaa touhua. Vanhemmat eivät olekaan tukena lapsensa ongelmien ratkaisemisessa. hyöty osataan kyllä ottaa kaikki irti.

En osaa sanoa mistä äitini avuttomuus johtuu, hän jäi elämässä niihin olosuhteisiin mitkä vallitsivat, eikä äidissä näkynyt mitään pyrkimystä parantaa koskaan mitään asiaa. Kehittyminen puuttui kokonaan. Äidillä ei ollut mitään sellaista syytä, joka olisi pakottanut hänet niihin oloihin, toisin kuin minulla oli hän, siis äitini. Kuitenkin hän oli olevinaan jotain hienoa. Se on jotain suureellista kuvittelua ja varmasti se alkoi muodostua todellisuudeksi äidille. Jos asuu huonoissa oloissa mutta kuvittelee asuvansa hienossa talossa ja omien aivojen manipulointi jatkuu vuosikymmenten ajan, se menee lopulta todellisuutena itselle. Äiti ei nähnyt hyvää kokonaisvaltaisena että sen hyvän pitäisi olla tasaisesti levittäytynyt, vaikka laimeampana, eikä niin että suussa maistuu sokeri mutta asut kuitenkin kaatopaikalla. Hän luuli että se makea suussa korvaa kokonaan sen kaatopaikka asumisen. Tai ehkä ei osannut ajatella mitään tuollaista, vaan elämä on mitä on, kohtalo määrää kaiken, eikä millekään ihminen voi mitään. Se saattoi olla äidiltä jotakin alkeellista uskoa johonkin johdatukseen tai etukäteen kirjoitettuun elämänkohtaloon johon ihmisellä itsellään ei olisi osuutta. Siksi äidillä oli aina huonot tuuri tai kohtalo jota hän syytti. Ei koskaan syyttänyt itseään siitä ettei ottanut mitään asiaa tosissaan ja ryhtynyt tekemään jotain, vaan aina syyllinen oli kohtalo tai huono onni. Huomasin monessa muussakin tapauksessa että selvästi oli täysin kuviteltua asiaa joka ei voinut olla totta. Mutta äiti kertoi sen aivan kuin se olisi täysin totta, hän itse uskoi kaikkeen mitä omasta suustansa päästi. Valehteli itselleen ja huijasi myös itseään. Ehkä hätä ja pelko väärässä olemisessa ja sitä kautta oman arvonsa menetyksestä teki sen että hän piti vain lujasti valheistaan kiinni. Nimenomaan aasinsillat olivat äidin jutuissa olennainen osa juttua, hän yhdisteli asioita ja merkityksiä ja tapahtumia asioiden välillä joissa sitä ei lainkaan ollut. Sattumalta jos joku tapahtui hän katsoi sen olevan jonkun ansiota. Esimerkkinä tästä: tänne syrjäkylälle tuli katuvalot. Äidin siskon perhe alkoi puhumaan ja ylistämään kuinka äidin siskon ansiota olisi ollut että kaupunki asensi valopylväät ja niihin valot kilometrien matkalle kylätielle ja läheiselle isommalle tielle. He rakensivat tuohon asiaan aasinsillan. Juttu ei todellakaan ollut mahdollista, mutta äitini uskoi tuon täysin ja alkoi myös ylistää siskoaan. Kenenkään yksittäisen tavallisen ihmisen käskystä eivät varmasti ryhdy asentelemaan kalliita valoja teiden varsille. Aasinsiltoja on helppo rakentaa ja tietämättömät, kuten äitini oli, uskovat ne täysin. Siitä tuli äidille jonkinlainen arvonkorotus itselleen koska juuri hänen siskonsa on ne valot saanut aikaan. Noin se jotenkin menee noilla, sitten äitikin on ylpeätä vaikkakin aivan aiheetta. Narsisti rakentavat varmasti aasinsiltoja ollakseen aina parempia kuin muut. Noin on helppoa hankkia kunniaa. Äitini oli hyvä kannattaja heidän ideologialleen, riittävän tyhmä siihen että uskoi aina kaiken mitä he sanovat. Äiti alkoi aina ylistämään samaan kuoroon.

Perusasiat pitäisi olla kunnossa, niitä voisi sanoa uhrienkin osalla tärkeiksi, keskity tavallisiin perusasioihin, sieltä se parempi lähtee, ei hienostelusta. Meilläkin olivat perheessä perusasiat täysin hoitamatta sen jälkeen on turha tavoitella mitään jos perusasiat ovat pielessä. Äidin olisi pitänyt olla omalta osaltaan tekemässä ja varmistamassa että perusasiat ovat kunnossa, sen jälkeen voi vaikka vaatiakin lapsiltaankin jotain. Mutta meilläkin kaikki perusasiat perheessä olivat huonosti ja hoitamatta, mutta lapsilta olisi kuitenkin vaadittu ja odotettu mahdottomia tekoja. Lasten menestymistä ja sitä kautta äidille kunniaa, sitä ei äidillekään tullut ja hyvä niin, koska äiti itse ei osallistunut kuinkaan perheen perusasioiden hoitamiseen kuntoon. Kunnia äidille kyllä kelpaisi jos joku saisi jotain aikaan. Kaikki olisi jätetty vain pelkästään lapsen vastuulle ja hankittavaksi ilman mitään tukevaa pohjaa josta ponnistaa. Vasta kun pääsin narsistisesta äidistä eroon, aloin minäkin jotenkin pärjätä, ja sillä että olen lähtöisin tuollaisesta epävakaasta tyhjästä perheestä, joka ei paljoa henkisesti avustanut, olen käynyt sitä läpi ja siitäkin on ollut monessa mielessä minulle hyötyä. En kuvittele turhia tai liikoja. Mutta ymmärrän että myös vanhemmilla on vastuu luoda lapsilleen vakaat olot, jos he sen tekevät ja lapsi ei pärjää, voi lapsella olla jokin ongelma, mutta jos olot ovat olleet hyvin epävakaat kuten minullakin oli, minä toimin vain kuten ne olot ovat minut pakottaneet toimimaan ja selviytymään, minusta ei ole siinä mielessä mitään vikaa, vaikka en silloin kovin hyvin pärjännytkään. Ne kaikki ovat muokanneet minua. Oli vain keinoja suojella itseään, niihin menee energiaa ja tietysti oli toivottomuutta ja masennusta minullakin varmasti ja kaikkea mahdollista mutta ne piti vain itse hoitaa, Vanhemmissa, varsinkin äidissä, oli jokin hyvin paha ongelma, jota hän ei itse kyllä nähnyt.

Äitini pärjäsi koska häntä autettiin niin paljon, mutta hänellä itsellään oli se käsitys että hän hoitaa ja auttaa meitä, koska on minunkin äiti. Äitinä oleminenkin vaatii tekoja, ei vain pelkästään sitä olotilaa että on äiti. Äiti ei nähnyt lainkaan perusasioita ja että minäkin hoidan niitä hänen puolestaan, mutta en tee mitään hänen mielestään, koska hän ei näe lainkaan mitään asioita mitä pitäisi hoitaa. Niitä täytyy jatkuvasti hoitaa ettei pahoja yllätyksiä tulisi. Jos ryhtyy hoitamaan toisen edestä asioita joihin sen toisenkin pitäisi osallistua saa itselleen ison ylimääräisen vastuun jota ei kuuluisi. Äiti ei ollut henkisesti aikuinen joka tarttuisi ongelmaan kiinni vaan hän oli kuin lapsi, ongelmat menivät ohi hänen huomaamattaan ja minun aikuisena tuli huolehtia että asiat hoidetaan. Se on rasittavaa ja henkisesti todella raskasta työtä. Omat elämän asiat jäävät sivuasioiksi. Aina on kuin sama potilas jota täytyy kiireisesti hoitaa. Äiti tietysti koska itsellä on ollut perhe, eikä mitään tavoitteita, pystyy elämään noin vaikka kuinka kauan mutta hän ei ymmärtänyt että minunkin pitäisi päästä elämään, minullakin oli normaaleja tavoitteita, eikä koko elämä hänen kanssaan ollut sitä mitä minä itse tavoittelin. Silloin kun äiti sai mitä itse halusi, se riitti, mitä muut olisivat halunneet ei merkinnyt mitään, niitä hän vastusti ja kielsi. Jos minä suunnittelin jotakin ja sanoin asioita mitä siihen kuuluu mitä pitää tehdä, hän olisi kieltänyt joka toisen asian, silloin se oli hänestä oikein ja tasapuolinen. Jos asiassa olisi 10 tehtävää, jotka piti tehdä ennekuin kyseinen asia olisi valmis äiti olisi kieltänyt niistä 5, hänen mielestään se oli ok. Asialla ei ollut merkitystä mikä se oli. Jos olisin sanonut että ovi täytyy tehdä, niin hän olisi kieltänyt seuraavan asian, ikkunan. Mistä tuollainen negatiivisyys voi johtua? Hän käsitti että hänen tehtävänsä on aina kieltää asioita ja tasapaino olisi siinä, että yhtä paljon hän kieltää kuin toinen niitä sanoo että täytyy tehdä. Onko tuollainen ihminen aivan täydellinen pönttö vai mikä ihmisestä tuollaisen tekee?

Niin kauan minullakin meni tosi huonosti kun asuin äitini kanssa ja jälkeenpäin vasta tajusin että äitini oli se joka tuon aiheutti. Totta kai, silloin aiemmin piti sukulaisille ja muille esittää että minäkin olen tyytyväinen vaikka ei ole mitään, pelkästään äidistä säteilevä ihmevoima tekee meidät onnellisiksi vaikka olisimme kuinka huonossa oloissa tahansa. Se olisi ollut valtava loukkaus äitiä kohtaan jos olisi jostakin sanonut ja apinalauma olisi kohta kimpussa. Narsistiselle äidille merkitsee e että hän on vallassa ja muut alistuvat. Äidillä piti olla perheessä valta ja muille riittää se että hän on meidän äitimme. Vaikka oli kouluja käymätön ja tietämätön niin sairaus tai häiriö teki hänestä omasta mielestään hallitsijan.

Äitini sai aikaseksi sen etten minäkään hänen takiaan pysty nostamaan kovin korkealle koko hänen puolen sukuaan. Tyhmyys äidille ei tullut isästäni tai minusta, vaan äidin omasta suvusta, jos se perintönä oli hänelle tullut. Perheessä vaatisi olla yhteistyötä, ei pelkästään että yksi tekee ja muut makoilee ja odottaa sen yhden tuovan saavutuksia heille. Ihmisellä pitäisi olla sen verran älyä, että näkee milloin hänen tulee olla samaa mieltä muun perheen kanssa. Jos sen takia perhe voi huonosti ettei vanhempi voi tehdä toisten kanssa mitään, ja kieltää kieltämisen ilosta, hän on silloin sairas ja itsekäs. Kunnian hankkiminen on pelkkää aineetonta ja tyhjää p.askaa, se että asiat ovat aidosti paremmin merkitsee enemmän. En tiedä kuuluuko se narsismiin juurikin että kun narsisti saa vitsejä kertomalla uhrinsa hymyilemään hän luulee että kaikki uhrilla olisi hyvin, kaikki huono olisi poispyyhitty. Kun narsisti on tuottanut uhrilleen ongelmia, hän luulee että vitsikirjasta vitsejä lukemalla uhri muuttuu taas onnelliseksi. Jos lapsi erehtyy nauramaan vitsille niin että narsisti näkee sen, se tarkoittaa narsistille että lapsella onkin ollut onnellinen elämä vailla mitään ongelmia, siksi lopetin kokonaan hymyilemisenkin äidilleni, ettei hän luulisi että nyt minun elämäni muuttuikin onnelliseksi, vaikkei mitään muutosta parempaan ole tapahtunut. Hän seurasi ja vahti nimittäin koko ajan toisen ilmeitä. Oli kuin vahtikoira, reagoi heti kaikkeen jos joku vähän liikahti. Se oli mitätöintiä pahimmillaan.

Narsisti yrittää tehdä toisesta täydellistä avustajaa ja siksi hän näkee jos autat häntä siinäkin avussa jonkin puutteen, joka pitää mainita, hyvät asiat jäävät piiloon kokonaan. On kuin pikkulapsi joka näkee asiat mustavalkoisena. Mitä enemmän minäkin äitiäni autoin, sitä huonommaksi ja epäonnistuneemmaksi tunsin itseni. Narsistin taustakuoro yhtyy siihen kuoroon joka huutaa pienistäkin epäkohdista, äiti oli siihen tyytyväinen koska se antoi hänelle valtaa minuun apinalauman avustuksella. Jos jää yksin narsistin kanssa kannattaa lähteä välittömästi, ja jos huomaa että joku toinen on loukussa, kannattaa ottaa kantaa asiaan, eikä vain ajatella että "elämä on" tyyliin. Narsistille on suuri etu että uhrilla ei ole ulkopuolisia kavereita vaan paras tilanne narsistille on silloin kun uhri on hänen hyvyydellä kouluttamansa apinalaumansa ympäröimänä. Toinen juttu on perheen sisäinen katkeruus, joka voi aiheuttaa että narsistin uhri jää yksin koska toiset perheessä luulevat uhrin vain hyötyvän ja saavan narsistilta aina vain jotain hyvää. Minunkin kohdalla se oli illuusio koska minä tein ne kohennukset asioihin jotka sitten näkyivät, mutta toiset luulevat helposti tietämättömyyttään että nyt se taas sai jotain. Kukaan ei auttanut tikullakaan minua, vaikka äiti oli meidän kaikkien yhteinen ihminen. Toisaalta sen ymmärtää että äitini luona käydään kahvilla mutta ei haluta enempää asioita tietää, koska onhan hänellä aina henkilökohtainen avustaja, ja narsisti on hankala, jätetään se sille joka siellä asuu. Tunsin todellakin riittämättömyyttä silloin kun mikään asia ei lähtenyt etenemään minun elämäni kohdallani kuten muilla. Ymmärsin viimein että narsisti oli kuin ketjussa oleva raskas rautapallo kiinni minun nilkassani ja se esti minua ja teki liikkumisen vaikeaksi. Äiti itse tietysti oli tyytyväinen jos kaikki luulivat että hän oli saanut aikaan ja antanut kaiken, siinä tuli aiheetta kunniaa hänelle. Hän itsekin uskoi sen, vaikka omin silloin näki asiat, mutta kun muut sanovat muuta, niin asian täytyy olla silloin niin.

Narsismi ei todellakaan riipu ihmisen sivistystasosta tai koulutuksesta. Äidilläkin se näkyi että kaikki asiat olivat hänelle leikkimistä. Hän kyllä mahtaili, mutta oikeasti kun asioita tuli, hän olikin arkajalka, joka pakenikin vastuuta. Äidille vallanpitäminen oli sellaista leikkiä että kuningatar käskee ja muut palvelevat, kyseenalaistamatta koskaan häntä mistään, asiat vain ovat niin kuin kuningatar määrää ne olemaan. Kaikki on silloin oikein. Äiti halusi valtaa ja mutta tyhmä kun oli, ei ymmärtänyt että sen mukana tulee oikeasti myös vastuu asioista ja pitää tietää mihin ne asiat johtavat, jos tekee tai jättää tekemättä. Tuo oli juuri totaalisen kehittymättömän ihmisen merkki, äiti katsoi että hän vain komentaisi eikä komennoille tai estämisille olisi mitään perusteita. Niinhän elokuvissakin kuningattaret tekevät, he käskevät. Niistä se oppi noille tulee, he katsovat elokuvia ja kuvittelevat itse sitten olevansa kuningattaria. Elokuvissa asiat ovat järjestetty etukäteen käsikirjoituksen mukaan, oikeassa elämässä teot ja päätökset johtavatkin oikeasti johonkin, joko huonoon tai hyvään. Siksi kun tuollainen hirviö kuten äitini oli, pääsee asioista päättämään, tulee kammottavaa jälkeä. Tuollaisella kuten äitini, ei pitäisi olla valtaa mihinkään ja lapset pitäisi tuollaiselta ottaa tietyn ikäisenä pois ja sijoittaa parempiin koteihin. Ikävä kyllä kaikki se pysyy niin visusti piilossa, ulospäin perheestä äiti oli niin aurinkoinen mutta kotona oli ankeammat olot kuin missään. Kaikki ovat äidin mielestä tyytyväisiä eikä kukaan valita. Yksi sairas ihminen sääteli koko perheen oloja ja henkistä tilaa ja pilasi kaiken itsekkyydellään, tuossa onnistuu vain jos on aidosti sairas ja äiti oli aidosti sairas. Elokuvissa ei käy niin kuin meillä. Tarpeeksi huonoa kun on, ei lapsetkaan enää valita, koska lapsi ei osaa hahmottaa mikä on pielessä, eikä lapsella ole tietoa tai sanoja sellaisista asioista kuin hyvinvointi, itsekkyys, narsismi tai vastuu. Lapsi ei osaa hahmottaa isoja asioita vaan äidin tehtävä olisi hahmottaa ne. Äiti luuli että jos hän estää meitä tekemästä, ei mitään tapahdu, hän ei ymmärtänyt sitä että se estäminen oli myöskin teko ja se tyyppiä paha teko ja sekin johtaa aina johonkin.

Narsistin hoviväki tai apinalama ympärillä mahdollistaa sen että narsisti pysyy vallassa, näin oli meilläkin. Narsisti pitäisi eristää tukijoistaan, kun häneltä puuttuvat ne ulkopuoliset ihmiset jotka eivät tuomitse häntä, vaan lahjuksilla ostettuina kehuvat narsistia, narsisti ei ole mitään. Lahjukset voivat olla pieniä, vaikka juurikin kaikenlainen työntekeminen ilmaiseksi, leivonnaisten leipominen ja jakaminen, noillakin narsisti saa muilta kehuja jotka narsisti käsittää todistavan hänen hyvyyttään kokonaisvaltaisesti. Niitä ei välttämättä edes tajua lahjuksiksi, mutta sellaisilla äitikin osti ihmisiä ympärillään puolelleen jotka sitten antoivat äidille oikeutuksen olla kodin ilkeä ja paha henki, itse luullen olevansa jokin sadun hyvä haltija. Se paljastaa jos henkilöllä on kotona omat asiat päin p.rsettä mutta silti hän joutaa muille jatkuvasti ilmaiseen työhön, lahjoittelemaan kakkuja ja pullia, silloin on jokin vialla. Varsinkin jos henkilöllä on kotona muitakin ihmisiä, silloin hän ei ole omaa perhettään lainkaan, vaikka oikeasti hänellä on perhe. Hän elää kokonaan muille. Tuollaisen kuten äitini oli täytyy olla päästään vialla koska hän näkee asiat nurinperin ja hän etsimällä etsii todella huonoista asioista jonkin "omasta mielestään hyvän" asian, joka ei oikeasti riitä mihinkään ja asioilla ei ole sen jälkeen mitään mahdollisuutta onnistua.
Hubertuss
Viestit: 6
Liittynyt: 24 Loka 2022, 21:10

Re: Pohdiskelua

Viesti Kirjoittaja Hubertuss »

Minäkin katsoin liian kauan ja ihmettelin miten äitini voi olla tuollainen ihminen ja voiko joku olla todellisuudessa tuollainen vai tuleeko hänelle itselleen se todettua kantapään kautta. Se tuntuu epäuskottavalle kun yksi läheinen toimii kuten äitini eikä hän tee sitä tarkoituksella, vaan hän on sairas, joka tekee kaiken kuin se olisi hänelle normaalia. Hän ei ota mistään asioista selvää, ei kiinnosta oppia mitään, vaan hän kuuntelee mitä kuulopuheet kertovat ja toimii niiden mukaan. Kaikki asiat joita muut kertovat muuttuvat äidille uhkiksi, kun joku tuntematon jossain on jättänyt lainansa maksamatta ja pankki vie talon, se tapahtuu meillekin...kaikki asiat ovat muiden asioita, joita äiti otti kuin ne olisivat meidän omia asioita. Sisältä täysin tyhjä ihminen, joka kerää toisten elämästä asiat itselleen ja elää niiden mukaisesti. Samanaikaisesti arka ja vallassa oleva, nuo tilat vaihtelivat sen mukaan mikä tilanne oli. Kun oli kotona, eikä mikään asia uhannut, hän oli vallassa oleva, jos jokin asia tulikin, hän oli arka ja välttelevä eikä halunnut edes muiden mukana yhdessä ryhtyä asiaan. Kun tilanne oli ohi muiden toimesta, hänestä tuli taas hallitsija. Äiti pelkäsi vastuuta ja sen mukana tulevaa mahdollista epäonnistumista, hän eli asioita mielikuvituksissaan ja onnistui siellä, mutta ei oikeassa elämässä laittanut tikkuakaan ristiin asioiden hyväksi. Pelkäsi vain itsensä puolesta. Tuosta tuli hänelle kuin kaksi persoonaa olisi samassa, toinen kuvitteellinen persoona, onnistuja ja toinen persoona joka oli oikeassa elämässä täysi luuseri, joka ei tee mitään minkään asian eteen. Antoi vain kaikkien asioiden olla. Lopulta varmaan äidillä tuo luuseri persoona hautautui tuon kuvitteellisen onnistujan alle, eikä hän enää välittänyt mistään mitään, eikä edes noteerannut mitenkään asioille jotka hänelle kuuluisivat, ne asiat kaatuivat toisen niskaan ja toisen huolehdittavaksi. Kaikki asiat hänellä vain onnistuivat kuvitteellisesti. Se on raskasta olla tuollaisen kanssa. Itse olen sellainen joka ajattelen normaalilla tavalla, mutta jouduin elämään kuin ajattelisin asioista epänormaalisti kuten äitini. Epäilin ensin itseäni, mutta ei se ollutkaan niin. Eli narsistin elämä on myös uhrin elämä, vaikka uhri olisi kuinka järkevä tahansa, hän joutuu elämään kuin itse olisi se sairas, se on todella raskasta. Kaikki näkyy ulospäin tuollaisena. Vahvat tunnesiteet estävät taas uhria hylkäämästä narsistia, kuten minuakin teki äitini tapauksessa.

En tiedä miksi ne asiat äidilläkin on alun perin mennyt tuollaiseksi, veikkaan lapsuuden osuutta sekä osaksi myös täydellistä kouluttautumattomuutta. Ajatelkaa tänä päivänä lasta jonka opinnot jäisivät peruskoulun ala-asteen muutamaan luokkaan, ja hänen pitäisi sitten niillä tiedoilla pärjätä elämässä. Lasten tekemiseen kun ei hirveästi älyä tarvitse, niitä kyllä tulee varmasti. Kun on vielä luonnevika ja sairas itsekkyys, joka estää hyväksymästä sen että oma perhe tietäisi jotain, on se paha keitos. Äiti oli niin pahasti sairas että vaikka hän varmasti kärsi itsekin huonoista oloista hän ei voinut siitäkään huolimatta olla meidän muiden kanssa yhteistyössä. Me kaikki perheessä kärsimme, narsistia myöten, mutta narsisti oli vain aikeissa hukuttaa kaikki hänen itsensä mukana, siksi epäilen äidistä ettei pelkkä persoonallisuushäiriö riitä kuvaamaan hänen toimintaansa, vaan siihen ehkä liittyy jotain vielä pahempaa. Kuvitelmat äidillä olivat varmaan vahvasti mukana, ei elänyt lainkaan todellisuudessa vaan oman sairaan mielensä aikaansaamassa fiktiossa. Äidille oli hänen oma menneisyytensä oli tärkeämpää kuin omien lastensa tai perheensä tulevaisuus, kuten taisin sanokin jo aiemminkin. Meidän kaikkien olisi vain pitänyt olla ja kuunnella äidin satuja hänen kotipaikastaan ja hänen vaelluksestaan pakolaisena. Niistäkään tarinoista ei tiedä mikä on totta ja mikä keksittyä. Elämä oli täyttä farssia alusta loppuun hänen kanssaan. Minä näen äidin oman elämäni kannalta kammottavana piruna jonka tehtävänä oli vain olla minulle esteenä ja kiusana täällä. Jospa hän joutui sinne minne pirujen kuuluukin mennä...toivottavasti.

Minulla on myös yksi vahva tunne siitä että äitini kosti jotakin isälleni eikä hän välittänyt siitä että koko perhe sai sen koston tuntea. Siksi hän syytti isääni että isäni syytä kaikki ettei meillä ole mitään. Luulen että isäni on jotenkin loukannut äitiäni ja äitini halusi sanoa teollaan lapsilleen että nyt rankaisen teitä kaikkia ja se on isäni syytä, koska hän loukkasi minua. Vähän kuin armeijassa että yhden teko ja koko komppania saa siitä rangaistuksen. Syy oli oikeasti siinä välissä, siis äidissä, eikä isässä. Ehkä tuollaisella kuin äitini oli ei ollut muita tapoja selvittää välejään jonkun kanssa kuin rankaisemalla kaikkia läsnäolevia ja manipuloida että syy kaikkeen olisi sitten isässä. Jos isä oli loukannut äitiä, äiti kosti koko perheelle ja siihen syy oli isässä ei äidissä, siis äidin mielestä. Oikeasti tuolloin syy oli kostajassa eli äidissä, hänen olisi pitänyt pystyä selvittämään välinsä isäni kanssa ilman että kaikki kärsivät siitä. Tuo edellinen on vain spekulaatiotani, mutta luulen että se on melko lähellä sitä miten kaikki tapahtui.

Äiti ei osannut muuta kuin hakea sääliä itselleen, valittaa ulkopuolisille. Kun isäni kuoli ja meillä kävi isäni kuoleman jälkeen paikallisia ihmisiä kylässä äitini muisti sanoa että kävi onnettomuus ja huono tuuri ja nyt asiat ovat huonosti. Vieraat luulivat, samoin kuin minäkin joskus aiemmin että äitini olisi pudonnut johonkin "kuoppaan" elämässä. He eivät arvanneet että tuo ihminen oli koko elämänsä ollut kuopassa tai ojan pohjalla eikä isäni kuolema sitä aiheuttanut. Äitini sai heiltä tarvitsemaansa sääliä ja minua katsottiin että miksi en auta äitiäni. Vaikka autoin häntä minkä pystyin sain aina p.skaa niskaan. Äitini piti siitä kyllä huolen. Hänelle vain sattui taas "onnettomuus" ja hän joutui nyt sen johdosta kärsimään eikä kukaan auta häntä. Kukaan vieraista ei tiennyt että hän oli jättänyt kaikki oman onnensa nojaan ja siksi rypi itsesäälissä. Meitä muita hän ei kyllä säälinyt, itseään vain. Kaikki huono kohdistui hänen puheissaan vain häneen itseensä, vaikka hänen lapsensakin olivat kokeneet saman kuin hän ja eläneet samassa. Mitätöinti oli käsin kosketeltavaa.

Jos joku elää tällä hetkellä vastaavassa tilanteessa, ei ole mitään toivoa paremmasta, ei koskaan tulekaan, jos sairasta ei saa hoitoon. Parempi lähteä ja katkoa kaikki siteet, pärjäät paljon paremmin ilman narsistia kuin narsistin kanssa. Narsisti on sinulle painolasti. Ainoa joka teitä vetää kiinni narsistiin on tunne, se tunne joka kohdistuu narsistiin, kannattaa hävittää kokonaan ja huolehtia vain itsestä. Varsinkin jos narsistilla on vaikeuksia eikä halua ryhtyä yhteistyöhön minkään asian kohentamisessa vaikka asiat sitä huutavat kannattaa lähteä. Silloin hän on vailla kaveria omaan kurjuuteensa joka ottaisi vastuun kaikesta, minullekin lankesi perheen lapsena vastuu perheen oloista, vaikka se olisi kuulunut kokonaan vanhemmille. Äiti oli luuseri ja nolla joka kyllä otti mutta ei antaisi itse mitään. Hänelle pitää olla juuri sitä mitä hän haluaa mutta hän antaa myös toiselle sitä mitä itse haluaa, ei sitä mitä toinen tarvitsee, kaikki uhrillakin on siis narsistin elämää. Jos äiti ei jotain halunnut ei hän antanut periksi vaikka siitä tulisi millainen epäkohta tahansa. Äidin myötä minullekin tuli ja koko perheelle status että olemme roskasakkia joka ei tee elinoloilleen mitään. Äidin piti päästä valittamaan se oli hänen elämänsä päätehtävä, jos kaikki olisi ollut hyvin ei äiti olisi pärjännyt koska sitten olisi pitänyt ruveta oikeasti tekemään, aina pitää olla jokin jonka takia ei ole pystynyt tekemään mitään. Minunkin olisi pitänyt antaa hänelle asiat kuin tarjottimella tarjoamalla kaikki olisi valmiina.

Olisi pitänyt olla valtava esirippu jonka takana olisi pitänyt salassa rakentaa uusi talo ja sitten kun se olisi valmis, vetää esirippu pois ja lahjoittaa äidille se talo valmiina. Lahjana siitä, että olin saanut syntyä hänen perheeseensä ja asua lapsuuteni ja nuoruuteni asuinkelvottomassa kodissa täydellisessä kurjuudessa. Äidin ei tietenkään olisi tarvinnut osallistua mihinkään siinä asiassa, kaikki vastuu jäisi minulle maksamisesta lähtien. Äidin mielestä minun olisi kuulunut maksaa hänelle palkkio äitinä olemisesta ja se palkkio olisi että tekisin kaiken sen hänelle, jota hän itse ei ole viitsinyt tehdä elämänsä aikana. Äiti tietysti vain omistaisi ja hallitsisi. Maksatus elämästä. Noin olisi pitänyt toimia, että äiti olisi ollut tyytyväinen. Ei kuningattaret itse mihinkään osallistu, he vain ottaisivat lapsiltaan valmiita lahjoja vastaan ja hallitsevat alaisiaan. Siksi kannattaa lähteä ja perustaa kokonaan oma elämä ja katkoa kaikki siteet narsistiin, narsisti vaatii kohtuuttomia, jos et pysty hänen toiveitaan täyttämään olet hänestä huono ja mitätön. Siksi äitiäkin olisi kovasti kiinnostanut ryhtyä äidiksi ja mummoksi sellaisille joilla on kaikki valmiiksi hankittuna, uusi talo ja hyvät olot, lapsenlapset (heidän ei ole tarvinnut omia vanhempiaan hoivata ja palvella eikä vanhemmista ole ollut heille riesaa, vaan päinvastoin, he ovat saaneet apua.) Äitikin olisi saanut siinä kaikki kerralla: uudet lapset ja lapsenlapset, hyvät elinolot ja kaikkea muuta hyvää. Sellaiset lapset äidillekin olisi kuulunut olla, vaihtamalla hän saisi ne itselleen ja äiti saisi tuntea ylpeyttä ja hyväksyntää muilta ja kuvitella että nämä ovat hänen oikeita lapsiaan. Paras asia minkä äiti teki elämässään meille oli että hän kuoli.

Äitikin sairaissa kuvitelmissaan luuli olevansa suuressa vastuussa minusta, en osannut edes hengittää jos hän ei olisi ollut apuna, tuon tyyppisiä tehtäviä ja vastuita hän oli omassa mielessään itselleen tehnyt. Itsestään selviä asioita jotka minä hoidin täysin itse, mutta sairas ihminen oli jotenkin niistä olevinaan vastuussa. Jos äiti vielä nyt eläisi hän olisi omasta mielestään vastuussa kaikista Ukrainan ihmisistä, vaikka ei tekisin yhtään mitään heidän eteensä, ei edes lahjoittasi yhtä euroa heidän auttamiseksi, tai muuten auttaisi heitä. Noin se äidin sairas mieli loi aina itselleen "suuria" vastuita sellaisista asioista, joihin hänellä ei ollut pientäkään osuutta. Mutta itse hän tunsi tekevänsä tärkeätä työtä, vaikka siitä ei ollut kenellekään mitään apua, vaan päinvastoin iso haitta, kun ihminen ei tee oikeasti mitään ja muiden täytyy kantaa hänen elämästään vastuu. Äiti oli tuossakin henkiseltä tasoltaan kuin 5-vuotias. Itse hän ei huomannut ettei hänen tarvitse tehdä oikeasti mitään. Aasinsiltoja rakentelemalla asioiden välille joilla ei ole mitään yhteyttä toisiinsa hän oli kuitenkin vastuun murtama. Äiti eli väärässä paikassa ja väärien ihmisten kanssa ja sellaisten kuin minä isä, jotka tekevät asioita parantaakseen yhteistä elämää olisimme kuuluneet elää sellaisen ihmisen kanssa jotka ovat samanlaisia kuin me. Kaikki se taito ja tieto ja osaaminen joka meillä oli, meni äidin kanssa täysin hukkaan, aivan kuin pikkulapsi olisi ollut vallassa perheessä, siinä on kaikenlaista pikkukivaa syötävää mutta suurempia asioita eikä ongelmia ole lainkaan olemassa. Monet ihmiset olisivat olleet onnellisia jos heillä olisi meidän tiedot ja taidot omaavat ihmiset perheessään, äiti ei sietänyt että niitä oli meillä lainkaan, hän halusi että asiat olivat juuri sitä mitä hän haluaa ja sanoo, todellisuudesta välittämättä. Päivä on yö jos se ajaa hänen omia etujaan. Silloin äiti on aina oikeassa ja me muut väärässä. Siksi hän mitätöi kokonaan meidän osaamisemme, kaikki oli vain äidin ja sen ulkopuolisen apinalauman johon äiti tunsi kuuluvansa, tietämyksen varassa. Siksi mitään parempaa ei koskaan tullut koska äiti ei osannut mitään.

Narsisti ei suvainnut että toiset olisivat parempia tietämään mistään asioista enemmän kuin hän, hänen tuli olla paras joka asiassa. Koska äiti kerjäsi ulkopuolisilta itselleen hyväksyntää, oli varmasti se merkki siitä ettei hän tiennyt mitä hyväksyntä edes on, se olisi ollut juuri sitä että hän olisi hyväksynyt että mekin osaamme ja pystymme tekemään ja saamme tehdä. Hän itse oli hyväksyntää kerjäämässä muilta, mutta ei osannut vähääkään itse sitä antaa edes meille, omalle perheelleen. Me hyväksyimme kuitenkin hänet mikä oli virhe, ei olisi pitänyt hyväksyä, mutta silloin kun kaikki tapahtui ei kukaan ollut sanomassa että kyseinen henkilö on sairas ja mitätöi teidät. Ja me muut emme olleet tuollaisia äärimmäisen itsekkäitä narsisteja kuten äitini oli ja hyväksymme se että muutkin tietävät. Emme vain osanneet diagnosoida äitiä että jokin on hänessä pahasti vialla, vaan etsimme syytä itsestämme, noin varmaan moni muukin narsistin uhri toimii. Sairauden erottaa ilkeydestä siinä että sairas tekee "sairaat" asiat aivan kuin ne olisivat täysin luonnollisia, ei tunne mitään syyllisyyttä tai katumusta jälkikäteen, ilkeä ihminen tunnistaa ja tietää tehneensä väärin, se näkyy varmasti hänessä jollakin tapaa, vaikka käytöksessä.

Ehkä syy olikin siinä että jos äitini oli jäänyt kehityksessä 5-vuotiaaksi, tai sitä vieläkin nuoremmaksi, hän ei kyennyt vastuuseen eikä nähnyt että perhe elää huonosti, hänelle karkki on yhtä kuin hyvä elämä eli hän katsoo kuin putken läpi elämää kapealla näkymällä. Tietyn ikäinen lapsi on tyytyväinen kun saa karkin, muita huolia ei silloin ole. Ehkä äiti oli myös henkisesti tuollaisen lapsen tasolla ja näki että jokin sokeripulla tai herkku on kaikki mitä tarvitsee perheellä olla, ajattelu oli lapsenomainen eikä hän kyennyt näkemään isompaa kokonaisuutta ympärillään. Yksi asia hyvin, silloin kaikki asiat olivat hyvin. Eikä niitä asioitakaan saata olla kuin se yksi Siksi isäni tai minä ei onnistuttu tekemään mitään hänen kanssaan, koska hän näytti kuin olisi ollut aikuinen, mutta olikin päätöksentekoon kykenemätön pikkulapsen tasolla oleva henkisesti jälkeenjäänyt ihminen. Tuo voisikin selittää sen että hän matki siskoaan ja idealisoi ja piti idolinaan häntä. Henkisesti aikuinen ei tee noin vaan ymmärtää että asiat täytyy tehdä itse eikä toisia suoraan matkimalla, ja henkisesti kehittynyt alkaa luoda itse omaa elämäänsä tehdäkseen siitä omannäköisensä. Siksi äitiä piti ehkä auttaa jatkuvasti koska hän oli lapsi ja minä olin se aikuinen. Roolit vaihtuivat jossakin vaiheessa elämää. Isäni ei tuota varmaan edes koskaan ajatellut hän kamppaili äitini kanssa. Kun äiti oli lapsi henkiseltä tasoltaan, hän ehkä käytti myös julmuutta lapsen tapaisesti, lapsihan saattaa olla myös henkisesti hyvin julmakin toisille ja ajatella vain täysin omia etujaan, äiti oli juuri sellainen. Empatian kehitys oli jäänyt kokonaan pois. Ehkä Äiti ei vain "kypsynyt" elämänsä mukana vaan jäi kuin raakileeksi joka maistui todella kitkerälle.

Ehkä sekin oli lapsellisuutta että äitini kuvitteli että joku ihminen tulisi asumaan sellaiseen kotiin mikä meilläkin oli. Siinä kodissa ei näkynyt toivoakaan siitä että olisi mahdollisuuksia mihinkään parempaan, vaan kaikki oli pysähtynyt sille tasolle joka äidillä henkisesti oli. Perheen ainoa tapa saavuttaa jotain olisi mielistellä kaikkia ympärillä olevia ihmisiä kehujen toivossa, en tiedä kuinka moni ihminen tyytyisi elämässä vain siihen, tuskin kukaan. Tuokin oli kehittymättömyyden osoitus, se joka taloon tulisi äidille "miniäksi" ei välittäisi mistään mitään, pystyisi kantamaan häpeää ja alempiarvoisuutta ja palvelemaan muita kiitoksen toivossa. Äitini halusi että taloon tulisi hänelle kaveri, joka olisi samalla henkisellä tasolla kuin hän oli. Niitä vain on todella harvassa, tuskin yhtäkään ihmistä. Äiti oli siinä mielessä ainutkertainen tapaus. Äidillä itsellä tietysti se luulo että heitä tulisi jonoksi saakka, josta hän voisi sitten valita sopivimman uhrin itselleen. Äiti olisi silloin pitänyt saada menemään tutkimuksiin jossa selvitettäisiin hänen henkiset kykynsä millä kehitysasteella ne ovat ja onko omilla luuloilla minkäänlaista yhteyttä todellisuuden kanssa. Koska äiti saattoi puhua kuin olisi aikuinen, mutta se puhuttu asia olikin lapsenomaista valhetta, ei mitkään pelkät kysymykset olisivat hänen kehitystään paljastaneet vaan hän olisi puhunut ja luvannut kuin aikuinen, mutta olisi tehnyt asiat tai siis tekemättä jättänyt kuitenkin ne kuin lapsi.

Minua harmittaa kovasti tänä päivänä se että menetin elämäni kaikki ne asiat jotka muilla on vanhempieni hyväksi. Tiettyyn rajaan saakka voi auttaa mutta liian kauan ei kannata sitä tehdä. Minä pidän tavallaan kirouksena sitä että osasin tehdä koska jos en olisi osannut, ei olisi tarvinnut jäädä. Sellaista joka osaa, käytetään helposti hyväksi ja hänet mielellään sitoutetaan asioihin koska ne, joiden puolesta asioita tein, pystyivät elämään suht normaalia elämää. Aivan kuin heillä itsellään olisi kaikki ne taidot, jotka minulla oli. Kun autoin äitiäni, huomasin jälkeenpäin että hänelle jäi silloin aikaa auttaakin ulkopuolisia kiitospalkkion toivossa. Kun autoin narsistia olinkin osa häntä jonka kuuluu auttaa, eihän käsipari elä omaa elämäänsä, vaan se kuuluu kiinni siihen henkilöön, jonka käsipari se on. Kaikki oli minulle vahingollista symbioosia, minä olisin pystynyt elämään siellä ilman äitiäni milloin vain, mutta äitini oli täysin riippuvainen minun avustani. Äiti eli säälillä ja hän osasi olla surkea ja säälittävä vaikka autoin häntä. Vaikka toin aina hänelle kaikki ruokatavarat ja muut kotiin samalla kun tulin töistä, hän valitti ulkopuolisille että: "Hän ei pääse kaupalle" ja ulkopuoliset ihmiset luulivat ettei äidille toimiteta ruokaa tai muuta. Äiti oli täysihoidossa tuonkin asian suhteen, kaikki mitä hän pyysi toimitettiin hänelle, mutta hänen täytyi vielä kuitenkin heittää rapaa auttajansa päälle. Sitten hän oli tyytyväinen. Kannoin syyllisyyttä vuosikaudet siitä etten riittänyt, kunnes terapia avasi silmäni ja totesin että äitini olikin henkisesti pahasti sairas. Kun äidin tyttäret kaikki häipyivät kotoa jo aikaisessa vaiheessa, jäin minä uhriksi. Nyt ymmärrän ettei isällä eikä minulla olisikaan ollut mitään mahdollisuutta silloin kun elettiin äidin kanssa. Sairas on sairas, eikä sellaiselle mahda mitään ilman muiden apua. Harmi etten sitä kaivattua apua saanut mistään, vaan ennemminkin päinvastoin, syyllistettiin entistä enemmän. Kun äitini kuuli oman valituksensa tulevan kaikuna muilta, hän luuli että muutkin sen totesivat ja se asia oli totta hän ei ymmärtänyt että se oli hänen oman valituksensa toistoa muiden suulla. Kun äidin itsensä levittämä juoru kiersi takaisin hänen omaan korvaansa, hän luuli että silloin muutkin todistavat saman asian kuin hän itse.
Vastaa Viestiin