Mastermind and a puppet

Narsistit parisuhteessa/avioliitossa. Täällä voit keskustella kaikista parisuhteeseen, avioliittoon yms. liittyvistä asioista.

Valvojat: Karju, Notavictim

Alueen säännöt
Keskustelufoorumin ylläpitäjä (NUT ry.) ei ole vastuussa foorumin sisällöstä, vaan jokainen kirjoittaja vastaa oman viestinsä sisällöstä.

Asiaton tai loukkaava kirjoittelu keskustelupalstalla tai yksityisviestein ei ole sallittua. Mikäli joudut loukkaavan kirjoittelun kohteeksi tai huomaat sellaista, tee siitä ilmoitus valvojille.
Asiattomasta tai toisia loukkaavasta viestityksestä seuraa varoitus. Mikäli varoituksen jälkeen häiriköinti jatkuu, käyttäjä poistetaan keskustelufoorumista. Ylläpidolla on oikeus sulkea törkeästi käyttäytyvän kirjoittajan käyttäjätunnukset ilman varoitusta. Toisten kirjoittajien ala-arvoinen nimittely ja haukkuminen johtaa välittömästi käyttäjätunnuksen poistoon.

Yritysten, yhteisöjen sekä henkilöiden nimien mainitseminen kirjoituksissa on kiellettyä. Keskustelu käydään yleisellä tasolla, voidaan puhua ”esimiehestä, alaisesta tms” nimiä mainitsematta. Henkilöt ja organisaatiot eivät saa olla tunnistettavissa kirjoituksesta. Säännön rikkomisesta seuraa kirjoituksen poisto sekä varoitus.

Tekstin suora kopioiminen muista julkaisuista on kiellettyä. Viestit, joihin on kopioitu koko artikkeli tai pitkä lainaus, poistetaan.Linkit ja sitaatit ovat sallittuja. Toisilta sivustoilta löydettyjä tekstejä saa siteerata omassa tekstissä kohtuullisesti, kunhan mainitsee lähteen. Muistathan,että sanoituksia, runoja ym. suojaa tekijänoikeus, laista tarkemmin http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1961/19610404.
Keskustelujen linkittäminen toisille foorumeille ei ole suotavaa foorumin luonteen vuoksi.
Foorumin tekstejä ei saa kopioida tai käyttää opinnäytetyön, artikkelin tai muun julkaisun materiaalina ilman lupaa. Aineiston keruuta varten, ota yhteys ylläpitoon, sillä jokaiselta kirjoittajalta pitää saada suostumus erikseen.
Willow74
Viestit: 4
Liittynyt: 24 Tammi 2020, 09:25

Mastermind and a puppet

Viesti Kirjoittaja Willow74 »

... Oletteko koskaan miettineet sitä miten hyviä nämä elämämme narsistit ovat siinä mitä tekevät? Olen nyt itse käynyt kohta kaksi vuotta psykologilla, nuori nainen, joka varmasti ensimmäisestä kerrasta lähtien on järkyttynyt sydänjuuriaan myöten siitä mikä on minun todellisuuttani ja kuinka vaivattomasti puhun siitä. Pidin kulisseja yllä joka suuntaan pari vuosikymmentä ja nyt en enää jaksa/viitsi/halua. Minulla on kourallinen mahtavia ystäviä, osa heistä sellaisia, jotka kyllä ovat olleet kartalla siitä mitä meidän seinien sisällä tapahtuu, osalle tämä kaikki on tullut täydellisenä yllätyksenä, mieheni kun osaa olla "normaali" halutessaan. Myös se, että työnantajani ehdotti sitä, että menisin jollekin juttelemaan, avasi uuden kanavan, on helppoa puhua jollekin täysin objektiiviselle ihmiselle, joka ei tunne miestäni. Joten sen tärkeyttä tässä matkalla kohti uutta, ei voi aliarvioida.

Palatakseni aiheeseen, täytyy myöntää, että joskus jopa ihailen mieheni tekemää työtä, nyt kun ymmärrän ja osaan katsoa taaksepäin. Se miten hän aloitti minun, oman barbababansa, muovailemisen kun aloimme seurustelemaan parikymppisinä. Aloitti sillä, että on ok, että hän käy kavereineen baarissa, mutta minä en. Pian olin kahden alle 2-vuotiaan kanssa kotona, uudessa kylässä, hänen toiveestaan yhteensä yli viisi vuotta. Siitä saakka kun aloitin työt 18 vuotta sitten miesvoittoisessa tehtaassa, toimiston puolella (muiden naisten kanssa) olen saanut kuulla olevani huora. Ja nyt huom. täälläkin muut ovat varoitelleet siitä, että älkää antako narsistille aseita, ja tämä on todella tärkeää. Itse tein sen virheen heti alussa, että kerroin miehelle, että olin viettänyt villiä sinkkuelämää ja minulla oli ollut joitakin yhden illan juttuja. Tämä seuraa minua forever, hänen lempilauseitaan on: "kerran huora, aina huora". Ei sillä mitään väliä ole hänelle, että olin silloin 18-vuotias, enkä vastuussa kenellekään. Mutta mistäs minä olisin voinut silloin tietää, että siitä rehellisyydestä tulee ase?
Vietimme varsin mukavaa, rauhallista elämää pääsääntöisesti, reissassimme Suomen kohteita lasten kanssa kesäisin, istuimme iltaa ystäväpariskuntien ja heidän lastensa kanssa, mutta kaiken aikaa pinnan alla kyti. Ensimmäisen kerran minua lyötiin v.1999, tiedän tämän näin tarkasti koska löysin hiljattain vanhan päiväkirjani. En tiedä kumpi järkytti enemmän, se, että aivan samat asiat olisin voinut kirjoittaa tänään vai se, että en ole 20 vuodessa ymmärtänyt... Pikku hiljaa illan istujaiset jäi, koska mieheni mielestä minulla oli teerenpeliä jokaisen pariskunnan miehen kanssa, enkä enää jaksanut vakuutella toisin. Oli vaan helpompaa jäädä kotiin. Tänä päivänä minua syytetään myös siitä, että lesboilen ystävieni kanssa! Samoin mitä tulee harrastuksiin, joita aina innolla aloitin, into tyssäsi siihen, kun tarpeeksi monta kertaa mieheni naljaili jumppatunnille lähtiessäni, että sinne pitää mennä taas persettä ketkuttamaan. Ja hox, tässä jälleen kerran ase.

Painoni. Olen kipuillut sen kanssa enemmän tai vähemmän aina. En ole lihava mutta en laiha. Kaikkien standardien mukaan voisin sanoa olleeni suurimman osan elämääni normaalipainoinen. Olen 167 cm pitkä ja painoni on vaihdellut alimmillan 62 kilon ja tällä hetkellä n.79 kilon välillä. Olen ns.jojo-laihduttaja, mutta tällä hetkellä, näillä kymmenillä alan pikkuhiljaa hyväksyä sen, että tällainen olen. Käyn lenkillä kerran viikossa rakkaan ystäväni ja naapurini kanssa, tämä on yhtä paljon, jos ei enemmän myös mielen kuin kunnon hoitoa ja koitan syödä suht terveellisesti. Mieheni mielestä olen siis läski, ja saan kuulla tästä joka ikinen päivä. Hänen mielestään minun ei pitäisi syödä töissä ollenkaan, koska eihän minulle voi tulla nälkä kun vaan istun perseelläni päivät pitkät, siis ne ajat milloin en ole perse pystyssä huonoilla teillä. Viikonloppuisin saatan syödä aamupalan ja seuraavan kerran saan ruokaa illalla, hyvällä tuurilla. Hän itse kun on päivät syömättä, koska elää juomalla. Kotona olen aina nälkäinen. Mutta koska tämä on minun kipukohtani, se on hänelle ase.

Muita aseita on esim. se, että minulla on ollut jokseenkin vaikea suhde isääni lapsuuden kodissani, alkoholi oli silloin jo minulle tuttu seuralainen, ja väritti lapsuuteni viikonloppuja. Meni vuosia, että hädin tuskin puhuimme vaikka hän lopetti juomisen ennen kuin itse muutin kotoa. Nyt kun olen antanut isälleni anteeksi ja hän on ollut hyvä ukki lapsillemme, mieheni jaksaa niistä vanhoista asioista muistuttaa tyyliin: " olet yhtä tyhmä kun isäs, mene isäs luo, taidat rakastaa sitä isääs..." kaikesta huolimatta minulle kipeä asia ja tekee kaikkensa, että näin olisi jatkossakin. Asumme lähekkäin vanhempieni kanssa, mutta sattuneesta syystä näemme harvoin, kuka meille nyt haluaisi tulla, se on raskasta ja vielä enemmän niille ihmisille, jotka minua rakastavat, nähdä mun elämän realiteetit... ymmärrän täysin enkä voi heitä syyttää. Se on sitä narsistipuolison tekemää ystävien ja sukulaisten harventamista, hän olisi onnellinen saadessaan pitää minut itsellään. Varmaan suurin syy siihen miksi ei pidä siitä, että käyn töissä, täällä minulla on sosiaalinen elämä, mistä hän ei tiedä mitään. Tosin aivan eri tavalla kun hän luulee. Täällä koen arvostusta, minusta pidetään ja vain täällä voin olla niin oma itseni kun on yleensä mahdollista. Siis hänhän ei pysty käsittämään miten näinkin tyhmä ihminen, joka ei osaa kotona mitään, voi osata mitään työssään ja tästä syystä saankin hänen mielestään palkkani aivan muilla avuilla. Saan myöskin kuulla, että olen patalaiska kun tulen vaan kotiin istumaan sohvalle. Hmmm....? Vähän silleen sen pitäisi mennä kun hän on kotona työttömänä ja minä olen se joka käy töissä. Mutta hänellä ei ole kontrollia tähän paikkaan ja sekös häntä harmittaa. Hokee päivät pitkät, että ota se lopputili, niin hän lopettaa juomisen. Tosin käyttää myös argumenttia, että lopeta syöminen, niin hän lopettaa juomisen...

Järki ja logiikka ovat kadonneet jo aikoja sitten talostamme ja sen täyttää järjettömyys, kylmyys ja toisinaan suoranainen hulluus. Mutta hienoa työtä hän on tehnyt. On dumpannut päälleni 6 jalkaa paskaa ja olen kadottanut itseni, vuosiksi, vuosikymmeniksi. Nyt olen alkanut pikku hiljaa kaivautua sieltä haudasta, ja työ on yhtä hidasta ja tuskallista kuin toisille synnytys, minähän tavallaan synnytän "itseäni", en todellakaan tiedä kuka olen ja millaisena ihmisenä lopulta saan kaikki raajani sieltä kuopasta ylös, mutta yksi nikama kerrallaan. Hitaasti mutta varmasti. Jokainen hyvä ihminen jonka kohtaan, kaunis sana minkä osakseni saan, lämmin halaus, tsemppiviesti, ne on niitä uuden minän rakennuspalikoita ja niistä se voima tulee lopulta tehdä itseni kannalta paras ratkaisu.